Ski patrol to the rescue!

Ponkaistiin eilen aamulla aikaisin hisseille koko yön jatkuneiden lumisateiden innoittamina, mutta liian myöhään. Pensionin isännän neuvoma mansikkapaikka oli jo poimittu, harvaa jyrkähköä metsikköä halkoivat jäljet jo ristiin rastiin. Toisella jäätävällä hissinousulla (pakkanen ja tuuli pyörivät yli kymmenen lukemissa) katsottiin, että aivan rinteen vieressä oleva linja oli vielä koskematon. Ja syystä...

Intoa puhkuen saatiin ensimmäiset käännökset syvässä, siis naamalle pöllyävän syvässä puuterilumessa. Reitti jyrkkeni nopeasti ja töppäreet haittasivat näkyvyyttä. Yllättäen kuulin edessä siivuttavan Erkki Sarvannon (nimi muutettu) huutavan äänensävyllä, joka kieli pientä kaatumista astetta huolestuttavammasta ahdingosta. Liinat kiinni, ja edessä olevan maaston skannaus. Kuinka ollakaan: alempana kahden metrisen töppyrän kätköistä pilkisti kypärän verhoama pää. Kypärän omistaja oli täysin lumeen hautautunut. Kaveri oli laskenut lumen kätkemään kapeaan joenuomaan, jonka penkereillä kasvava kaseikko kantoi paikoin puolitoistametristä lumikerrosta. Paikkaa ei havainnut ylhäältä mitenkään, ja kun tilanteen kuumottavuuden tajusi, oli jo liian myöhäistä jarruttaa.

Varovasti alas lirutellen humpsahdin itsekin puolireiteen asti syvään lumeen, mutta sain kuitenkin rimat irti ja niitä siltana käyttäen pääsin samalle korkeudelle Erkin kanssa. Lapio repusta esiin, yksi kaveri alas hakemaan Ski Patrolia ja yksi väijymään mahdollisesti ylhäältä vielä laskevia vauhtipettereitä. Sain lapiolla lumivallia sen verran pois edestä, että pystyin ojentamaan Erkille lapion. Viitisen minuuttia painittuaan Erkki sai siteet irti ja varovasti laudan avulla itsensä pinteestä pois. Ski Patrolia ei tällä kertaa tarvittu, mutta läheltä piti. Rinnepoliisin saapuminen kesti noin kymmenen minuuttia, jolloin olimme jo hikisinä rinteen puolella. Laskimme poliisin kanssa kiltisti rinnettä myöten alas. Ei saatu edes nuhteita.

Pinteestä on juuri päästy.

Tilanne vaati pientä rauhoittumista. Ensi sekunnit poterossa olivat olleet kuulemma melkoisen ahdistavia, kun naaman päällä oli kerros lunta ja liikkuminen oli mahdotonta. Tapahtunut ei kuitenkaan tarjonnut varsinaisesti opetusta, näin järkeiltiin kaakaon ääressä, vaan hyviä muistutuksia:

- koskaan ei pidä laskea offareilla yksin, vaikka kyse olisi kolmen metrin päässä rinteestä olevasta linjasta (kuten nyt)
- laskijoiden täytyy aika ajoin tehdä tarkistus, että porukka on kasassa
- lumivyörysetti pidettävä aina mukana jokaisella laskijalla
- Ski Patrolin yhteystiedot tallennettava kännykkään

Päivä päätettiin onnellisesti tutummassa ja turvallisemmassa paikassa, joka olikin täysin koskematon. Kaikille riitti omaa pehmeää linjaa ainakin tusinan käännöksen verran sankassa lumisateessa. Lunta tuli lopulta 24 h aikana 70 cm. Joenuoma lienee peittynyt entisestään...

Lunta tupaan

Olemme riemumielin ottaneet vastaan edellisten kahden päivän lumisateet. Raporttien mukaan tonttiin on tullut nelisenkymmentä senttimetriä lisää valkeaa, ja se näkyy.

Kuskille hommia tiedossa.

Nautinnon lähteille päästiin toissa iltana, kun myräkkä rauhoittui sen verran, että gondolihissi saatiin auki. Olimme tikkana paikalla ja rinteenvieruskaseikosta löytyikin parhaimmillaan vyötäröön asti ulottuvaa pyydaa. Kukapa olisi tiennyt, että reissun parhaat laskut saadaan pimeästä metsästä? Alas kun päästiin, niin naamalle lentänyt lumi peitti leveät hymyt - ei kun uudestaan face shotteja hakemaan!

Metsästä laskeutuneet.

Tämä päivä oli jatkoa eilen alkaneelle draamasarjalle "Kikkailua puuterissa". Yön yli ulottuneet lumisateet olivat peittäneet häveliäästi vanhat jäljet, ja olo oli kuin lapsella karkkikaupassa - mihin sitä suksensa tuikkaisi? Lokaalien vinkkien perusteella löytynyt mansikkapaikka sai hetkessä uudet siivunsa, kun ahkerat härmäläiset tikkasivat tiukkaa linjaa vähintään reiteen ulottuvassa höyhenenkevyessä lumessa. Sankka lumisade ja myrskylukemat saavuttanut tuuli keskeytti hetkeksi reiden hapotukset, mutta se antoi vain mahdollisuuden korjata tilannetta parilla nama biirulla. Lystinpito jatkui aina iltakuuteen, jolloin routa ajoi porsaat onseniin.

Meri kurisumasu!

Eli hyvää joulua japanin murteella. Ollaan vietetty suomiporukalla kurisumasua Nisekossa nyt kolmisen päivää, maisteltu puuterilunta ja sohjoa, aurinkoa ja sinkkiä (paino jälkimmäisellä), sashimia ja yakitoreja, olutta ja vihreää teetä. Toiset pitivät teestä, toisille sen juominen erehdyksessä omenamehuna aiheutti yllättäviä reaktioita... Hauskaa yhtä kaikki!

Sinkin alapuolella.

Eilinen joulupäivällinen poikkesi tutusta perinteisestä: tuulensuojaan mätettiin mm. yakitori-vartaita, valkosipuliriisiä ja perunakakkuja laskuleffan pyöriessä taustalla. Ravintolan muu väki koostui pääasiassa työmiehistä ja huutavista lapsiperheistä. Tunnelmallista! Uusi haaste koittaa tänään, kun yritämme mahduttaa seurueen joulupäivällistään nauttivien brittien ja aussien sekaan. Tuntuvat huutavan varattua lähialueen ravintolat.

Laskuhommat ovat nousseet odotetusti pääosaan. Lumen jumala on antanut meille jokapäiväisen leipämme, syntien anteeksiannosta ei niin väliä, ja saattanut meidät kiusaukseen aamuisin, kun vanhoja jälkiä on peittänyt uusi lumi. Vaikka portit takamaastoon ovat edelleen suljetut lumenpuutteen vuoksi (huipulla tarpeeksi, alhaalla ei riittävästi pohjia), on nelikkomme saanut lähimetsiköissä ja hissilinjoilla puuterikäännöksensä. Lumi on ylempänä vuorella todellakin hämmentävän kevyttä ja ilmavaa, vain bambunversot ovat aiheuttaneet päänvaivaa laskijoille. Vauhti korjaa tunnetusti virheet ja katkoo versot, mutta kantin alla niljakkaasti luistava bambu ei ole riemun aihe kesken täydellisen suorituksen. Odotamme lisää lunta kädet ristissä - ja kuinka ollakaan, vilkaisu ikkunasta osoitti, että rukoukseen vastattiin. Josko sitä taas huomenna lankeaisi...

Taivas on sininen ja valkoinen... ja harmaa.

Joulumarkkinat Sapporon... siis Münchenin tapaan

Sapporon, tuon Japanin Rovaniemen ystävyyskaupunki on München (tosiaan viisas veto, ainakin tähän asti ehkäissyt perinteiset saksalaiset tulitikkuleikit). Se näkyy pääasiassa kunnianhimoisena olutperinteenä, mutta joulunaikaan myös saksalaisina joulumarkkinoina. Paikalliselle Esplanadille, Odorille, pystytetään kojut joulukuun alussa ja ne täytetään saksalaisella makkaralla, virvokkeilla ja hurmoksella. Vain musiikki puuttuu, mutta sen toki ymmärrän. Liika on joskus liikaa.

Miltä maistuu japanilainen glühwein, piti ihan itse maistaa - ja suuhunhan se sopi. On parempiakin maistettu, mutta ottaen olosuhteet huomioon arvosanaksi vahva kahdeksan miinus. Makkaraan en uskaltanut kajota, näytti epäilyttävältä. Eivät juuttaat ymmärrä hyvän makkaran päälle. Ei saksalaisilla markkinoilla voi tarjota ihan mitä käyrää hyvänsä!

Joulutähti, pretzel ja rivistö Paulaneria... Mis mä oikei ole?

Lomakin saapui häiritsemään hyvin alkanutta työputkea. Huomenna siirryn hallitusti Nisekoon, jossa viikon verran laatuaikaa ja joulun taikaa. Ho, ho, ho! Stay tuned.

Sormella osoittaminen ei ole aina rumaa

Edellisen vajaan kolmen vuorokauden saldo: kolme asiakasvierailua, kolme lentomatkaa, kahdeksan junamatkaa, kaksi eri vuokra-autoa. Asiakkaiden luona vietetty aika: 6 tuntia. Kulkuvälineissä vietetty aika: 20 tuntia. Kuluneimmat Joululaulut Panhuilulla Raiskattuna -levy kuultu: 5 kertaa.

Oli siis aikaa tarkkailla. Havaitsinkin matkoillani mielenkiintoisen ilmiön: lokaalit osoittelevat sormillaan. Eivät aina minua eivätkä toisiaan, mutta asioita. Potentiaalisia vaaratilanteita, joita tulee seurata.

Aluksi lentoemäntien osoittelu kiinnitti huomioni. Pidin sitä koulutukseen kuuluvana muistisääntönä: juuri ennen nousua silmäillään matkatavarahyllyjen ovet ja uloskäynnit sormella seuraten, mahdollisten auki repsottavien hyllyjen ja muiden poikkeamien varalta.

Annas olla, myös taksikuski osoitti aina risteykseen saapuessaan oikealle ja eteen, ei tule ketään, kaasu pohjaan. Suojateillä ylitykseen ryhtyvien jalankulkijoiden olen nähnyt suorittavan saman toimenpiteen. Käsi viedään sormi ojennettuna hallitusti oikealta vasemmalle katseen seuratessa tiukasti sormen osoittamaan suuntaan. Liike on ripeä, sujuva ja lähes huomaamaton – selvästi vuosien harjoittelun tulosta.

Juna-asemilla konduktöörit ja kuljettajat ovat omaksuneet saman manööverin, luonnollisesti. Sormi skannaa tiiviisti laiturin ja vaunujen rajapinnan ennen junan nytkähtämistä liikkeelle. Katse on keskittyneen tarkka, yleisilme tärkeän asiallinen; tästä käytännöstä ei lipsuta. Ihminen ei saa jäädä laiturin ja junan yhtymäkohtaan!

Kuski aloittelemassa skannausta. Murtosekunnin päästä käsi lähtee seuraamaan laiturin reunaa katseen seuratessa tarkasti. Ammattimies.

On the road again

Viikonlopun laskufiiliksistä laskeuduttiin normaalille tasolle nopeasti, kun Herra Isoherra Euroopasta saapui kunnioittamaan toimistoamme läsnäolollaan; maanantai ja tiistai hurahtivat nopeasti kokoustaessa ja illat hätäisesti kalaa ja kaljaa nauttiessa. Vaikka työ on valitettavasti niskan päällä tällä haavaa, tieto ensi viikon laskuhommista tykyttää takaraivossa. R & T kenties toteaisivat riivauksen väistyvän hetkeksi chillauksen tieltä...

Joka tapauksessa, tien päällä taas. Yöpymispaikkana tänään Hiroshima, jonka pelkkä nimi ei voi olla herättämättä tiettyjä mielikuvia. Kaivelin hetken muistikorttia ja löysin viime kesän työreissulta kuvan kaupungin synkästä muistomerkistä, entisestä messuhallista, joka sijaitsi lähes suoraan noin puolen kilometrin korkeudessa räjähtäneen "Little Boyn" alapuolella ollen yksi harvoista pystyyn jääneistä rakennuksista koko kaupungissa. Tämä ns. A-bomb Dome on osa perintöä, joka elää yhä Japanissa hibakushien eli atomipommeista hengissä selvinneiden uhrien mukana.

Japanissa pidetään atomipommin käyttöä luonnollisesti edelleen pöyristyttävänä, vaikka soraääniäkin kuuluu: entinen puolustusministeri joutui eroamaan lausuntonsa jälkeen, jossa hän ilmoitti pommitusten olleen väistämättömiä suuremman tuhon välttämiseksi. Hän saattoi kuitenkin olla osin oikeassa. Vasta Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen keisari vaati viimeiseen uhraukseen valmistautuvaa sotaneuvostoa antautumaan, vaikka Tokion ja muiden suurkaupunkien palopommituksissa oli kuollut jo yli puoli miljoonaa ihmistä.

A-bomb Domen yhteydessä on koululaisryhmien suosiossa oleva puisto ja museo, joka hakee järkyttävyydessään vertaistaan. Esillä on valokuvien ja silminnäkijöiden kertomusten lisäksi mm. uhrien päällä olleita vaatteita ja muuta esineistöä.

Illalla unohdimme kaupunkia varjostavan tragedian herkullisen okonomiyakin ääressä. Kyseessä on ns. kaalimunakas, jossa on kaalin ja munakkaan lisäksi suurin piirtein kaikkea muutakin. Koko jysäys paistetaan tiskillä asiakkaan edessä, koristellaan kastikkeella sekä majoneesilla ja mätetään naamaan sekalaisen seurakunnan keskellä olutta juoden ja juttuja vaihtaen.

Huomenna luvassa Yonagon kaupunki, jolla toivottavasti valoisampi historia.

Kausi avattu ryminällä

Lauantainen puolipäivä Nisekossa näki kahden suomalaisen astelevan bussista ulos, uljaina kuin modernit lännenelokuvien sankarit. Alku näytti hyvältä ja aurinko välkkyi väkevien kasvojemme hymynkareessa, mutta kuten lähes odotettua, hässäkkä saapui kuin kirkkaalta taivaalta ja hymy hyytyi. Olimme lopulta aivan eri paikoissa, puhelinyhteys katki ja informaatio väärää. Lopulta, uskomattoman varustesäädön jälkeen (lähinnä siteen kiinnitys suksiin aiheutti tajunnan ahtautta paikallisessa liikkeessä, jonka välittömänä seurauksena ilmainen asennus ja alennus hissilipuista -toim. huom.) päästiin itse asiaan, eli reisien hapottamiseen, spontaaneihin riemunkiljahduksiin, puuterikäännöksiin ja yleiseen fiilistelyyn.

Lunta sateli ihan itsestään.

Ns. ränni iltavalaistuksessa, pehmeitä käännöksiä, parhautta!

Kaudenavauspäivä päätettiin kylpylässä, ulkona kuumassa altaassa, monenkirjavassa porukassa, yllä täysikuu, ympärillä luminen metsä, käden ulottuvilla tölkki olutta ja kielen päällä väsyneet jutut. Muuta ei tarvittu, että saatiin kaksi miestä sammuksiin kuin saunalyhdyt.

Seuraava päivä valkeni kuulaan lumisena. Kunhan ulos oli päästy ja matkan päässä oleva tulivuori oli näyttäytynyt, jatkettiin viikonlopun teemalla: "lumentuloa ei vaan voi estää". Edellisen päivän kankeus katosi jo muutaman laskun jälkeen. Tätä oli saatava lisää, ja lisää saatiin.

Mt. Yotei itse.

Synkeät pilvet Annupurin yllä. Etteivät vaan pirulaiset syytäisi lunta, kyllä vaan...

Plussia kerääntyi reissuvihkoon iso liuta. Uudet suksipelit toimivat kuin rasvattuna, hissijonoja ei ollut nimeksikään, omia syviä linjoja löytyi rinteen vierustoilta mukavasti, lunta, lisää lunta! Portit takamaastoon pysyivät tosin vielä suljettuina, mutta jahka viikon päästä löydetään itsemme taas mestoilta, olkoon lumi peittänyt maan ja Ski Patrol erehtymättömässä viisaudessaan sallinut kuolevaisten siirtyä arvaamattomille mutta jylhille off-piste -alueille.

Suosittelen kaikille.

Niseko, ich komme!

Laskukamat pakattu

Bussiliput tallessa

Starttikaljat juotu

Lievät kuumotukset tässä vaiheessa, lievästi sanoen. Sunnuntaina toivottavasti luette hymy suupielessä karehtien kirjoitettua tilannekatsausta. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Suomi-ilmiöitä

Sendain lämmöstä Sapporon lumipyryyn, siinä päivä kiteytettynä. Lumentulohan on tässä vaihessa pelkästään positiivinen asia. Nisekon rinteet laulavat jo kutsuvasti kuin seireenit, enkä todellakaan aio kahlita itseäni mastoon kiinni - viikonloppuna vedetään urku auki tuoreessa lumessa!

Jouduin iltapuhteena hamstraamaan huomenna saapuvalle työkaverille petivaatteita ja -varusteita. Päällä uudenkarhea untuvatakki astelin asianmukaiseen kauppaan. Kuuma, kostea ilma iski ovella vastaan, ja tajusin heti asian laidan. Suomi-ilmiö! Kauppias oli langennut suomalaiseen julkisten tilojen lämmönsäätelyn paradoksiin kuvitellen, että talvella on siististi hottia pitää patterit kuumina, kun kaikilla on niin kylymä. No kuulkaa, ei ole kylmä, kun päällä on neliömetri hanhenuntuvaa! Jos se minusta olisi kiinni, niin määräisin ko. tropiikin luomiseen syyllistyneet kauppiaat pilkkihaalariin kietoutuneena viiden kilometrin pikamarssille omassa liikkeessään, toistaen mantraa "no onkos tullut kesä, nyt talven keskelle".

Muutamia muitakin Suomi-ilmiöitä ja välähdyksiä näkynyt matkan varrella:

Japanilaisia kiinnostaa Suomen tekijänoikeuslaki. Paidassa hyvä paikka tuoda se esille.

Perus tonttusaippuat, tänään vain 525 jeniä!

Raitapaitaa Nipponin kansalle.

Kuoppainen tie Osakaan - tarina matkustamisen ihanuudesta

On se kyllä kumma, miten matkustamiseen menee aikaa ja tupakkia. En tarkoita pelkästään ajoneuvossa istumista, vaan oheissiirtymiä ja odottelua. Tänään matka konttorilta Osakaan vei viisi ja puoli tuntia. Ensin taksilla juna-asemalle, pikajunalla lentokentälle, koneella Osakaan, bussilla keskustaan ja apostolinkyydillä hotellille. Viisi ja puoli tuntia, kolmen laukun ja kasvavan käyrän kera. Junassa kaikki paikat olivat varatut, paitsi ns. haasteellisten ihmisten paikat. Istuin sitten siihen ja lokaalit tuijottivat. Häpesin. Lentokoneessa ei tietenkään pystynyt nukkumaan, kun kuski ajoi uskomattomiin ilmakuoppiin. Hyvä kun en riemusta kiljunut. Lentoemäntiä ei kuitenkaan naurattanut.

Bussi Osakan kentältä keskustaan oli luonnollisesti täynnä. Ja lämmitin huusi hoosiannaa, hiki valui silmään, vierustoveri istui takinliepeeni päällä ja nukkui. Ulkona satoi, olin kyllä viisaasti varustautunut sontsalla, mutta järjestäpä se toimintakuntoon kolmen laukun kanssa - ei onnistu. Hotellin respassa jonottaessa lokaalit mälväsivät ikuisuuden tiskillä. Mikä siinä on niin hankalaa? Nimi paperiin, jenit sedälle, avain taskuun, sayonara.

Että siinä Osakan sightseeing tällä kertaa, hotellin ikkunasta käsin.

No niin, anteeksi. Töitäkin pitäisi tehdä. Eilisilta vierähti onneksi leppoisissa merkeissä, istuskeltiin proffan kämpillä, jauhettiin basaa ja juotiin parit calvadokset. Läiskittiin toisiamme selkään, että kyllä me länkkärit täällä pärjätään, perkele!

Olutta ja opiskelua

Eilen toivuttuani laskufiilisten ensi puraisusta tutustuin pintapuolisesti yliopistoalueeseen. Ei muuten, mutta kun sattuu sijaitsemaan kivenheiton päässä kämpiltä; olkoon siis vaikka osa kotiseututuntemusta! Anyways, Hokkaidon yliopisto on yksi Japanin johtavia yliopistoja, perustettu 1800-luvun lopulla Tohtori William S. Clarkin toimesta. Alunperin yliopisto oli maanviljelykseen erikoistunut, mutta nykyään se suoltaa ulos taitajia useilta tieteenaloilta lääketieteestä kieliin. Opiskelijoita kampus kätkee sisäänsä vajaa 20000 ja henkilökuntaa yli 5000.

Kuvassa nimenomaan agrikulttuurin laitoksen pääsisäänkäynti.

Mikä olisikaan sopivampi tutustumiskohde yliopiston jälkeen kuin olut? Ainakin henkilökohtaisten opiskelukokemusten perusteella nämä kaksi o:ta nivoutuvat tiiviisti yhteen, aina taistellen huomiosta, toisen päästessä niskan päälle vain antautuakseen toiselle.

Jos puhutaan alkoholista, olut on Japanissa saken jälkeen the juttu. Suurkaupungin illat, varsinkin perjantai-sellaiset täyttyvät olutpöhnässä kailottavista liikemiehistä, jotka seuralainen kainalossaan ovat joko tulossa tai menossa karaokebaariin. Moni lokaali ruoka, mm. paistetut yakitori -kanavartaat tai Genghis Khanin nimellä kulkeva käristetty lammas on jopa erittäin suotavaa huuhdella maltaalla alas.

Halusin päästä japanilaisen oluen ytimeen, joten työkaverini järjesti meidät kierrokselle Asahin olutpanimolle. Nykyaikaisen kliininen tuotantolinja teki vaikutuksen ja englanninkielisen opaslippusen avulla sain jopa hämärän kuvan valmistusprosessista. Linjan nopeudesta kertonee se, että hihnalta velloo yksi kaljalaatikko eli ns. joulukalenteri sekunnissa. Se tekee 1500 tölkkiä minuutissa. Sen lisäksi, että ne täytetään siinä ajassa, ne myös suljetaan, leimataan ja pakataan samalla käsittämättömällä nopeudella. Jokainen voi kuvitella, mitä yksi nurin mennyt kuppi linjalla saa aikaan... Kierros päättyi luonnollisesti kuohuavaan maistiaiseen (tai pariin). Japanilainen olut on hyvää, arvostan!

Stoutin maku suussa otin vielä keilaushaasteen vastaan ja astuin hallista ulos voittajana. Sekalainen setti ruokaa naamaan tutussa izakayassa oluen saattelemana päätti tapahtumarikkaan päivän.

Kuume nousee

Laskuhommat ovat toistaiseksi pysyneet, ihme kyllä, taka-alalla ajatuksissa. Normaalisti tähän aikaan vuodesta sukset on hiplailtu rasvaisille sormenjäljille ja laskurepun sisältö inventoitu, ajatukset ovat pyörineet jo tovin kuumeisina tulevissa laskureissuissa ja muna-asentoon tulee hakeuduttua kuin varkain. En kuitenkaan ajatellut huolestua fiilisvajareista. Hidas sytytys on näissä olosuhteissa luonnollista, muutto sekä uuteen kotiin ja työympäristöön sopeutuminen ovat vieneet leijonanosan pienehköstä aivokapasiteetistani.

Tänä aamuna alkoi kuume nousta. Sen tunsi jo kun nousi sängystä, ja vilkaisu ikkunasta ulos pyöräytti elohopeat uusiin sfääreihin. Lunta. Ja paljon. Nopea tarkistus Nisekon daily update -sivustolta vahvisti epäilyksen: pyhä jysäys, sielläpä on tippunut nelisenkymmentä senttimetriä taivaan valkeaa mannaa maahan!

Oli pakko päästä ulos. Kiertelin yliopistoalueella, imin sisääni raikasta pakkasilmaa ja nautin kaivatuista laskufiiliksistä.

Kotiin päästyäni raotin suksipussia ja kaivoin esiin uudet puuterityökalut. Ovat orvot pirut vielä ilman siteitä, mutta huokuvat jo talven ensimmäisiä käännöksiä. Ensi viikonloppuna saavat toivottavasti lumikasteensa. Kuten vanha viisaus tietää: sukset ovat kuin autoja - tykkäävät, että niillä ajetaan.

Dokuritsu nichi tai jotain

Aamulla vihmoi vielä vettä, mutta luvattiin pakastuvaa. Siperian yllä lepäilleet kylmät ilmamassat olivat kuulemma keränneet kamansa ja lähteneet liikenteeseen itä-kaakkosuuntaan, kuten yleensä tähän vuodenaikaan. Hokkaidon saari sattuu kätevästi juuri siihen reitille. Holotna, sehän siitä seuraa. Piti löytää siis uusi holotnankestävä rotsi. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lyhytulotteisina japanilaiset myyvät pääasiassa itsensä kokoisia vaatteita ja minä pitkäraajaisena eurooppalaisena pyrin verhoutumaan heitä x-largemmin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, pitkällisten etsintöjen jälkeen napakka untuvarotsi vaihtoi omistajaa riistohintaan.

Onnistuneen hankintakierroksen jälkeen palkitsin itseni kuntosalilla, jossa tapasin myös tutun professorin. Kerrottuani liikuttuneena itsenäisyyspäivästä totesimme yhdessä tuumin asian vakavuuden ja suuntasimme baarin. Syvällistä keskustelua 80-luvun kuolemattomista hard-rock -orkestereista siivittivät olut ja kanan osat grillattuina, ja kuin itsensä Svinhufvudin väkevällä julistuksella paikasta löytyi Finlandia-vodkaa. Ai tilattiinko pöytään?

Let's get physical

Konttoripäivillä on näköjään tapana kestää normaalisti aina noin seiskaan, ja työmatka päälle. Ei jaksaisi enää mitään sen jälkeen. Kuitenkin tänään kotiin palattuani ja tonkatsun, eli lokaalin leivitetyn porsaanleikkeen huiviin kietaistuani otin reippaalla niska-perse-otteella itsestäni kiinni ja roudasin pihalle salikamojen kanssa. Sateen vihmoessa ja käyrän noustessa talsin kuntosalille ensimmäistä kertaa.

Se olikin hyvä liike. Lähin kuntosali näytti todella asialliselta, kuten jo aikaisemmin totesin, ja sellaiseksi se osoittautui. Tovi kuntopyörässä ja parit sätkimiset painojen kanssa, pientä heavyrokkia pipodiscosta, omaan tahtiin. Päivän suomalainen ahdistus valui hien mukana japanilaiselle lattialle. Hienointa koko treenissä oli se, että puolentoista tunnin ajan mikään ei ollut käsityskyvyn ylittävää tai vankan kielimuurin takana - kuntopyörä, tanko ja painot, tuttu juttu, tän mä osaan! Kaiken lisäksi salilla hääräili muiden muassa paikallinen giltsi Suomi-paidassa.

Kuntosalin pesuosasto saunoineen ja kylpyineen oli mukava jokeri. Japanilaisille puhtaus ja itsensä kuuraus on niin hienoviritteinen systeemi, että en täysin vielä kässää. Siinä jakkaralla istuen puunataan ja saippuoidaan kauan ja hartaasti, sitten huuhdellaan kuonat pois ja pulahdetaan kuumaan altaaseen. Kiilaksi vielä ehkä hetki saunassa ja tuvan puolelle kaunistautumaan. Kaipa sitä saa tunnin turhempaankin vierähtämään.

Paras Liikeidea Ikinä

- Hei, nyt olis päälliköin uus liikeidea mielessä.
- No, mikä?
- Kodinelektroniikkamyymälä, mut lisämausteella!
- Annas kuulua.
- Eli se ois niinku Musta Pörssi, mut sieltä sais alkoholia, kelaa.
- Alkoholia?
- Niin, kaljaa ja viinaa. Viiniä, tai sillee.
- Ja idea oli?
- Kato, jotku tulis sinne ostaa bissee. Sit ne funtsis, et samalla vois ostaa uuden töllön, jota kattoessa siemailis sitä keppanaa. Toiset tulis ostaa vaik uutta imurii, ja sit ku tekis mieli juhlistaa sitä, niin vois ostaa pullon kuohuvaa siitä samalla. Miltäs kuulostaa?
- Ihan hyvältä, mutta Japanissa on jo sellainen. Bic Camera nimeltään.
- Aha, katos perkele. No, ois mulla toinenkin: semmonen niinku pilailupuoti, josta sais naamareita ja maailmansodan aikaisia vermeitä. Niinku joulun hengessä!
- Tuota noin...
- Ai sellanenkin on?

Niinpä. Reissussa rähjääntyneenä, perillä Sapporossa. Tulin itse asiassa ensimmäistä kertaa autolla keskustaan, konttorilta työkaverin kyydissä. On se vaan sykähdyttävä näky, joen takana kun aukeaa kaupungin siluetti, illan pimeässä täydessä neonvalaistuksessa. Sillan yli, ja ollaan Susukinossa, yöelämän keskuksessa. Murtosekunnin verran ajattelin: "Täällähän vois vaikka asua, hei!", kunnes muisti palaili pätkittäin - totta tosiaan, täällähän sitä! Käytiin syömässä izakayassa, eli pubityyppisessä ravintolassa, jossa pöytään tilataan paljon annoksia, ja jokainen närppii kaikista jotain huuhdellen koko sotkun alas oluella. Ko. paikka oli erikoistunut belgialaisiin oluisiin, jotka huolimatta riistohinnoista maistuivat kyllä, avot!

Rundilla eli reissussa

Toimenkuvaan kuuluu asiakkaiden tapaaminen ympäri Japania. Suurin osa kohteista sijaitsee pääsaarella, yleensä junamatkan päässä Tokiosta. Tokioon taas pääsee Sapporosta kätevimmin lentäen, kuten oikeastaan minne tahansa; Hokkaidolta on tosin junayhteys Honshun saarelle, mutta aikaa se vie ja tupakkia. Lentäminen on täällä paljon arkipäiväisempi ruljanssi kuin Euroopassa - sitä ei ole glorifioitu, ei tuomittu ilmastontappajana, ei hankaloitettu mielikuvituksen pimeälle puolelle asti.

Kentälle sopii saapua nelisenkymmentä minuuttia ennen kotimaan lennon laskettua lähtöaikaa. Ruuhkiin en ole vielä törmännyt, ihmiset soljuvat seesteisen vauhdikkaasti check-inistä turvatarkastukseen, nappaavat mennessään nätisti paketoidun laatikon keksejä tai kuivattua kalaa kainaloon ja istuvat odottamaan kahvimuki kourassa.

Turvatarkastus ei ole mikään nöyryyttävän ahdistava kokemus, mutta rivakan asiallinen. Pulloja ei tarvitse jättää pois eikä jokaista huulirasvaa tarvitse muistaa laittaa siihen litran läpinäkyvään pussiin. Tuntuu, että tässä on järki mukana! Toisin kun jossain muualla, missä kenttäravintolassa pitää hioa sitkasta pihviä muovilusikalla, ettei konetta kaapattaisi Kanarialle. Kuitenkin business-luokassa on teräsaterimet... Jaa miksi, arvon viranomainen? Aivan, käytäntö se on hölmökin käytäntö. Ymmärrän toki, säännöt ovat sääntöjä... Etteikö saisi kysellä? Ai porttikielto? Ja pippurisuihkeet tietysti silmille. Morjens.

Sama peli jatkuu porttien jälkeenkin - boarding alkaa vasta 20 minuuttia ennen koneen lähtöä. Ja kone todellakin lähtee normaalisti ajallaan, uskokaa tai älkää. Toisaalta, jos pelkästään Sapporon ja Tokion välillä liikahtaa viitisenkymmentä lentoa päivässä isoilla linnuilla, niin pakkohan pelin on pyöriä täsmällisesti.

Tällä kertaa lentelin Fukushimaan, reilu 200 km Tokiosta pohjoiseen. Täällä on vielä selkeä syystunnelma, lämpötila kipusi päivällä yli 15 asteen ja aurinko paistoi. Aamulla taas kentälle. Sapporon sateet, here I come.

Pesukoneesta ja vähän muustakin

Kotiutumisprojekti jatkuu. Tänään oli vuorossa pyykinpesukoneen käyttäminen, joka osoittautuikin haasteeksi. Kaikillehan on selvää, että Japanissa puhutaan pitkälti japania, ja sitä kirjoitetaan merkillisillä harakanvarpailla / taideteoksilla, riippuen katsojan silmästä. Ohjeet, manuaalit ja hallintapaneelit ovat luonnollisesti japaniksi, ja vain japaniksi. No engrish.

Niinkin yksinkertainen asia kuin uunin päälle laittaminen tai television kanavan vaihtaminen toimii ensi alkuun trial and error -periaatteella, jonka onnistuttua on hyvä painaa nappulat muistiin. Nappuloita kun on kovalevylle tallennettu tarpeeksi alkaa sama ruljanssi alusta. Kirottua!

Yllä osa pesukoneen hallintapaneelia. Nappuloita kun painaa tietyssä järjestyksessä, niin kone menee päälle - tai sitten ei.

Tämän kanssa oli hankaluuksia. Ensimmäinen aamusuihku oli yllätyksekseni kylmä kuin vuoristopuro keväällä, mutta vedenlämmitinhän vain piti laittaa päälle ja säätää. Simppeliä kun sen osaa!

Kuten tarkkasilmäisimmät jo huomasivat, yllä lattialämmityksen säätökeskus.

TV:n kaken tulkitsemiseen piti hakea apua netistä.

Niin, se pesukone. Kaivoin toimistolla manuaalin esille, ja huutelin vapaaehtoisia kääntämään pääkohdat englanniksi. Alta aikayksikön oli perusasiat hallussa. Pyykki kuivuu parhaillaan kylppärissa. Ilmastoinnin säätöpaneeli onkin sitten kokonaan toinen juttu...

Jotta tämä ei menisi ihan hifistelyksi, niin siirrytään ruokanurkkaan. Korttelin toisessa päässä on takeaway-bento eli lounaspakettimesta vapaasti käännettynä. Toimistolla kun venähti vähän pidempään, niin laiskuuttani ajattelin kokeilla, Tilasin kattavasta valikoimasta sokkona annoksen (onneksi lista oli kuvien kera), kaveri teki sen alle viidessä minuutissa ja pakkasi matkaan. Japanin vastike Suomen kebab-mestoille. Hyvää, varmasti! Terveellistä, njaa. Hinta, 4,50 euroa.