Niseko bluebirds

Vietimme ihanaisen bluebird-päivä Nisekossa. Ajatukset olivat kaksijakoisia; toisaalta laskuhommat auringonpaisteessa vetävät suun maireaksi, toisaalta ilmiö johtaa väistämättä kevän saapumiseen, lumen sulamiseen ja kauden vääjäämättömään loppukiriin.

Iltapäivän aurinko olikin tehnyt tepposensa eteläpuolen rinteisiin. Laskija toisensa perään oli muuttanut Annupurin bäkkärin kynnöspelloksi, joka oli mollukan säteilystä hieman sulanut, mutta jonka Siperian tuulet olivat takaisin jäätäneet. Mikään ei tee säröjä muuten niin täydelliseen suoritukseen kuin koppurainen, arvaamaton, puhkilaskettu rinne.

Menin hieman asioiden edelle. Slovakkikaverin kanssa saavuimme mestoille hitusen myöhään, jono viimeiselle ylähissille oli sadan metrin hujakoilla. Yhden hengen tuoli kitkutti hitaasti innokkaita ylös kohti auringossa kimmeltävää koskematonta huippua. Offariportille ehti kerääntyä melkoinen lauma laskijoita, ennen kuin starttipistooli laukaistiin ja kansanvaellus toppiin alkoi. Hissistä haikeana katsoin, kuinka koskematon kenttä sai ensimmäiset linjansa, sitten tusinan. Viimeiset sata metriä taitettiin tuttuun tapaan sukset selässä hikoillen. Päässä tykytti paniikinomainen ajatus mahdollisuuden menettämisestä.

Onneksi tonttia riitti. Uskolliset Nomadit halkoivat koskematonta, tuoretta lunta jälleen kerran, ohjastajansa suu messingillä auringonpaisteessa kurvaillen. Skiare necesse est, vivere non est necesse, eiköstä juu!

Reissumiehen päiväkirjasta osa 2

Hiroshiman kentällä koneeseen mentäessä seisoi tuubissa neljä Japan Airlinesin työntekijää, jotka jakelivat namusia matkaajille. Koneen rullatessa kiitoradalle seurasivat nämä neljä urhoollista soturia rinnan astellen, kantaen tuulessa lepattavaa banderollia. Siinä luki: "kiitos, kun lennätte JAL:illa". En muista vähään aikaan nähneeni apaattisempaa näkyä, neljä orpoa pirua seisoo yksin isolla kentällä, tuulen riuhtoessa, pitäen kiinni kiitoksistaan - vain tullakseen vähennetyksi.

JAL on Aasian suurin lentoyhtiö, joka tuli rymisten alas, kuvaannollisesti siis. Yhtiö haettiin konkurssiin kuukausi sitten. Sen tulee muiden toimenpiteiden ohella vähentää työvoimaansa kolmanneksella; kenties ensi kerralla kiitosviiriä pitelee vain reilut kaksi ja puoli työntekijää.

Reissumiehen päiväkirjasta osa 1

Avaan päivien piristykseksi uuden ala-allegorian blogiini, otteita reissumiehen päiväkirjasta. Tarkoituksena on jakaa uskomattomia sattumuksia, hienoja hetkiä ja jäätäviä pettymyksiä työmatkojen varrelta. Niitähän riittää.

Pistäydyimme asiakasvisiitin päälle Valkoisen Ketun onsenissa Enassa. Se vasta verraton paikka olikin! Olimme ainoat asiakkaat, rouvan valmistellessa kylpyä naputtelimme tatamihuoneessa viimeiset raportit menemään. Kiitos modernin teknologian, töiltä ei pääse karkuun edes onsenissa...

Rikintuoksuisen suihkun kautta tulikuumaan onseniin solahtaminen oli taas parhautta. Itse allas oli pieni, kerrostalon kokoisen kiven kainalossa höyryävä pulju. Alempana virtasi joki, sade ropisi katokseen. Keho ja mieli lepäsi. Onsenin vesi oli parasta a-luokkaa - kirkasta, kuumaa, mineraalintuoksuista lievällä rikin jälkimaulla. Vesissä on eroja.

Lotraamisen jälkeen myöhäinen lounas, ankeriasta riisipedillä. Näitä työpäiviä lisää.

Luistelufanitusta

Tänään toimistolla lounaan päätteeksi katseltiin lähetystä Vancouverista, suorana. Miesten lyhyen matkan pikaluistelu. Suomen toivo Poutala oli ensimmäisen kierroksen jälkeen ykkösenä. Toisella kierroksella pöydän ääressä oli jännittynyt tunnelma. Japanilaisjohdossa mentiin jonkin aikaa, teekuppeja kilisteltiin. Korean poika kiilasi kärkeen. Viimeisenä parina oli Poutala ja Kato-san. Suomi - Japani maaottelu. Titaanien taisto. Poutala räpisteli kaarteessa, tippui vauhdista, jäi viidenneksi. Pettymys ja riemu saman pöydän ääressä. Mutta ei niin sietämätön, kuin Suomi - Ruotsi -peleissä. Itse asiassa, Japanin tuplamitali tuntui ihan hyvältä.

Väliajalla näytettiin kannustuskuvaa livenä luistelustaran entisestä koulusta, työpaikasta (siltä se näytti, neukkarissa tuolit rivissä ja väki firman kledjuissa hihkumassa) sekä todennäköisesti paikallisesta ompeluseurasta. Kaikki aivan pähkinöinä, viirit liehuivat ja pillit soivat, mummot unelmavävyn kuva silmissään. Vaikea kuvitella, että Poutalan rykäisyn ajaksi kaikki Suomen koululaiset kokoontuisivat jumppasaliin katsomaan suoritusta screeniltä ja loput kansasta Sports Academyyn mölisemään ja läiskimään toisiaan selkään virttyneet Leijonat 1995 -paidat päällä...

Talven hallinta

Ulkona satelee lunta jo entisestään vaikuttavan lumivaipan päälle. Se pistää miettimään, että miksi nimeltämainitsemattomassa Suomessa, varsinkin etelä-sellaisessa kärsitään lumen ja pakkasen aiheuttamista ongelmista, kun se talvi ei varsinaisesti ole mikään harvinainen ilmiö ko. leveysaseilla? Välillä uutisia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on Välimeren valtio, jonka lumisateet lamauttavat täysin. Autot ajelevat ojaan kuin itsestään, lumet jäävät kadunvarsiin ja kansalaisille jaetaan pelastusviranomaisten toimesta hätäohjeita. VR:n kädettömyys on vertaansa vailla; poikkeuksellinen talvi, my ass... Täällä talvi on aina poikkeuksellinen, silti junat kulkevat ajallaan.

Sapporo saa maailman miljoonakaupungeista eniten lunta niskaansa. Vuotuinen lumikertymä on keskimäärin viitisen metriä ja maksimi lumensyvyys metrin. Nastarenkaat on kielletty. Suolausta ei juuri käytetä. Miten täällä pidetään kadut auki ja julkinen liikenne ajallaan pyörimässä, miksi kenenkään ei tarvitse huutaa talkkaria, poliisia, armeijaa tai Anjaa apuun? Talvikunnossapidon budjetti on suhteessa samaa luokkaa Helsingin kanssa, joten raha tai sen puute ei voi olla selitys. Leveät kadut ja kadunvarsipysäköinnin puute on Sapporossa eduksi, mutta lapioitava pinta-ala on reilusti suurempi.

En aio käydä tässä sen tarkemmin vertailemaan kaupunkien talvikunnossapidon toimintasuunnitelmia tai analysoimaan eri lumensiirtomenetelmien tehokkuutta. Tulkoon vaikka Helsingin rakennusvirasto opintomatkalle katsomaan miten homma hoidetaan. Sen kuitenkin sanon, että talkoohenkeä ja oma-aloitteisuutta paikallisista löytyy roppakaupalla enemmän kuin helsinkiläisistä. Lumisateen jälkeen ihmiset purkautuvat kaduille, kauppiaat ja yrittäjän lapioivat kilpaa liikkeidensä edustoja. Kaveri kertoi nähneensä Nisekon matkallaan koko kylän lumenluontitouhuissa. Tunnin rehkiminen on pieni hinta siitä, että saadaan kadut ajokuntoon ja jalkakäytävät puhtaiksi. Ruikutus pyllyyn ja kola käteen!

Mizuno no sawa

Tavan hiihtopummit, lautalissut ja kyykkääjätkin Nisekon kupeilla ovat kieli pitkällä odotelleet uuden alueen avautumista suurelle yleisölle. Mizuno no sawa -kurun laskukuntoa on seurattu usean vuoden ajan, paikalla on häärinyt lauma lumivyöryeksperttejä pommeineen ja monimutkaisine tutkimusvälineineen samalla kun lipeväkieliset lobbaajat ovat maanitelleet Kutchanin kaupunginisiä antamaan armollisen suostumuksensa hankkeeseen. Alue tunnetaan nimittäin lumivyöryistään, joissa on muutama onneton sielu menehtynytkin. Lupa oli tiukassa.

Alue on viimein avattu. Minäkin tahdoin kokea, miltä tuntuisi laskea tätä salaperäistä neitseellistä kurua. Osallistuin eräänä kauniina talviaamuna 2000 jenillä lyhyelle pakolliselle luennolle alueen vaaroista, jonka japaniksi kuunneltuani sain lupalapun. Lupa ei kuitenkaan taannut vapaata pääsyä mäkeen, vaan mestoille piti ja pitää edelleen hiihdellä oppaan seurassa, opasta seuraten. Nöyrryin ja suostuin ehtoihin. Jonossa hiihtelimme Niseko Villagen gondolihissin yläaseman alapuolelle kuin köyhän talon porsaat. Sitten opas ilmoitti, että tuli vapaa, antaa mennä. Ja minähän menin. Aurinko paistoi, uutta lunta oli polviin. Nauratti. Ensin koskematon hissilinja, josta tiukka kurvi oikealle harvaan metsään kohti kurun pohjaa. Harvoin sitä pääsee vielä aamukymmenenkin jälkeen tikkaamaan koskematonta palstaa heti hissiasemalta!