Nipponille kyytiä

Still lost in translation

2010-11-07T22:19:00.006+09:00

Ensimmäinen jälkeenpäin ajateltuna todenmakuinen kurkistus Japaniin oli elokuva "Lost in Translation". Siinä Bill Murrayn esittämä virkaheitto näyttelijä tekee lyhyen matkan Tokioon poseeratakseen Suntoryn viskimainoksessa - for good times, make it a Suntory time - ja törmää siinä samassa onnettomasti vastanaineeseen jenkkityttöön ja länsimaalaiselle täysin vieraaseen kulttuuriin. Yhdessä tuo ryhmä rämä sukeltaa Tokion sykkeeseen kuvattuna tavalla, joka todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa saa minut haikailemaan suurkaupungin hikiseen karaokekoppiin pienessä pöhinässä sekalaisen seurakunnan kera.

Elokuvan symboliikkaa en ole jaksanut uusillakaan katselukerroilla ruotia, lähinnä se on avannut tälle rajaseudun pojalle ajoittaisen fiilistelyikkunan pääkaupungin pössikseen. Yksi kohtaus on kuitenkin jäänyt mielen syvempiin sopukoihin: kohtaus studiolla, jossa ohjaaja veisaa pitkän saarnan pöllähtäneelle Murrayn esittämälle Bobille ja tulkki tiivistää koko avautumisen yhteen lauseeseen: he wants you to turn and look in camera, okay. Siinä on allekirjoittaneen kaksi vuotta Japanissa. Valtava määrä puhetta, kuvia, kulttuuria, tapoja ja historiaa soljuu ohi niin, että siitä saa kiinni jonkin ylimalkaisen kappaleen tai että joku tarjoaa tilanteesta vain pikaisen yhteenvedon. Loppu, ehkä merkittävin osa, jää jonnekin käännöksen ulkopuolelle. Käsinkosketeltavinta tämä on luonnollisesti ollut työelämässä asiakastapaamisissa, joissa olen aina joutunut turvautumaan tulkkiin. Se oli myös komennuksen vaikeimmin sulateltava osa.

Ulkopuolisen tarkkailijan osa on kuitenkin ollut käsittämättömän mielenkiintoinen ja virikkeellinen; ruokakulttuuri (josta voisin paasata loputtomasti), maan monimuotoisuus, ihmisten ystävällisyys sekä pieteetti oman kulttuurin ja tapojen vaalimisessa tarjosivat jatkuvia ihmetyksen aiheita. Moni on kysellyt, että menikö hujauksessa, varmasti kaksi vuotta tuntui lyhyeltä. Vaan ei tuntunut. Vajaaseen seitsemäänsataan päivään mahtui hurjasti kokemuksia, jotka saivat ajan tuntumaan ainakin siltä kahdelta vuodelta. Ellei pidemmältäkin.

Suomeen paluusta on nyt viikko aikaa. Japanin perään en ehtinyt itkemään enkä Suomeen tottumaan, tuoreet haasteet eteläisellä pallonpuoliskolla pakottivat uudestaan helsinkivantaalle. Tätä kirjoittaessa silmissä uudet maisemat ja suussa uudet maut Afrikan kuumuudessa, mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että haikeus itään ei jossain vaiheessa iskisi. Tilannetta helpottaa tieto siitä, että työn puolesta Japaniinkin pääsee silloin tällöin uudestaan.

Täytyy lähteä, että voi palata kotiin.

Nyt Suomi on koti.

Tämä lienee viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitos ja kumarrus niin itselle kuin lukijoille. Ehkä tapaamme kyberavaruudessa uudestaan...

Sayonara!

Kyykkypyöräilijät

2010-10-25T13:48:00.009+09:00

Vaikka aika käy vähiin, niin kyllä nimittäin vielä niin hitosti ottaa pattiin, kun joka paikassa näkee näitä kyykkypyöräilijöitä.

Toki eiväthän he välittömästi minua riivaa, eivät tule silmille, eivätkä aja päälle (ainakaan tarkotuksella), mutta vannoutuneena pyöräilijänä raivostuttaa ihmisten haluttomuus / kyvyttömyys / piittaamattomuus kiinnittää edes vähän huomiota ergonomiseen ja tehokkaaseen pyöräilyasentoon. Onko se nyt niin hankalaa tarttua jakariin tai kehoittaa fillarihuollossa nostamaan sitä penkkiä edes hiukan? Muutamaan kertaan olen nähnyt onnettoman yrityksen lähteä liikkeelle tasaisella maalla, kun jalkojen pitäisi suorittaa syväkyykkyä vaihteettomalla jopolla. Siinä nousee tie pystyyn, ja ukko pyörän selästä taluttamaan menopeliään. Jos jostain löytyisi alamäki, niin pääsisi taas matkaan. Ei VOI olla miellyttävää etenemistä!

Minkä nuorena oppii...

Aikain saatossa olen kuitenkin pystynyt ottamaan ilmiöön viileän analyyttisen asenteen. Etenkin Sapporossa ruutuasemakaava ja liikennevalojen käsittämätön määrä pakottavat pyöräilijän seisahtumaan kolmen korttelin välein. Kyykkyasennosta saa näppärästi molemmat jalat maahan, ilman että tasapaino kärsii. Tosin tämä päätelmä ei vitutusta poista lainkaan, vaan kanavoi sen täkäläiseen liikennesuunnitteluun. Voi jessus näitä liikennevaloja!

Vaatehtimot

2010-10-19T10:30:00.006+09:00

Jos lähtee pukua sovittelemaan, kannattaa tulla Japaniin (paitsi jos omaa pitkät raajat, kuten allekirjoittanut). Valikoima on mykistävä, palveleehan se pääasiassa pukuihin verhoutuvaa urbaania työläiskansaa. Sama pätee tietysti kauluspaitoihin, solmioihin ja kenkiin. Hyllyissä on nimittäin enemmän kangasta kuin Etolassa.

Täällä on muutama iso ketju, joka on erikoistunut edullisiin, suhteellisen hyvälaatuisiin tuotteisiin. Toinen on mielikuvituksettomasti nimetty The Suit Company, toinen on

Aijai, nyt antaa kielipoliisi leiman tuhmuuspassiin!

PS. lukekaapa oikeanpuoleisin, @:lla alkava kolumni ylhäältä alas...

Yotei-zania huiputtamassa

2010-10-12T14:54:00.006+09:00

Jo ensimmäisestä Japanin reissusta lähtien olen katsellut Yotei-zania sillä silmällä, että joskohan tuo töppyrä taipuisi. Kaltaiselleni Nisekon kävijälle tilaisuuksia on tullut useita, mutta koskaan en ole itseäni vuoren juurelta löytänyt. Tajusin vihdoin ajan vähyyden (aiheesta myöhemmin lisää), tartuin reppua viilekkeestä, kutsuin kaverin noususeuraksi ja suuntasin perjantai-iltana Nisekoon. Suunnitelma oli simppeli: aamulla ylöspäin niin kauan kun polkua riittää, sitten takaisin alas kunnes törmätään lähtöpisteeseen.

Vuori oli aamusella vielä näkyvissä koko komeudessaan, mutta peittyi harmaisiin nuttuihin pian aamiaisen jälkeen. Polun alkupää löytyi helposti leirintäalueelta, joka olisi tarjonnut komeat fasiliteetit telttahommiin. Melkein harmitti, että valittiin tissiposkina se hotelli...

Suurin osa matkasta saatiin liukastella lehtien ja mudan kuorruttamalla poluntapaisella, jonka virkaa toimitti välillä sulavesien muodostama ura vuorenkupeessa. Paikka paikoin koko mies meni nelivedolle, kun puunjuuret ja kivet muodostivat jyrkälle polulle esteitä. Huolimatta alkavasta sinkistä syksyn värit näkyivät maisemassa mukavasti.

Polku kulki läpi loppumattomien sasakenttien. Kookkaampi flora muuttui ensin käppyräiseksi ja katosi lopulta kokonaan. Samalla katosi myös näkyvyys ja napakka puhuri alkoi paukuttaa housunlahkeita. Huipun läheisyydessä oli jo melkoinen holotna.

Kraaterin reunalla tilanne oli todella sumuinen. Kyltit opastivat jonnekin harmauteen huipun suuntaan; onneksi kiviin maalatut valkeat läiskät helpottivat viimeistä taivalta. Varsinainen toppi löytyi puolen tunnin kivikkoisella harjanteella könyämisen jälkeen. Toinen joukkueesta kadotti jyrkällä tasapainonsakin aiheuttaen koko seurueelle harmaita hiuksia, mutta uhkaavasta tilanteesta selvittiin onneksi naarmuilla. Kohtaaminen huippumerkin kanssa 1898 m korkeudessa oli lyhyt mutta kylmä.

Paluumatkalle päästiin pakollisen kraaterinkierron jälkeen. Kierros suoritettiin sokkona aistit turruttavassa tuulessa ja sinkissä - mitään havaintoa kraaterista ei valitettavasti saatu. Alas tampattiin juuri ennen hämärää. Urakkaan meni kokonaisuudessaan aikaa kahdeksan tuntia.

Koko rahan arvoinen syysretki.

Pikkuiselle nätti paita

2010-10-05T11:35:00.004+09:00

Sattuneesta syystä tulee joskus käyskenneltyä lastenvaatekaupoissa. Tämä herkkä vaaleanpunainen paita kokoa 80 pisti silmään!

Marimokkori

2010-09-22T10:52:00.004+09:00

Sapporossa, etenkin matkamuistomyymälöiden välittömässä läheisyydessä näkee usein vihreän isopäisen piirroshahmon, jonka miehusta pullistelee epäilyttävästi. Lentokentällä menin ja ostin kännykkäriipukseksi (kuuluu tapoihin täällä, siispä vinoilut pyllyyn) kyseisen figuurin. Valikoima oli laaja, hahmo esittelee eri asuissaan Hokkaidon erikoisuuksia. Oma kaveri mainostaa Abashirin historiallista vankilaa, Meiji-kauden alussa poliittisille vangeille rakennettua rangaistuslaitosta. Pallo jalassa on helppo hymyillä.

Aivan, mutta mikä ihmeen juttu tämä taas on? Työkaverit avuliaasti kertoivat, että hahmo tunnetaan nimellä Marimokkori. Nimi sisältää sanaleikin, joka selittää pullistelevan etumuksen: marimo on harvinainen pallomainen merilevälaji, joka elää vain muutamissa pohjoisissa makean veden altaissa, Hokkaidolla Akan-järvessä; mokkori taasen on slangisana erektiolle. Marimo + mokkori = marimokkori. Get it?

Jepjep. Jälleen kerran selitys tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Shaken, not stirred

2010-09-13T17:15:00.004+09:00

Menipä sekin sitten vihdoin, maanjäristysneitsyys. Vietiin pahaa-aavistamattomalta insinööriltä konttorilla iltapäiväkahvin aikaan:

Magnitude
5.8
Date-Time
Monday, September 13, 2010 at 05:47:49 UTC
Monday, September 13, 2010 at 02:47:49 PM at epicenter
Time of Earthquake in other Time Zones
Location ,
41.523°N, 142.037°E
Depth
59.5 km (37.0 miles)
Region
HOKKAIDO, JAPAN REGION
Distances
110 km (70 miles) ESE of Hakodate, Hokkaido, Japan
120 km (75 miles) NNE of Hachinohe, Honshu, Japan
130 km (80 miles) SSE of Tomakomai, Hokkaido, Japan
680 km (420 miles) NNE of TOKYO, Japan
Location Uncertainty
horizontal +/- 13 km (8.1 miles); depth +/- 7 km (4.3 miles)
Parameters
NST=377, Nph=386, Dmin=108 km, Rmss=0.98 sec, Gp= 36°,M-type=teleseismic moment magnitude (Mw), Version=6
Source
USGS NEIC (WDCS-D)
Event ID
us2010bdb1

Ei varsinaisesti tullut tarvetta singahtaa oviaukkoon tai kätkeytyä pöydän alle. Toivottavasti ei ensi kerrallakaan...

Reissumiehen päiväkirjasta - Ultramies

2010-09-06T13:35:00.007+09:00

Japanilaiset tunnetusti rakastavat elokuvia ja TV-sarjoja, joissa seikkailee supersankari, superhirviö tai superrobotti. Tämä johtunee kabuki- ja bunrakuteatterin perinteestä; näyttävistä tappeluista ja animoiduista nukkehahmoista. Genren tunnetuin hahmo on luonnollisesti Godzilla, joka toi 50-luvun koteihin julmaan kumiasuun sonnustautuneen näyttelijän tekemässä tuhojaan studioon rakennetussa miniatyyritokiossa.

Tapasin Fukushiman lentokentällä erään tunnetun supersankarin, Ultramiehen. Nebula M78 -planeetalta kotoisin oleva kaveri ei ole mikään marjanpoimija: pituutta nelisenkymmentä metriä, painoa 35 tonnia (varsin sopusuhtainen kaveri, painoindeksi kohdillaan), nostaa helposti tankkilaivan ja hyppää vaikka minkä rakennuksen yli. Aserepertuaarissakaan ei ole valittamista. Ultramies voi valita useista erilaisista säteistä, psykokineesistä, halvaannuttamisesta, ultralyönneistä ja ultrapotkuista kuhunkin tarpeeseen sopivimman. Lisäksi etuliite Ultra- oikeuttaa totaaliseen supersankarimaailman dominoimiseen. Kaiken maailman super-, metalli-, ja eläinmiehet: leave the hall!

Itse asiassa lentokentällä oli vastassa Ultramiehen typistetty kolmimetrinen versio. Rakennuksesta löytyy useampikin teemaan sopiva dioraama esittämässä Ultramiestä kumppaneineen kamppailemassa ulkoavaruuden syövereistä tulleiden mörköjen ja pahisten kanssa - kunnianosoitus kaupungista kotoisin olleelle Eiji Tsuburayalle, erikoistehoste-ekspertille Ultramiehen ja Godzillan takana.

Ajokorttiepisodi part II - the setback & part III - the salvation

2010-08-30T13:01:00.005+09:00

Joku saattaa muistaa taannoisen ajokorttiepisodin. Silloin otti rankasti pattiin, kun en onnistunut vaihtamaan suomalaista ajokorttiani japanilaiseen vastaavaan, syystä että muoviläpyskästä oli lohjennut (informaatiota sisältämätön) pala vasemmasta ylänurkasta. Uhkasin ajaa loppuajan ilman korttia.

Luettuani kaikesta infernaalisesta paskasta, jota ajokortitta ajamisesta täällä saattaa seurata päätin kuitenkin kohdata viranomaisen uudestaan. Suomesta olin jo saanut uuden EU-mallin kortin.

Tarvittavat dokumentit muassani menin ajokorttikonttorille Sapporon laitamille. Työkaveri oli mukana tulkin ominaisuudessa. Tällä kertaa pääsin jo uudelle levelille, odottelimme pari tuntia päätöstä. Se oli kielteinen. Syynä vääränlainen käännös ajokortista (tai oikeammin ajokorttiotteesta), jota ei väittelynkään jälkeen hyväksytty. Otin hillityn stoalaisen asenteen, jonka omaksumista helpotti jo yksi koettu karvas pettymys ja suuntasin siltä seisomalta JAF:n (nipponin automobiiliyhdistys) konttorille käännöstyötä varten. Se onnistui yllätyksekseni odottaessa.

Seuraavalla viikolla marssin urheasti uudestaan ajokorttikonttorille. Kohtaisin arkkiviholliseni, flunssanaamariin sonnustautuneen obasanin yksin, ilman taustavoimia tuossa puisevassa 60-luvun virastomiljöössä. Ennenkuin täti ehti kieltosanaa lausua ammuin paperit siistiin riviin tiskille. Täti nielaisi. Dokumentit olivat oikeat ja moitteettomassa kunnossa. Hän tiesi, että en perääntyisi. Viranomaisen peli oli menetetty.

"Needless to say,

The beast was stunned.

Whip-crack went her rumpy tail,

And the beast was done.

She asked me:

Be you angel?

And I said nay,

I am but a man"

Parissa tunnissa kortti oli kourassa. Suomessa siihen meni muuten neljä viikkoa. Jotain vikaa systeemissä? Haloo!

Reissumiehen päiväkirjasta - liikuntakeskusten aatelia

2010-08-25T16:29:00.006+09:00

Akitassa on melkoinen liikuntakeskus. Toiminnasta tai liikuntamahdollisuuksista en niin tiedä, mutta ulkomuodoltaan komistus singahtaa suoraan wow-arkkitehtuurin sarjaan. Möhkäle on kuin jostain cyberhistoriasta, ajasta jolloin gladiaattorit ja avaruusteknologia paiskasivat kättä. Hieman rappeutumaan päässyt teollisuusromanttinen julkisivu tekisi siitä oivan loppunäyttämön vaikkapa uuteen Mad Max -elokuvaan. Voi myös hyvin kuvitella, että arkkitehti ja herra Hayao Miyazaki ovat nähneet samoja painajaisia.

Rakennuksen kupolikatto, se vasta onkin ihmetyksen aihe. Titaanilevyistä tehty. Tämän insinöörin sormet eivät riitä laskemaan niitä miljoonia, mitä se on tullut maksamaan - voi olla, että eipä moni kaupunginisäkään niitä jenejä miettinyt. Kaupungin talous kuulemma notkuu edelleen tämän 15 vuotta sitten rakennetun ylpeyden takia...

Ei meillä Laurinlahdessa vaan höntsätty tuommoisen hallin pihalla.

Ylinopeudesta sakotetaan

2010-08-20T22:16:00.004+09:00

Jaahas, niin se lyhyt Suomen kesä taas vierähti. Käytän tilaisuuden hyväkseni ja kiitän ilmoja, joita piteli, ruokia, jotka lihottivat, olutta, joka pöhötti, mökki-sauna-järvi -comboa, Tuskan paisketta ja tietenkin hyvää huonoa seuraa. Risut liian lyhyelle ajalle, matkalaukkuelämälle, satunnaisille töiden riivauksille ja lentäville pistäville siivekkäille.

Vajaan viikon Tokion nautiskelun jälkeen alkoi arjen rullaus kohti vääjäämätöntä Japanin syksyä. Maa muistutti omaperäisyydestään heti aamukahveilla, kun työkaveri kertoi keväisten ylinopeussakkojen (olin matkalla mukana, yllätyksekseni liikkuvan edustaja oli harmaantuva herrasmies, joka kohteliaasti ojensi rikkeen tehnyttä, pamppuun ei tartuttu) kylkiäisistä. Hän lähtisi kuuntelemaan muutaman tunnin saarnan liikennekurista, jonka jälkeen hän saisi jakaa kadunkulmassa liikenneturvallisuudesta valistavia pamfletteja. Eräänlainen sofistikoitunut häpeärangaistus, siis.

Härmään

2010-06-17T09:06:00.002+09:00

Blogi jäänee telakalle hetkeksi, syynä tänäpäiväinen siirtyminen Suomen salomaille. Hieman lomaa, hieman töitä, saunaa, lihaa, olutta ja heviä - siinä blogistin kesän resepti.

Aion myös karsia massiivista kuvakokoelmaa, joka kovalevyllä pullistelee jo yli äyräiden. Jos silmään hauskoja otoksia sattuu, niin lupaan jakaa riemun teidänkin kanssanne, arvon lukijat.

Mutta mutta, pakkaushommat jatkuvat, joten se on soromnoo. For now.

Shōchū

2010-06-15T10:11:00.004+09:00

Edellisessä postauksessa mainostin kumamotolaisen ravintolan palkinneen meidät shochu-kupposilla. Kyseinen myrkky vaatinee oman juttunsa, eikä vähiten sen takia, että eilinen ilta vierähti suosikki-izakayassa kaverin kanssa useammankin shochu-mukin siivittämänä.

Japani on jakautunut kahtia, mitä alkoholijuomiin tulee. Pohjoinen nauttii tsukemononsa mielummin saken saattelemana, kun taas etelässä, etenkin Kyushun saarella vannotaan shochun nimeen. Shochu (lausutaan shoochuu), kuten sakekin, on väritön liemi, mutta se on sakea väkevämpää. Se on valmistettu tislaamalla riisistä, ohrasta tai japanilaisesta bataatista, kun taas sake valmistetaan käymisprosessiin tukeutuen. Maku vaihtelee raaka-aineen mukaan: riisinen ja etenkin ohrainen on pehmeää ja helposti imaistavaa, kun taas bataatti tuo muassaan tiukan grappamaisen bukeen ja maun. Maininnan arvoinen on myös awamori, okinawalainen pitkästä riisistä tislattu herkku.

Shochu voidaan nauttia sellaisenaan, on the rocks (jota itse preferoin) sekä kuuman tahi kylmän veden kanssa. Oolongteen kanssa siitä tulee oolong hai, soodan ja limunaatin kanssa chuuhai. Summa summarum: shochu ei ole turhan väkevää, se soljuu alas helposti ruoan kera eikä sillä ole oluen pöhöttävää vaikutusta.

Ihana juoma.

Reissumiehen päiväkirjasta - käännöspalkkio

2010-06-08T18:14:00.004+09:00

Kyushun saaren Kumamoto on hevosistaan tunnettu. Aikoinaan polttomoottorin korvatessa kauramoottorin kävivät nuo jylhät eläimet tarpeettomiksi, jolloin alueen useilla hevosfarmareilla oli edessään hyödykkeensä uudiskäytön löytäminen. Tie ratkaisuun kävi, kuinkas ollakaan, vatsan kautta. Nyt hevosia tapaa alueen useissa ravintoloissa.

Niin mekin vietimme iltaa izakayassa nauttien hevosta niin raakana kuin paistettunakin. Kyseessä on todella maukas liha, josta sitruunan ja valkosipulin siivittämänä löytyy hienoviritteisiä vivahteita.

Tavallisuudesta poiketen kyyppari kantoi pöytään myös englanninkielisen menun. Koska seurueemme muut jäsenet lukivat mielummin paikallisia koukkukirjaimia, ei lappuseen kiinnitetty huomiota, ennen kuin tarjoilija pyysi seurueen australialaisvahvistusta tarkistamaan käännöksen oikeellisuuden. Tehtävä tarjosi niin helppoja korjauksia (spaghetti tasted by pollock) kuin haastavia pähkinöitäkin (small fried fish burned a holy fire incarcerated in soy), mutta Aussi suoriutui tehtävästä kunnialla, jonka johdosta ravintola palkitsi seurueen muutamilla shochu-kupposilla.

Laiska ja saamaton

2010-06-06T23:30:00.011+09:00

Olen ollut laiska ja saamaton. Blogi on jäänyt päivittämättä. Kotivaimo on kuin huomaamatta ottanut vastuun perheen tapahtumien kommentoinnista. Itse olen jäänyt paitsioon, tai jättäytynyt. Eikä mitään niin super-päräyttävää ole sattunut, että se olisi välittömästi pitänyt kyberavaruuteen lähettää. Varastossa on toki pikkuhauskoja jutunaiheita. Aloitan kuitenkin helpolla välimallin jutulla. Halpaa huumoriahan nämä ovat, nämä engrishit. Silvuplee!

Sakepoliisi? Ymmärrän!

Olinkin menossa ulos päivävaatteissa, hyvä kun varoittivat...

"Hän" viittaa tässä desinfiointipulloon. Pulloa voi ilmeisesti käyttää kätenä tilanteissa, joissa ei viitsi omalla sikainfluenssan saastuttamalla kouralla kosketella ympäristöä.

Melonille hintaa

2010-05-17T13:24:00.003+09:00

1,5 miljoonaa jeniä on kiva summa rahaa. Nykykurssilla se tekee noin 13000 euroa. Summalla saa täällä esimerkiksi neljä vuotta vanhan, 30000 km ajetun Toyota Camryn 2.4 l koneella, nelivedolla ja automaattilootalla. Sillä saa myös perinteisessä hedelmähuutokaupassa kauden ensimmäisen meloniparin.

Kyseessä oleva meloni ei ole mikään perusarbuusi, vaan Yubari-meloni, joka kasvaa Hokkaidolla. Meloni muistuttaa cantaloupemelonia, mutta on täyteläisempi niin makunsa kuin muotonsa puolesta. Saavuttaakseen uskomattoman 1,5 miljoonan jenin hinnan muodon täytyy olla virheettömän pyöreä, pinnan sileä ja koon sopusuhtainen. Onko 1,5 miljoonaa jeniä kahdesta melonista paljon vai vähän? Ei sille hedelmäkauppiaalle, joka kuulat huusi. Aikoo kuulemma laittaa parin kauppaansa näytille ennen kuin joutuvat ns. parempiin suihin. Itse asiassa pari lähti suhteellisen halvalla, vuoden 2008 ensimmäinen melonipari lohkesi 2,5 miljoonan jenin hintaan...

Reissumiehen päiväkirjasta - Isoveli muistuttaa

2010-04-23T13:40:00.004+09:00

Reissussa Shikokun saarella, aamun varhainen hetki hotellihuoneessa. Ulkona räsähtää kovaääninen päälle. Rähmäisissä heräämistiloissa luulen kyseessä olevan kaupungin hälytysjärjestelmän testauksen, mutta että seitsemältä aamulla... Metallinen miesääni posottaa hetken jotain ja vaikenee. Mistä moinen?

Myöhemmin työkaveri kertoi, että kaupungin isä toivottaa näin joka aamu asukkailleen hyvää huomenta ja kehottaa ahkeraan työntekoon, koululaiset kouluun tms. holhoavaa paasausta. Illalla sama toistuu yhdeksältä, silloin Isoveli mm. muistuttaa, että kaikkien kilttien lapsosten on aika mennä kotiin.

En oikeastaan edes hätkähtänyt. Japani on holhousvaltioiden aatelia, jossa yksilö on nolla ja yhteisö sata. On kaikkien edun mukaista, että aamulla työmiehet menevät reippaasti sorvin ääreen ja lapset ovat illallisaikaan kotona. Iltaisin ei lättähattujen parane pyöriä kartsalla, siitä ei tykkää kukaan. Ei kai ketään haittaa, jos tästä muistutetaan päivittäin myös kaupungin kovaäänisjärjestelmän kautta?

Tuhkamuna

2010-04-20T15:07:00.011+09:00

Huolimatta otsikon kieltämättä vihjailevasta asusta, en aio puuttua erään nimeltämainitsemattoman islantilaisen tulivuoren aktiviteetteihin vaan kertoa ihan rehellisesti tuhkamunasta. Tunnetaan myös nimellä sadan vuoden muna.

Sattuipa eräänä iltana Osakassa tällainen herkku eteen.

Kyseessä on muinainen kiinalainen ruokalaji, syntynyt ihmisen tarpeesta säilöä ruoka-aineksia myöhempää nauttimista varten. Ammoiset ihmiset hautasivat hädissään raakoja linnunmunia emäksiseen saveen huomatakseen, että ne säilyivät pitkän aikaa samalla kypsyen, mutta muuttaen ulkomuotonsa melko vastenmieliseksi. Tapa kehittyi aikojen saatossa; perinteisesti muna piilotetaan tuhkan, poltetun kalkin ja suolan seokseen ja annetaan hautua kolmisen vuotta. Moderni keittiökemisti on löytänyt tapoja lyhentää suhteellisen pitkää valmistusaikaa kalsiumhydroksidin ja soodan avulla.

Menemättä sen pidemmälle pH:n nousun aiheuttamaan proteiiniketjujen katkeamiseen, nautitaan tämä rikin- ja ammoniakinkatkuinen pala vaikkapa soijan kera. Nam.

Mokkamaa

2010-04-06T15:01:00.007+09:00

En muista olenko aikaisemmin maininnut (näitä runoja on kirjoitettu puoltoista vuotta, ei voi välttää kierrätystä, throw me a freakin' bone here), mutta Japani on todellinen kahvinystävän paratiisi. Tilastot osoittavat Japanin olevan kahvinkulutuksessa paljon ykkös-Suomea jäljessä, mutta ottaen huomioon maan sitkeän teeluonteen mokan suosio on hämmentävä. Vaikka sivuuttaisi joka nurkalla vaanivat ketjukahvilat, starbucksit ja doutorit ja mitäniitänyton, niin kahvihampaan kolotuksen saa poistettua pienissä kahvilahelmissä. Niissä pavut jauhetaan tunteella ja kahvikupin valmistus on taidetta japanilaisella pieteetillä. Luulen, että parhaan kaffekupillisen ikinä olen juonut Japanissa, sifonisellaisen tietysti.

Kahviaiheinen kauppa Kappabashi-dorilla

Kiireistä kansaa on muistettu muutamalla nerokkaalla helpotuksella. Juoma-automaateissa on aina valikoimissa setti kuumia tölkkikahveja, joiden maku ei suoranaisesti makuhermoja hivele, mutta jotka ajavat asiansa hätätilanteessa. Vähemmän äkkinäiselle kahvinystävälle on tarjolla kertakäyttöinen annosyksikkö, eräänlainen minikokoinen suodatinpussi, joka leväytetään auki kupin päälle ja lorotellaan kuumaa vettä purujen niskaan.

Toimistolla suositaan edellämainittuja annospusseja. Kahvinystävää riivaa kyseisen tilapäisratkaisun käyttäminen toistuvasti, joten tänään loistavan soba-lounaan jälkeen nimeltämainitsemattomassa ketjukahvilassa istuessa heräsi työkavereiden kesken kollektiivinen halu parantaa kahvikokemusta myös konttorilla. Kahvilassa sattui olemaan myynnissä muutama kahvinkeitinmalli, joten hetken konsultaation jälkeen päätimme sijoittaa tämän italialaismerkin aparaattiin. Avulias barista keitti kupit kahdella eri keittimellä, testiryhmä maistoi tuotoksen ja arvioi kalliimman keittimen paremmaksi. Se kainalossa palasimme hymyssä suin takaisin sorvin ääreen.

Hiihtojournalisti ilman krediittiä

2010-03-29T21:35:00.005+09:00

Uusimmassa Skimbaajassa on allekirjoittaneen juttu Japanin Haute Routesta, vaan ei nimeä... Päätoimittajalla käynyt ns. pieni fiba. Nimi onkin varmaan ensi numerossa "korjauksia" -otsakkeen alla. Sitä ei kuitenkaan kannata hankkia, vaan jo tämä kyseinen maaliskuun numero. Kuvia on reissulta parempiakin, kunnon karttaa eivät saaneet toimituksessa aikaiseksi, mutta onneksi juttu itsessään on silkkaa sanan mittelöä, ylitsevuotavaa paatosta ja veretseisauttavaa draamaa. Suosittelen vaikka vessalukemiseksi.

Hajuarvoitus

2010-03-27T19:13:00.003+09:00

Pitkään on häirinnyt erään konditoriakahvilan nimi. Tai slogan, liekö tuo Hokuo se nimi.

Ensinnäkin, jos hiuksia aletaan halkomaan, niin Suomihan ei kokonaisuudessaan kuulu Skandinaviaan, vaikka Suomen lippu ylväästi logossa liehuukin.

Toisekseen, mikä on se Skandinavian haju? Onko se

a) turskanperkaamo vuonon rannalla

b) juuri avattu hapansilakkatölkki

c) Christianian imelä tupakansavu

d) joku muu, mikä

Ja jos se Suomikin sisällytetään, niin

e) sellutehdas (alasajettava)

f) aamuöinen porttikongi, Taiteiden Yön jälkeen

Tuo leipomoketju ei muuten ole ainoa laatuaan, joka herättelee nimellään skandinaavisia mielleyhtymiä. Täältä löytyy ainakin Little Mermaid, Cafe Denmark ja tietenkin

Tänään sashimilautasella

2010-03-25T21:25:00.004+09:00

Minimustekaloja. Maku mereneläväinen, ummehtuneen musteinen. On parempaakin uimaria syöty. Eipä tässä oikeastaan muuta, tosin kannattaa kiinnittää huomiota annoksen esillepanoon, siihen on taas kerran panostettu. Kuten monesti todettu, on tämä maa makrotasolla rumahko, mutta mikrotasolla hyvinkin esteettinen.

Jan-ken-pon!

2010-03-15T14:47:00.003+09:00

Mitä tehdä, kun pitää valita ikävään tehtävään suorittaja, eikä kukaan ole halukas? Kun nyrkkitappeluun ei ole rahkeita eikä lahjontaan varaa, niin helpoin tapa on tietysti kivi-sakset-paperi, tuttujen kesken KSP. Täällä toimenpide on jan-ken-pon.

Harva tietää, että KSP on keksitty Japanissa. Lokaalien sormileikkien historia ulottuu ammoisiin aikoihin, mutta jan-ken-pon yleistyi 1800-luvun lopulla ja levisi nopeasti maailman kiistelijöiden keskuuteen viime vuosisadalla.

Itse kiinnitin täällä ensimmäisen kerran jan-ken-poniin huomiota, kun toimistolla kollegat arpoivat tarjottimien viejää lounaan jälkeen. Sen jälkeen olen havainnut ko. ryhmäkäyttäytymistä mm. junassa (kuka porukasta saa istumapaikan) ja onsenissa (kuka hakee porukalle bisset). Onpa paikallinen impressionistista taulukokoelmaansa kaupannut TV-kanava pistänyt kaksi kuuluisaa, samanlaisen tarjouksen antanutta huutokauppakamaria järjestykseen JKP:llä. Christie's valitsi sakset, Sotheby's päätyi paperiin...

Yksi poikkeus Japanissa on: viimeisestä tarjoomuksesta ei jankenponiteta. Jos lautasella on yksi leivos, kukaan ei sitä tahdikkuussyistä halua ottaa.

Paitsi minä!

Reissumiehen päiväkirjasta - siltaa kerrakseen

2010-03-11T14:14:00.009+09:00

Eilisen kohokohta (töitä lukuunottamatta) oli sillan ylitys. Enkä tarkoita mitään jännittelyä myllysillalla, että milloin notkahtaa, vaan maailman pisimmän riippusillan, Akashi Kaikyō Ō-hashin yli ajamista. Keli oli omiaan lisäämään kokemuksen nautittavuutta: 70 metrin korkeudesta näki pitkälle välkehtivälle, laivojen täplittämälle Akashinsalmelle, taakse jäi kukkuloille levittäytyvä Koben kaupunki ja edessä häämötti Awajin saaren vehreys. Sillan jälkeen tauko tuulisella levähdysalueella, kuppi kuumaa Starbucksista (blogistin henkilökohtaisena ehdokkaana päräyttävimmän SB-kahvilanäköalan sarjassa) ja turistin elkein tallentamaan kuvamateriaalia maisemasta.

Alueen reunassa pönöttävä infotaulu kertoi salmen traagisesta historiasta, vuonna 1955 tapahtuneesta kahden lautan uppoamisesta, joka toimi alkuunpanevana voimana sillan suunnittelulle. Rakennustyöt aloitettiin lopulta vuonna 1986. Niitä häiritsi Koben mahtava maanjäristys, joka hieman liikautteli vastasyntyneitä pyloneita näin imaisten suunnitteluinsinöörit takaisin lujuuslaskelmien pariin. Silta valmistui vuonna 1998.

Sillan jänneväli on huikeat 1991 ja kokonaispituus 3911 metriä (pituus saattaa vaihdella jopa kaksi metriä päivässä lämpölaajenemisesta johtuen). Ankkurointiin on käytetty 350,000 tonnia betonia per kaapeli, joiden halkaisija on rapean metrin verran. Pylonin päällä kökkivä lokki huutelee 280 metrin korkeudessa.

On se iso!

Reissumiehen päiväkirjasta - absinttia ja vesipiippua

2010-03-11T00:17:00.008+09:00

Ilta Osakassa päättyi aivan normaalisti absinttiin ja vesipiippuun, mutta sitä ennen (edellisenä iltana, itse asiassa) tutustuin jälleen uuteen kulinaristiseen tajunnanräjäyttäjään. Jostain syystä olin onnistunut välttelemään shabu-shabua, kiehuvaan veteen dipattavaa pekonia, tofua ja vihannesta ennen nimenomaista päivää. Eipä siinä yksinään mitään, mutta se kiehunut mättö kun kastetaan ponzuun, makoisan kirpeään liemeen johon on aavistus pippuri-sitruunaa puserrettu, niin avot. Kyseinen yhdistelmä hätistelee jopa sukiyakia henkilökohtaisessa hot-pot rankingissa.

Seuraavana iltana korealaisessa ravintolassa olutta ja valikoituja tulisia herkkuja tuulensuojaan kipatessa puhe kääntyi juuri tuohon shabu-shabuun. Tarina kertoo, että ammoisina aikoina ministeriöiden ja virastojen määrättömästä edustusbudjetista kauhottiin massia kyseisiä herkkuja tarjoavien ravitsemusliikkeiden kassoihin. Tämä tietysti johti erottumisen tarpeeseen ja kuinkas parhaiten erotutaan, kuin perustamalla shabu-shabu -ravintola, jossa tytöt tarjoilevat ilman alushousuja. Sehän ei itsestään vielä tuo mitään arvoa ravintolalle, paitsi jos lattia on peiliä. Ja sehän oli... Näin siis Roppongissa joskus raikkaalla 80-luvulla.

Anyways, ilta siis päättyi absinttiin ja vesipiippuun.

Niseko bluebirds

2010-02-22T10:06:00.009+09:00

Vietimme ihanaisen bluebird-päivä Nisekossa. Ajatukset olivat kaksijakoisia; toisaalta laskuhommat auringonpaisteessa vetävät suun maireaksi, toisaalta ilmiö johtaa väistämättä kevän saapumiseen, lumen sulamiseen ja kauden vääjäämättömään loppukiriin.

Iltapäivän aurinko olikin tehnyt tepposensa eteläpuolen rinteisiin. Laskija toisensa perään oli muuttanut Annupurin bäkkärin kynnöspelloksi, joka oli mollukan säteilystä hieman sulanut, mutta jonka Siperian tuulet olivat takaisin jäätäneet. Mikään ei tee säröjä muuten niin täydelliseen suoritukseen kuin koppurainen, arvaamaton, puhkilaskettu rinne.

Menin hieman asioiden edelle. Slovakkikaverin kanssa saavuimme mestoille hitusen myöhään, jono viimeiselle ylähissille oli sadan metrin hujakoilla. Yhden hengen tuoli kitkutti hitaasti innokkaita ylös kohti auringossa kimmeltävää koskematonta huippua. Offariportille ehti kerääntyä melkoinen lauma laskijoita, ennen kuin starttipistooli laukaistiin ja kansanvaellus toppiin alkoi. Hissistä haikeana katsoin, kuinka koskematon kenttä sai ensimmäiset linjansa, sitten tusinan. Viimeiset sata metriä taitettiin tuttuun tapaan sukset selässä hikoillen. Päässä tykytti paniikinomainen ajatus mahdollisuuden menettämisestä.

Onneksi tonttia riitti. Uskolliset Nomadit halkoivat koskematonta, tuoretta lunta jälleen kerran, ohjastajansa suu messingillä auringonpaisteessa kurvaillen. Skiare necesse est, vivere non est necesse, eiköstä juu!

Reissumiehen päiväkirjasta osa 2

2010-02-20T21:25:00.003+09:00

Hiroshiman kentällä koneeseen mentäessä seisoi tuubissa neljä Japan Airlinesin työntekijää, jotka jakelivat namusia matkaajille. Koneen rullatessa kiitoradalle seurasivat nämä neljä urhoollista soturia rinnan astellen, kantaen tuulessa lepattavaa banderollia. Siinä luki: "kiitos, kun lennätte JAL:illa". En muista vähään aikaan nähneeni apaattisempaa näkyä, neljä orpoa pirua seisoo yksin isolla kentällä, tuulen riuhtoessa, pitäen kiinni kiitoksistaan - vain tullakseen vähennetyksi.

JAL on Aasian suurin lentoyhtiö, joka tuli rymisten alas, kuvaannollisesti siis. Yhtiö haettiin konkurssiin kuukausi sitten. Sen tulee muiden toimenpiteiden ohella vähentää työvoimaansa kolmanneksella; kenties ensi kerralla kiitosviiriä pitelee vain reilut kaksi ja puoli työntekijää.

Reissumiehen päiväkirjasta osa 1

2010-02-17T21:03:00.004+09:00

Avaan päivien piristykseksi uuden ala-allegorian blogiini, otteita reissumiehen päiväkirjasta. Tarkoituksena on jakaa uskomattomia sattumuksia, hienoja hetkiä ja jäätäviä pettymyksiä työmatkojen varrelta. Niitähän riittää.

Pistäydyimme asiakasvisiitin päälle Valkoisen Ketun onsenissa Enassa. Se vasta verraton paikka olikin! Olimme ainoat asiakkaat, rouvan valmistellessa kylpyä naputtelimme tatamihuoneessa viimeiset raportit menemään. Kiitos modernin teknologian, töiltä ei pääse karkuun edes onsenissa...

Rikintuoksuisen suihkun kautta tulikuumaan onseniin solahtaminen oli taas parhautta. Itse allas oli pieni, kerrostalon kokoisen kiven kainalossa höyryävä pulju. Alempana virtasi joki, sade ropisi katokseen. Keho ja mieli lepäsi. Onsenin vesi oli parasta a-luokkaa - kirkasta, kuumaa, mineraalintuoksuista lievällä rikin jälkimaulla. Vesissä on eroja.

Lotraamisen jälkeen myöhäinen lounas, ankeriasta riisipedillä. Näitä työpäiviä lisää.

Luistelufanitusta

2010-02-16T22:10:00.008+09:00

Tänään toimistolla lounaan päätteeksi katseltiin lähetystä Vancouverista, suorana. Miesten lyhyen matkan pikaluistelu. Suomen toivo Poutala oli ensimmäisen kierroksen jälkeen ykkösenä. Toisella kierroksella pöydän ääressä oli jännittynyt tunnelma. Japanilaisjohdossa mentiin jonkin aikaa, teekuppeja kilisteltiin. Korean poika kiilasi kärkeen. Viimeisenä parina oli Poutala ja Kato-san. Suomi - Japani maaottelu. Titaanien taisto. Poutala räpisteli kaarteessa, tippui vauhdista, jäi viidenneksi. Pettymys ja riemu saman pöydän ääressä. Mutta ei niin sietämätön, kuin Suomi - Ruotsi -peleissä. Itse asiassa, Japanin tuplamitali tuntui ihan hyvältä.

Väliajalla näytettiin kannustuskuvaa livenä luistelustaran entisestä koulusta, työpaikasta (siltä se näytti, neukkarissa tuolit rivissä ja väki firman kledjuissa hihkumassa) sekä todennäköisesti paikallisesta ompeluseurasta. Kaikki aivan pähkinöinä, viirit liehuivat ja pillit soivat, mummot unelmavävyn kuva silmissään. Vaikea kuvitella, että Poutalan rykäisyn ajaksi kaikki Suomen koululaiset kokoontuisivat jumppasaliin katsomaan suoritusta screeniltä ja loput kansasta Sports Academyyn mölisemään ja läiskimään toisiaan selkään virttyneet Leijonat 1995 -paidat päällä...

Talven hallinta

2010-02-13T11:52:00.008+09:00

Ulkona satelee lunta jo entisestään vaikuttavan lumivaipan päälle. Se pistää miettimään, että miksi nimeltämainitsemattomassa Suomessa, varsinkin etelä-sellaisessa kärsitään lumen ja pakkasen aiheuttamista ongelmista, kun se talvi ei varsinaisesti ole mikään harvinainen ilmiö ko. leveysaseilla? Välillä uutisia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on Välimeren valtio, jonka lumisateet lamauttavat täysin. Autot ajelevat ojaan kuin itsestään, lumet jäävät kadunvarsiin ja kansalaisille jaetaan pelastusviranomaisten toimesta hätäohjeita. VR:n kädettömyys on vertaansa vailla; poikkeuksellinen talvi, my ass... Täällä talvi on aina poikkeuksellinen, silti junat kulkevat ajallaan.

Sapporo saa maailman miljoonakaupungeista eniten lunta niskaansa. Vuotuinen lumikertymä on keskimäärin viitisen metriä ja maksimi lumensyvyys metrin. Nastarenkaat on kielletty. Suolausta ei juuri käytetä. Miten täällä pidetään kadut auki ja julkinen liikenne ajallaan pyörimässä, miksi kenenkään ei tarvitse huutaa talkkaria, poliisia, armeijaa tai Anjaa apuun? Talvikunnossapidon budjetti on suhteessa samaa luokkaa Helsingin kanssa, joten raha tai sen puute ei voi olla selitys. Leveät kadut ja kadunvarsipysäköinnin puute on Sapporossa eduksi, mutta lapioitava pinta-ala on reilusti suurempi.

En aio käydä tässä sen tarkemmin vertailemaan kaupunkien talvikunnossapidon toimintasuunnitelmia tai analysoimaan eri lumensiirtomenetelmien tehokkuutta. Tulkoon vaikka Helsingin rakennusvirasto opintomatkalle katsomaan miten homma hoidetaan. Sen kuitenkin sanon, että talkoohenkeä ja oma-aloitteisuutta paikallisista löytyy roppakaupalla enemmän kuin helsinkiläisistä. Lumisateen jälkeen ihmiset purkautuvat kaduille, kauppiaat ja yrittäjän lapioivat kilpaa liikkeidensä edustoja. Kaveri kertoi nähneensä Nisekon matkallaan koko kylän lumenluontitouhuissa. Tunnin rehkiminen on pieni hinta siitä, että saadaan kadut ajokuntoon ja jalkakäytävät puhtaiksi. Ruikutus pyllyyn ja kola käteen!

Mizuno no sawa

2010-02-02T23:02:00.004+09:00

Tavan hiihtopummit, lautalissut ja kyykkääjätkin Nisekon kupeilla ovat kieli pitkällä odotelleet uuden alueen avautumista suurelle yleisölle. Mizuno no sawa -kurun laskukuntoa on seurattu usean vuoden ajan, paikalla on häärinyt lauma lumivyöryeksperttejä pommeineen ja monimutkaisine tutkimusvälineineen samalla kun lipeväkieliset lobbaajat ovat maanitelleet Kutchanin kaupunginisiä antamaan armollisen suostumuksensa hankkeeseen. Alue tunnetaan nimittäin lumivyöryistään, joissa on muutama onneton sielu menehtynytkin. Lupa oli tiukassa.

Alue on viimein avattu. Minäkin tahdoin kokea, miltä tuntuisi laskea tätä salaperäistä neitseellistä kurua. Osallistuin eräänä kauniina talviaamuna 2000 jenillä lyhyelle pakolliselle luennolle alueen vaaroista, jonka japaniksi kuunneltuani sain lupalapun. Lupa ei kuitenkaan taannut vapaata pääsyä mäkeen, vaan mestoille piti ja pitää edelleen hiihdellä oppaan seurassa, opasta seuraten. Nöyrryin ja suostuin ehtoihin. Jonossa hiihtelimme Niseko Villagen gondolihissin yläaseman alapuolelle kuin köyhän talon porsaat. Sitten opas ilmoitti, että tuli vapaa, antaa mennä. Ja minähän menin. Aurinko paistoi, uutta lunta oli polviin. Nauratti. Ensin koskematon hissilinja, josta tiukka kurvi oikealle harvaan metsään kohti kurun pohjaa. Harvoin sitä pääsee vielä aamukymmenenkin jälkeen tikkaamaan koskematonta palstaa heti hissiasemalta!

Kiina on Kiina

2010-01-30T21:35:00.004+09:00

Olin viikon internet-sensuurissa. Kiina, tuo pikkuruinen kapitalistinen valtio kaukana Aasiassa oli viisaudessaan päättänyt rajoittaa verkkoa hieman lisää sitten viime kerran. Nyt listalla oli Youtuben lisäksi Facebook ja Blogspot. Iik, en siis so not yhtään tiänny mitä kaiffarit duunas!!!11!!!

Matka alkoi oivasti Kiinan tapaan; heti Shanghain lentokentän parkkipaikalla oli rinki pyörimässä, kaksi bisnesmiestä otti yhteen huudon säestämänä. Kiinan kielen taitoni on vielä niin heikoissa kantimissa, että skisman syy ei selvinnyt, mutta komea päähänlyöntikilpailu siitä oli kehkeytynyt. Läski tummui, mobiilipuhelimet lentelivät ja puvuntakinliepeet lepattivat, kunnes lentokentän turvallisuusviranomainen katsoi asiakseen hoitaa tuomarinvirkaa.

Muuten työmatkaksi ristitty reissu sujui puuduttavasti. Säilytin henkeni usean taksimatkan ajan, ei turvavöitä, ei aina oikealla kaistalla, ei rajoitusten mukaan. Söin mitä sattui. Pelasin kiinalaisia juomapelejä. Ostin piraatti-DVD -levyjä. Potkiskelin Porsche-liikkeessä Panameran renkaita. Hätistin Shanghaissa kymmenittäin sutenöörejä tiehensä. Paluumatkalla lentokentän turvallisuustarkastuksessa edelläolevan kaverin putkikassista löytyi Uzin replika, se oli heti siinä päällimmäisenä. Alkoi hirvittävä riita, saako sen viedä koneeseen vai ei. Minä vain taustalla myhäilin, että Kiina on Kiina.

Death by mochi

2010-01-07T13:01:00.005+09:00

Uuden vuoden viettoon liittyy Japanissa paljon perinteitä. Posti tukkeutuu uuden vuoden postikorteista, lapsille jaetaan rahaa kivoissa pikku kuorissa, laulu ja leikki raikaa, haikut ja rengat syntyvät kuin itsestään. Vuodenvaihteen ympärillä syödään hyvin, erityisesti mochi-riisikakku on suosiossa. Maukkaan ulkokuoren alla piilee kuitenkin tunteeton tappaja.

Mochi valmistetaan pauhimalla tarkoitukseen valittu, liotettu ja keitetty riisi atomeiksi ja muovaamalla siitä kakkusia. Lopputulos on koostumukseltaan purukumin ja sulaneen juuston ristisiitos, tahmea, venyvä ja sitkeä kappale. Siitä tehdään karkkeja, sitä paistetaan tulella ja dipataan soijaan, sitä lisätään keittoihin, olenpa maistanut mochia myös okonomiyakissa ja yakitorina pekoniin kääräistynä.

Mochin paha taipumus, liikaa haukattuna, on tukehduttaa syöjänsä. Joka vuodenvaihde etenkin vanhuksia kärrätään kymmenittäin sairaalaan mochin perkele henkitorvessansa. Osa heistä palaa normaaliin elämään, osa siirtyy autuaammille mochinsyöntimaille. Kuten suomalaisen Juhannuksen jälkeen lehdet ilmoittavat kuolinluvut - kuinka monta hukkunutta, kuinka monta liikenteessä - paikalliset aviisit ilmoittavat MDT:n eli mochi death tollin uuden vuoden avajaisiksi. Makaaberi hupi on veikata luku etukäteen.

2010 MDT ei ole vielä selvinnyt googlettamalla. Yleensä uutiset ilmoitetaan paikallisesti, joten kokonaisluvun ynnääminen vaatisi viitseliäisyyttä ja japanin kielen taitoa. Varmaa on, että Chiban prefektuurissa vietiin kymmenen ahmijaa sairaalaan, kaksi kuoli. Asakassa kuoli yksi vanhus mochin tukehduttamana, Saitamassa kaksi. Seuraan tilannetta edelleen.

Mikä eteen, miten välttää salakavala mochi-kuolema? Lähteet antavat kolme nyrkkisääntöä: syö mochisi pieninä palasina. Pureskele. Älä syö yksin. Olet hengissä.

Alppinistin vieroitusoireet

2010-01-03T21:44:00.006+09:00

Vapaalaskuhommissa on se nurja puoli, että mikään ei riitä. Aina jää kaipaamaan lisää. Entisaikaan viikon rinnereissun jälkeen sekä jalat että mies oli hapoilla, olo oli lähinnä helpottunut, kun jätti sen kurjan töppyrän taakseen. Nyt lähtöpäivänä tuntuu kuin ihminen raastettaisiin syleilystä, joka ei ole hellä, vaan maanisen rutistava. Ei se, kuinka hyvät laskut on saanut, vaan se, mitä jäi laskematta. Käyttämätön puuteripotentiaali.

Mieli, sielu, sydän, whatever, jäi Nisekoon neljän päivän eeppisen pyydan pöllyttelyn jälkeen. Lunta tuli vuodenvaihteen molemmin puolin enemmän kuin mitä olen ikinä kokenut, hanki oli syvä ja ja sen syli pehmeä.

Todistuskappale A: allekirjoittaneen auto kahden ja puolen vuorokauden jälkeen. Oli hauskaa kaapia se esille.

Ensimmäisenä päivänä jo muutaman laskun jälkeen naama oli kuin hangon keksillä, omat syvät linjat löytyivät nelosportin takaa Hanazonossa. Toisena päivänä törmäsin suomalaisporukkaan, jonka kanssa saatiin reissun himmeimmät metsäpätkät reidensyvyisessä hötössä. Viimeisenä päivänä lumimyrsky sulki vuoren, mutta illalla tuulen hellittäessä gondolihissi pyörähti liikkeelle. Toissajouluiseen tapaan kiirehdin ylös, hiihtelin pimeässä metsässä tutulle aukolle ja kas - pilvet katosivat, Kutchanin kylän valot tuikkivat alhaalla ja metsä kylpi täysikuun valossa. Näkyvyys oli parempi kuin kertaakaan koko reissun aikana. Suksien edessä aukesi koskematon tuoreen lumen peittämä metsä.

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että lasku oli legendaarinen.

Hauskaa uutta vuotta.

Rinne vain eksperteille...?

2009-12-28T13:22:00.005+09:00

Pistäydyttiin sunnuntaina lumisateisen sään innoittamina lähikeskukseen. Sapporo Teine on oikeastaan kaksi keskusta, Olympia ja Highland, joista ensimmäinen ratsastaa olympiahistorialla - mäeltä löytyy mm. aikoinaan olympiatulta loimottanut torni - ja toinen on jyrkkyytensä puolesta vakavammin otettava. Näitä kahta yhdistää pitkä laskettelurinnettä imitoiva murtsikkalatu.

Välillä, vaikkakin harvoin täytyy kiitosten sijaan jakaa risuja itselle. Miksi en jo viime kautena vaivautunut paikalle, kun kyseessä on huiman puolen tunnin matkan päässä oleva keskus, jonka huippu on kilometrissä, jonka profiili haastaa helposti Nisekon takamaastot ja jossa suhtaudutaan hövelisti ns. narujen alta livahtamiseen? Kiusallisia kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta.

Onneksi visiitti tuli tehtyä nyt. Tiukan aikataulun vuoksi tilaisuus jäi lyhyeksi, mutta paikan potentiaali kävi selväksi. Pari laskua tikkasin jyrkähköllä "hoidetulla offarilla", joka oli laskettu kumpareille, mutta jonka sivuista sain parit mehevät siivut. Sen jälkeen tuntui oikealta ratkaisulta livahtaa narujen ali vanhalle hissilinjalle hakemaan ne omat pehmeät pöllyävät kivat. Linjan takana häämötti vielä pari metsäistä kurua ottajaansa, ensi kerralla sitten. Keskus saa minulta varauksettoman arvostuksen siitä, että vapaa meneminen offareille sallitaan; jos jotain sattuu, niin artisti maksaa.

Säälittävä otos hissilinjasta kännyn kameralla. Kuten aina alhaalta otetuissa kuvissa, jyrkkyyttä on mahdotonta hahmottaa. En koskaan opi.

Hieman ihmetytti paikallisen hiihtokerhon toiminta. Katselin jo hissistä, kuinka vaahtosammuttimen kokoiset natiaiset kaatuilevat "experts only" -kyltillä varustetussa jyrkässä metsäpukkelikossa. Mukana kaksi hiihdonopettajaa. Paikalle päästyäni pienet tenavat olivat pitkin pituuttaan koko kaistan leveydeltä vanhempien koululaisten sidesteppaillessa alas. Laskin toisen opettajan luo tarkoituksenani avautua lyhyesti järjenkäytöstä, kun huomasin että kaveri on yksijalkainen. En saanut hämmästykseltäni sanaa suustani. Että näin Sapporossa, yksijalkainen hiihdonopettaja vie viisivuotiaat offarille.

Practical Engrish part II

2009-12-26T21:18:00.010+09:00

Joulumielen riehaannuttamana jaan muutaman muistikortille tallentuneen engrish-elämyksen kanssanne, arvon blogissa viihtyvät. どうぞ！

Melkein, melkein, mutta ei ihan... Kahvia ja hiekkanoitia.

Japanissa Claptonkin on pelkkä...

Juu, eiku määkin vaan tän yhden pöllin vetäsen

Nainen ei erehdy!

Lunta tulvillaan, on raikas laskusää...

2009-12-24T11:39:00.006+09:00

Kauden avauksen jälkeen lumitilanne Nisekossa muuttui radikaalisti. Kuten todettua, viime reissun lähtötohinoissa alkoi myös lumisade, joka jatkui ankarana neljä päivää muuttaen Annupurin siksi puuteritaivaaksi, jona se legendoissa tunnetaan. Raportit paikalta muuttuivat viikon aikana aina vaan mehukkaammiksi, kunnes joku totesi jumalien pian tulevan lihaksi vain päästäkseen iloittelemaan vuorelle. Minä, normaalia suuremmalla laskujärjellä varustettu kaveri, en vaan pystynyt Niskekon kutsua vastustamaan. Oli päästävä kokemaan se metrinen lumikertymä itse.

Suuntasin siis perheenjäsenten armoitetulla luvalla Nisekoon viime lauantaina. Päivä alkoi aurinkoisena, mutta Nisekon vieressä olevaa Kutchanin kylää lähestyttäessä taivas tummui ja aukesi päästäen lastin valkeaa vielä entistä lunta kolaavien paikallisten niskaan. Minua ei harmittanut.

Koska tapani mukaan pääsin liikkeelle varsin myöhään, parin ensimmäisen laskun perusteella parhaat mansikat oli jo poimittu. Kuitenkin jo siinä vaiheessa kävi ilmi, että lunta oli aivan mystinen määrä. Puuterilumesta käytän termiä ”liikaa” äärimmäisen suurella varauksella, mutta välillä sitä oli niin mörkönä, että ottaen huomioon Nisekon loivahkon kokonaisprofiilin siitä oli oma haittansa. Tuli jopa mieleen paikan ilkeämielinen lempinimi ”Flatseko”, kun jälleen kerran vauhti pysähtyi kuin seinään lumen kertyessä vyötärölle asti...

Joka tapauksessa, face shotit olivat sinä eeppisenä lauantaina herkässä. Väkeä ei ollut vielä laumoiksi asti, joten omaa hauskaa sai pitää muutamilla mehustelupaikoilla. Jos kauden avaus ei osunut säiden osalta nappiin, nyt napsahti kelit niin kohdilleen, että kypärä tärisi. Viiden tunnin lipun hiipuessa loppuun lumisade vain jatkui, vaivoin sain repäistyä itseni irti puuterilumen syleilystä. Tätä lisää!

Kotiseutu tutuksi, osa 47

2009-12-18T19:01:00.010+09:00

Suoritan harvinaisen toimenpiteen. Aion nimittäin syödä sanani, ainakin jossain määrin ja osan niistä. Päinvastoin kuin aikaisemmin väitin, Sapporossa on yksi mielenkiintoinen nähtävyys: Okurayaman mäkihyppyareena. Enkä tarkoita itse mäkeä (joka oli iltavalaistuksessa kieltämättä näyttävä), koska Lahdessakin niitä on kolme. Tarkoitan areenan yhteydessä olevaa talviurheilumuseota, jossa pyörähdimme vieraiden kanssa tässä eräänä koleana iltana.

Sananen mäestä: se rakennettiin jo 30-luvulla, mutta täyteen mittaansa se nousi vuoden '72 talviolympialaisiin. Mäen K-piste on 120 m ja mäkiennätys hulppeat 145 m. Mäkeä tiiraillessa mieltä lämmitti ajatus siitä, kuinka monet suomalaiset mäkikotkat ovat lähtölavalta katselleet Sapporon kaupunkikuvaa, Nykäsen Mattikin!

Vaivaisella 500 jenillä olisi päässyt kokemaan saman tunnelman, tuolihissillä taivaaseen, mutta kylmyys riivasi meitä vilupettereitä. Siirrän kokemuksen tuonnemmaksi.

Itse museo oli todella vaikuttava. Framilla oli talvilajien historiaa ja nykypäivää kahdessa kerroksessa, ilman kotikutoisuuden häivääkään! Erityismaininta annettava muutamasta talvilajisimulaattorista, joissa mattimeikäläinen sai maistaa urheilun huippujen arkipäivää: jääkiekko, hiihto, kelkkailu ja mäkihyppy. Harmiksemme mäkihyppysimulaattori oli huollossa. En ole varma ko. härvelin toimintaperiaatteesta, mutta laitteen koon perusteella arvelisin kyseessä olevan muutakin kuin tuulen suhinaa korvakuulokkeista...

Mäkihyppysimulaattori

Haamuhanska liikahtaa maalivahtisimulaattorissa

Entisajan randokamaa. Ei gore-texiä, ei ripstoppia, ei titaania, ei vibramia... Skinitkin hylkeenkarvaa!

Laskukausi 09-10 virallisesti avattu

2009-12-14T11:10:00.008+09:00

Kerron heti kättelyssä: on niitä nähty parempiakin laskukauden avauksia. Viime vuonna esimerkiksi, jolloin saimme nauttia pari päivää lumisateisesta Nisekosta. Toista se oli viime viikonloppuna, täsmälleen vuosi edellisen kauden korkkauksen jälkeen: hintsusti lunta maassa, mutta kiitettävästi vettä ilmassa.

Nisekon puuteriparatiisi ikkunan läpi nähtynä

Normaalisti tähän vuodenaikaan tuuli kääntyy kaakkoon. Ilmiö tunnetaan myös nimellä "powder express", tuohan se mukanaan yltiöpäisiä lumisateita Hokkaidolle. Kuitenkin viime aikoina etelätuuli on puhallellut ja langettanut alueelle lauhan sateisen riivauksen. Se on varmasti se peljätty ilmastonmuutos menossa täälläkin... Toivottavasti Kööpenhaminassa saavat ilmaston muutettua takaisin asap, mielellään ennen uutta vuotta!

Huolimatta vähälumisesta ja lauantaita kohden vesisateisesta kelistä reissu oli paikkansa ansainnut, ryhmä rämä sujautti muutamat hyvät laskut alun auringonpaisteessa ja pikkupakkasessa. Iltaisin parannettiin maailmaa ja yhtä rinnekontaktin ottanutta polvea. Iso käsi loistavalle viikonloppuseuralle!

Kotiinpaluuta siivitti alkava lumisade. Paikallinen Pekka Pouta lupaa koko ensi viikolle runsasta lumen tuloa, joka otetaan avosylin vastaan. Onhan seuraava tilaisuus siivutella Annupurin kupeilla jo kahden viikon päässä...

EDIT 17.12. Lunta tullut toppiin metrin verran eikä sateelle loppua näy. Taitaa mennä viikonloppusuunnitelmat uusiks, puuterihaukka lähtee mäkeen...

Ajokorttiepisodi

2009-12-09T10:18:00.007+09:00

Vuoden päivät kun on Japanissa ajanut kansainvälisellä ajokortilla tulee se vaihtaa viralliseen paikalliseen korttiin. Jos omistaisin vanhan suomalaisen paperisen ajokortin tai uuden EU-kortin, saisin japanilaisen vastaavan vilauksessa. Koska minulla on kuitenkin se ensimmäinen ohut muovinen läpyskä, se vajaa A5-kokoinen yhteenkään lompakkoon sopimaton esine, ei asia olekaan niin yksinkertainen. Koska siinä ei näy myöntämispäivämäärää (kortin täytyy olla myönnetty vähintään 3 kk ennen Japaniin muuttoa), niin Ajoneuvohallintokeskuksesta tarvitaan englanninkielinen ote ajokortista. Hinta ko. tulosteesta 21,60 euroa. Sekään ei luonnollisesti riitä, vaan ote täytyy kääntää japaniksi suurlähetystössä, hinta työstä 3900 jeniä (+ 600 postituskuluihin).

Proopuskat lopultakin kourassa marssin Sapporon ajokorttien myöntämiselimen tiloihin. Laskin arvokkaat paperit passin, gaijin-kortin ja sen suomalaisen ajokortin kera tiskille tädin tarkastettavaksi.

Kuinka ollakaan, japanilaista ajokorttia minulle ei tultaisi myöntämään. Syynä rikkinäinen ajokortti - kortin kulmasta puuttuu pala, koska eihän sen kokoinen lärpäke pärjää lompakoissa ehjänä. Huusin, itkin, uhkailin, matelin polvillani tädin edessä ja kiillotin vielä terveyssandaalinsa, mutta täti edusti joustamatonta japanilaista virastokulttuuria (tosiasiassa työkaverini yritti selittää tilannetta parhain päin ja minä nojailin tiskiin poissaolevan näköisenä). Täti kehtasi kuulemma huomauttaa vielä, että ajokortissa ei näy myöntämispäivämäärää, ihan kun en sitä tietäisi. Pidin sitä räikeänä loukkauksena vieressä olevaa Suomen Suurlähetystön virallista paperia kohtaan, josta tämä päivä käy ilmi.

Kyllä otti helvetti pattiin! Ajellaan sitten ilman korttia, perkele!!!

Hullu Matkamies Maan

2009-12-07T10:00:00.000+09:00

Hullu Matkamies Maan

Lauletaan Paranoidin sävelellä

Sapporosta Niigataan,
Niigatasta Tokioon,
Tokiosta Yonagoon
Sieltä sitten Sapporoon

Sapporosta Nagoyaan
Nagoyasta Nakatsuun
Nakatsusta Sapporoon
Taasko mä reissun päällä oon?

Voiko kukaan mua auttaa?
Helpotusta tulossa, oh yeah

Äijät suuntaa vuoristoon
Viikonloppuna Nisekoon
Puuterilunta puseroon
Illalla olutta kolpakkoon

Ollos huoleton, poikas valveil' on

2009-11-30T10:46:00.017+09:00

Tiet, sillat ja padot olivat LDP:n lempilapsia, niitä rakennettiin sinnekin, missä niitä ei juuri tarvittu. Teitä pitää sittemmin huoltaa, päällystettä paikata, varsia siistiä ja oheistilpehööriä kunnostaa. Sitä varten Japanin teillä liikkuu armeija työmiehiä. Pienelläkin saitilla voi hääriä kymmeniä kavereita työn touhussa, joista kukaan ei juuri lapioon nojaile (Destia, ota opiksesi...).

Työmiesten rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi etuvartiossa, joskus myös työmaan puolessavälissä seisoo Lipunheiluttaja, tehtävänään varoittaa ripein lipunheilahduksin autoilijoita työmaasta. Joskus tämä veijari on pelkkä LED-taulu varoitustekstein. Joskus lipunheiluttaja on säälittävä ihmishahmoinen pahvitaulu, jossa sähkömoottori hoitaa miehen työn. Edistyneet työmaat saattavat käyttää työmieheksi puettua mallinuken tyyppistä robottia lippua heiluttamassa. Useimmiten Lipunheiluttaja on kuitenkin lihaa ja verta, jämäkkä työturvallisuuden vartija, joka ylväänä ja auringonpaahtamana jännetuppitulehduksenkin uhalla ilmoittaa edessäolevasta hidasteesta.

Tämä staattisempi Lipunheiluttaja vahtii kyyryssä olevan rikkaruohonkitkijän työrauhaa

Lipunheiluttajan lisäksi ihmisten huomiota herättämässä on muutama toinenkin ryhmä, Huutelijat ja Ohjaajat. Huutelijat seisovat vaaranpaikkojen lähellä siellä, missä liikutaan jalan.

Tämä itse teossa kuvattu Huutelija varoittaa työmatkalaisia toimimattomasta liukuportaasta Uenon asemalla

Ohjaajia Japani on holhousyhteiskuntana pullollaan. Työmailla Ohjaajat ovat paikallaan osoittamassa esim. kiertotien suuntaa (niitä olisi kaivattu esim. Hakamäentiellä aikanaan...), mutta bussin vieressä ovea osoittava kaveri on ehkä turhan vähällä palkkansa ansainnut. Että tuossa on bussissa ovi, jos et sitä vielä hoksannut, ole hyvä!

Tokio -> Sapporo blues

2009-11-25T17:13:00.005+09:00

Kaupunkilaispojan sydän jäi taas kirkonkylälle, kun piti palata takaisin mualaispitäjään. Ei voi mitään, niin turvallinen ja rauhallinen paikka kun Sapporo onkin asua, Tokio päihittää päräyttävyydessään ko. Japanin Rovaniemen kuus-muna.

Sapporossa ei ole lainkaan groovea, ei svengiä eikä sykettä. Ei persoonaa, ei karismaa. Sapporo on Japanin Matti Vanhanen, Japanin ABC-liikenneasema, Japanin taloyhtiön tilinpäätös. Tasainen alusta, suorat kadut, harmaat talot. Pieni keskusta valtavan lähiön ympäröimänä. Ainoa nähtävyys on mäkihyppytorni vuodelta 1972, jonka näkee Lahdessakin kolmena. Ja Pasilan vanhaa asemaa muistuttava kellotorni.

Onneks ruoka on hyvää ja vuoret lähellä. Ei sitä muuten jaksais.

Ja Tokioon pääsee lentokoneella.

Access denied

2009-11-19T21:38:00.003+09:00

Työmiehen piti saada nauttia onseninsa päivän päätteeksi. Muina miehinä häärimme työkaverin kanssa pukuhuoneessa lähes kelteisillämme, kun törmäsimme japanilaiseen joustamattomuuteen. Paikan vahtimestari / siivooja / tyhjäntoimittaja tuli köhimään selkämme taakse. Osoitteli minua ja puhisi kollegalleni jotain. Hän tulkkasi ja minulle selvisi, että olen persona non grata, minun pitää poistua välittömästi. Syynä säälittävän kokoinen tatuointi lapaluun päällä. Ei siinä muu auttanut kun vetää releet niskaan ja leuka rinnassa lampsia takaisin autolle.

Tatuoinnit on yleensä kielletty onseneissa, syystä että niillä koreilevat yakuzat halutaan pitää pois ihmisten silmistä. Uskon, että minua ei voi erehtyä luulemaan ko. rikollishaaran edustajaksi. Tämän tarkistin vielä tiskillä, että pidättekö minua tosiaan yakuzana, häh? Eivät kuitenkaan ymmärtäneet, kun englanniksi kysyin.

Ikinä ei allekirjoittanutta ole käännytetty onsenissa. Enkä ole kuullut keneltäkään, että ketään olisi. Yakuzankin olen kerran bongannut kylpemästä. Hetken asiaa pähkittyäni tulin siihen tulokseen, että kävin venäläisestä. Kyseinen kaupunki, Niigata, on venäläisten merimiesten ja turistien mielenkiinnon kohteena japanilaisten kauhuksi. Ympäri onsenia oli varoituskylttejä ja oheistuksia entisellä kotimaisella, aivan kuten kotosuomen kylpylöissäkin. Tatuointi antoi helpottavan tekosyyn poistaa venäläisen oloinen renttu onsenista. Spasiba dewa arimasen.

It's Obama time

2009-11-16T12:24:00.005+09:00

Suuri karismaattinen johtaja Obama kävi ensimmäisellä virallisella visiitillään Japanissa. Epäilemättä muutaman päivän aikana vahvistettiin Japanin ja Yhdysvaltain suhdetta, muisteltiin menneitä ihan hyvällä, keskusteltiin Kiinan merkityksestä (presidentti vietti yhden yön Japanissa ja kolme Kiinassa, että siinä tärkeysjärjestys), pähkäiltiin porukassa ydinasekysymystä, manattiin maailman pahat diktatuurit syvimpään helvettiin ja syötiin sushia. Toivottavasti ei käynyt kuten George Bush vanhemmalle, joka vuonna 1992 virallisella illallisella epäilyttävän suupalan saatuaan ohjasi ns. paluuliikenteen Japanin pääministerin housuille tajuntansa välittömästi menettäen. Virallinen meriselitys oli yllättävä vatsaflunssa, mutta minä luulen kyseessä olleen yksinkertaisesti tottumattomuuden paikallisiin raakoihin mereneläviin...

Nykyhetkeen palaten, notkuin siis Obaman saapumishetkellä Hanedan lentokentällä. Ikkunan ääressä kohisi ihmislauma kameroineen, joten uteliaana tarkistin tilanteen. Lauman oli paikalle houkutellut kiitoradalla rullaileva Air Force One. Alla huonolaatuinen kuvatodiste. Voin liittää sen osaksi mahtavaa valtiomiesten kuljetusvälinebongauslistaani. Aikaisemmin siellä on melkoisella varmuudella Putinin Mersu Helsingissä, Kekkonen joskus hautajaissaatossaan ja, odottakaas, hmm... Näin kerran Kimmo Sasin Frankfurtin lentokentän loungessa, se tuli sitten samaan koneeseen. Sitä ei varmaan lasketa.

The Eagle has landed

Yōteizan

2009-11-01T21:07:00.015+09:00

Porukat oli kylässä (kiitos vaan kaikille asianomaisille!), joten viikonlopun ratoksi päätimme tehdä syksyisen retken Nisekoon, ihan päiväseltään. Ilma oli kuin morsian - eipä ihme, että lähellä pelipaikkoja erään sillan kaiteen tuntumassa päivysti parvi valokuvaajia.

Asia kiinnosti meitäkin tavattomasti ja pysähdyimme kamerat laukaisuvalmiina katsomaan, että mikä se siellä kuvaajille esiintyy. Tämähän se:

Yotei-vuori oli uskaltautunut taas riisumaan pilviverhonsa ympäriltään ja paljastamaan lumihuippuisen lakensa. Sekös riemastutti. Etenkin talvella kyseinen vuori näyttää lähinnä tältä:

Tosin välillä innokasta valokuvaajaa onnistaa talvellakin:

Sananen vuoresta lienee paikallaan. Kyseessähän on aktiivinen tulivuori, jonka laki hipoo 1900 metrin rajapyykkiä merenpinnasta, ympäristöstään vuori kohoaa puolisentoista kilometriä. Historiankirjat eivät kerro purkauksista, mutta viisaat tiedemiehet ovat ajoittaneet vulkaanista toimintaa noin 3000 vuotta takaperin, tarkalleen tiistaina iltapäivän aikaan. Ulkomuotonsa takia vuori on saanut lempinimen "Pohjoisen Fuji". Yhdenmukaisuus on ällistyttävä!

Hallitsevan olemuksensa takia vuori on ollut useasti kameran etsimessä ja muistikortille on kertynyt mukavasti kuvia ko. töppyrästä. Iltojen iloksi jaan niistä tässä muutaman lisää:

Muotipoliisi iskee

2009-10-29T22:27:00.003+09:00

Japanilaiset ovat ainakin ulkoisesti tyylikästä väkeä. Nuoriso seuraa pukeumistrendejä kuin hai laivaa; joka toinen teini on kuin muotilehdestä maailmaan repäisty. Varttuneempi väki pukeutuu pääasiassa pukuun, nahkasalkku kädessä heiluen kävellään määrätietoisesti aamulla toimistolle ja illalla olutta tumuttelemaan.

Minua ei muiden pukeutuminen juuri heilauttele, mutta yksi mitätön yksityiskohta pistää jostain syystä aina silmään. Taas kerran tänään lentokoneessa havaitsin uskomattoman määrän valkoisia urheilusukkia kera tumman puvun ja kiiltokengän. Väri voi olla myös rohkean vaaleanharmaa, uskaliaimmat koristavat sukkansa parilla raidalla ja golf-urheiluvalmistajan merkillä.

Japani kaipaa kipeästi piikikästä tapakouluttajaa sivaltamaan miehistä sukkakulttuuria. Lenita, missä olet?

Hotellisuositus

2009-10-24T23:15:00.012+09:00

Näissä hommissa pääsee harvoin ihan hotelleja suosittelemaan. Firman politiikka on, että reissatessa hotelliraha on napakka könttäsumma, josta ylijäävän osan voi laittaa sukanvarteen. Tarkan markan miehinä luonnollisesti asumme bisneshotelleissa, niissä alemman keskiluokan sellaisissa. Paikat ovat lähes poikkeuksetta nukkavieruja, huoneissa haisee pinttynyt tupakansavu, hiki, tappiot ja yksinäisyys. Ainoa mukavuus on muovinen kylpyhuonekuutio ja nettiyhteys. Jääpä kuitenkin pari jeniä muistoksi työmatkasta.

Kompakti huone

Käytiin kuitenkin hääpäivänä hotellissa, jota voi aidosti, vilpittömästi ja lämpimästi suositella kenelle vaan Hokkaidon suunnalle eksyvälle. Windsor Toya, Toya-ko järven ja Tyynenmeren välisellä töppyrällä sijaitseva hotelli on melkoinen ilmestys. Hotelli toimi viime vuonna G8-kokouksen pitopaikkana, jonka maineella se eittämättä ratsastaa edelleen (ja todennäköisesti vielä kymmenen vuotta eteenpäin), mutta suotakoon se anteeksi; hotellilla piisaa omastakin takaa repostelun aiheita. Mainittakoon esim. Hokkaidon ainoa kolmen Michelin-ukon ravintola, mykistävät maisemat ja viiden tähden palvelu.

Ulkokuori

Sisuskaluja

Kuula ja Yotei-san

Koivu ja Uchiura-lahti

Aikaa voi tappaa vaikkapa hotellin omalla golf-kentällä tai laskettelukeskuksessa - voin vain kuvitella, kuinka butler painaa suksilla frakinliepeet lepattaen tuomaan väsyneelle hiihtoporukalle lämpimät minttukaakaot. Jos oma auto ei käynnisty tai veressä on vielä edellistä iltaa, voi aina pyytää hotellin Rolls Roycen hakemaan tai viemään, pientä korvausta vastaan luonnollisesti.

Viikonloppu oli juuri sellainen, kun sen tulee ollakin: loistava illallinen, punaviiniä ja hyvää seuraa, aamukylpy onsenissa ja aamiainen kuohuvan kera. Täytyypä tulla toistekin.

Sattui muutama kaverikin paikalle, otettiin ryhmäkuva

Historian siipien havinaa Osakassa

2009-10-16T20:49:00.006+09:00

Sattuipa niinkin, että oli aurinkoisena työpäivänä luppoaikaa Osakassa. Paikallinen kollega suositteli ajantapoksi visiittiä Osakan linnaan, ja minä tartuin ahnaasti ideaan. Suuntasin vetävän askeleeni kohti tuota jyhkeää maamerkkiä.

Linna on alun perin rakennettu 1500-luvun loppukahinoissa Toyotomi Hideyoshin toimesta. Tämä leppoisa sotaherra oli minulle tuttu jo entuudestaan miekkamies Musashin tarinasta (kiitos Pekka loistavasta kirjasta). Nyt olen saanut annoksen samuraifiiliksiä paikassa, jossa tämä kuuluisa soturi käytteli bokkeneitaan.

Kuten monissa aikansa asuntokaupoissa, Osakassakaan ei kiinteistönvälittäjiä tarvittu vaan isäntä vaihdettiin väkivalloin - tosin vain kerran. Loistossaan alue oli Tokugawan aikakaudella 1600- luvun puolessavälissä. Tänään alkuperäistä paikassa on vain muuri, jonka kivet on aikansa rakennusmiesten iloksi lohkottu saarelta ja kuljetettu vesiteitse tontille. Linnaa ovat rankaisseet salamat, kansannousut ja liittoutuneiden pommitukset. Nykyinen palatsin korvike valmistui kymmenisen vuotta sitten.

Vallihauta on päässyt aavistuksen rehevöitymään

Turistin Tuomio: linna on ulkopuolelta korea, sisältä pettymys (vai mitä sanotte suomalaista 70-luvun kerrostalorappua mukailevasta portaikosta, erilaisten varoituskylttien sekamelskasta; tästä portaasta ylös, tästä alas, ei tästä, ei valokuvausta sekä hoh-hoijaa, tylsästä näyttelystä). Alue on muuten komea puistoineen ja vanhoine rakennuksineen, tuli kierreltyä linnoitusta illan lämmössä.

PS. pomolle, jos luet tämän: tein mä toitäkin, aamulla ja illalla sitten hotellissa. Palkkani ansaitsin.

Mäkihyppy

2009-10-12T18:46:00.009+09:00

Mäkihyppy on sekin suosittu harrastus Japanissa. Törmäsin jokin aika sitten Sapporon asemalla suomalaiseen yhdistetyn valmentajaan, joka kaitsee paikallista mäkihyppyjoukkuetta. Kuten moni muukin urheiluseura, tämäkin joukkue on erään yrityksen siipien suojassa oleva projekti (vrt. Nippon-ham Fighters edellisestä vuodatuksesta). Jokin aika sitten yakitori- ja olutpitoisella yöjuoksulla kaveri kehotti tulemaan paikan päälle treenejä katsomaan. Otin neuvosta vaarin ja tänä aurinkoisen lämpimänä lokakuun päivänä tartuin maastopyörää sarvista polkaistakseni Miyanomorin normaalimäelle. Kyseinen hyppyri rakennettiin 1972 olympialaisia varten, mäkiennätys 102,5 m (kiitän tästäkin hajatiedosta Wikipediaa).

Ensimmäinen havainto oli se, että viimeisen vuoden aikana vain tasasella polkeneelle muutaman sadan metrin nousu pistää hengästyttämään. Toinen oli se, että varsinkin mäkisen reitin kyseessä ollen kannattaa katsoa reitti tarkaan etukäteen, että ei tule turhia puuskutuksia. Pääsin kuitenkin hengissä perille ja seurasin puolisen tuntia hyppytreenejä. Luistaa se suksi muovimäessäkin, kun tarpeeksi kastellaan.

Otin ja polkaisin pidemmän kaavan mukaan takaisin. Oli vaihteeksi mukavaa kohdata pyörän selässä myös ylä- ja alamäkiä. Luonto oli alkavassa syystunnelmassa, puut kellersivät jo rinteillä. Pari kuvaa tältä ihanalta syysretkeltä ohessa.

Tämä kaveri jäi vain joitain kymmeniä metrejä mäkiennätyksestä

Pahvipoliisi väijyy pahaa-aavistamatonta ajajaa pylvään takana

Sapporo, olympiakaupunki. Get over it.

Pesis

2009-10-09T11:29:00.005+09:00

Pesis, siis se aito baseball, on Japanissa suurta kansanhupia. Olen suominut itseäni siitä, että en ole seurannut pelejä tai sarjatilannetta tiiviimmin; nostamalla sosiaalisessa tilanteessa esimerkiksi jonkin pelaajan edesottamukset tapetille saisi takuuvarmasti kivan small talkin aikaiseksi. Tai tappelun, riippuen tietysti näkövinkkelistä. Tosin luotan siihen, että japanilainen pidättyvyys estää varsinaisen käsikähmän syntymisen.

Fanittamista täällä helpottaa suuresti se, että Hokkaidon oma joukkue on juuttaan kova. Pacific Leaguen voitto lohkesi juuri kolmannen kerran neljän vuoden sisään (sarja on jaettu kahteen liigaan, keskiseen ja tyynimerelliseen, joiden voittajat kisaavat seitsemän ottelun lopputurneessa). Sapporossa on kaiken lisäksi uusi areena pelien seuraamiseen, mahtava Sapporo Dome. Ainoa miinuspuoli on seuran nimi.

Voinko tosissaan olla Hokkaido Nippon-ham Fightersin kannattaja? Nippon-ham? Sama, kuin Suomessa olisi pesisjoukkue Lappi HK:n blöö Soturit. Voisihan silläkin olla faneja, mutta ihan vitsimielellä.

Autojuttuja

2009-10-06T11:34:00.009+09:00

Kuten on jo ehkä käynyt ilmi, japanilaiset ovat autoilevaa kansaa. Auto on kuin perheenjäsen, siitä pidetään huolta ja sitä ulkoilutetaan säännöllisesti - vanha viisaus sanookin, että jos japanilainen ei ole juuri tulossa autopesusta, hän on viemässä autoaan pesuun. Intohimo autoihin selittyy tietysti väkevällä autoteollisuudella, joka on lajissaan maailman suurin yli kymmenellä miljoonalla valmistetulla autolla vuodessa. Vastaava teollisuudenala Suomessa voisi olla metsä, sen antimista on aikoinaan rakennettu talouden kivijalkaa (puujalka?) ja siihen liittyvät mullistukset herättävät aina suuria tunteita, oli kyseessä tehtaiden sulkemiset, hakkuut tai suojelutoimenpiteet.

Silmiinpistävää täällä on autokanta, joka on paitsi uutta, myös eurooppalaiseen silmään vierasta. Autonvalmistajat syytävät markkinoille malleja, jotka on tarkoitettu vain kotimaan kulutukseen. Rikkoina rokassa ovat alle 600 kuution menopelit, jotka tunnistaa keltaisesta rekisterikilvestä. Tällaisesta ekoteosta ostaja saa verohelpotusta!

Järjestänkin aiheesta päivien ratoksi tunnistuskilpailun: kertokaapa alla olevien autojen merkki ja malli. Voittajalle palkinnoksi vihreän teen tuoksuinen Wunderbaum.

No engrish at maahanmuuttovirasto

2009-10-04T20:51:00.003+09:00

Tuli aika uusia viisumi. Sitähän ei Japaniin myönnetä kuin vuodeksi kerrallaan, paitsi poikkeustapauksissa. En ole poikkeustapaus, joten marssin Sapporon maahanmuuttovirastoon. Olen jo aikaisemmin käynyt siellä hakemassa re-entry -lupia, mutta silloin seurassa oli aboriginaali kielitaitonsa kanssa.

Nyt olin omillani. Ajattelin loogisesti, että tottahan maahanmuuttovirastossa pärjää englannilla, koska kyseessä on nimenomaan maahanmuutto ja englanti, tuo globaaleista kielistä kielin, olisi luonnollinen valinta kenen vaan siellä asiaansa toimittaa. Kuinka väärässä olinkaan!

Siellä mitään englantia puhuttu. Kaavakkeet sain täytettyä, koska viraston setä ymmärsi sanan "visa", ja koska ne olivat kaksikieliset, mutta sitten kielimuuri nousi vastaan. Minulta puuttui jotain proopuskoja (joita ei tietenkään mainittu webbisivuilla), ja setä ei saanut kerrottua minulle, mitä lappusia pitää hakemuksen kyljessä olla. Sain lopulta ohjeen (japaninkielisen...) kouraani, jonka kanssa marssin toimistolle kollegoilta apua pyytämään.

Äkkinäinen voisi luulla, että englannin kielen taito on edellytys olla töissä maahanmuuttovirastossa; kaikki immigrantit (esim. minä) kun eivät osaa sitä paikallista murretta heti kättelyssä. Paikalla oli muitakin avuttomia, mutta kaikilla oli tulkit mukanaan. Helvetti, viereisen hampurilaispaikan tarjoilija osaa englantia, pitäisikö sinne mennä viisumihakemusta täyttämään, kun ei alan virastossa pystytä? Uskomatonta.

Japani on kaunis, mutta ruma

2009-10-02T10:49:00.014+09:00

Parin viime päivän aikana tuli vähän matkustettua. Eilen halkaisin maan reittiä Fukuoka-Takasago-Osaka-Sapporo, ensin junalla ja myöhemmin lentäen (toim. huom: vuoden sadas lento tuli täyteen). Kun iPodista loppui virtanen ja loistavaa Anthony Beevorin kirjaa "Normandia 1944" oli välillä sulateltava, piti ihan tarkkailla ohikiitäviä maisemia kulkupelien ikkunoista. Totesin lopulta itselleni, että niin kaunis kuin Japani onkin, niin on se ruma.

Tarkoitan, että maisema ja luonto on välillä veret seisauttavan kaunista. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, minkä fiiliksen vuoret saavat minussa aikaan... Surullista kyllä, kaikki se on pilattu uskomattoman tympeällä rakennustyylillä ja tavalla jättää hylätyt talot ja majat rapistumaan. Jopa keskellä suurkaupunkia saattaa törmätä lahonneeseen hökkeliin. Miksi sitä ei voida purkaa, mene ja tiedä. Liekö syynä äärimmilleen viety toisen omaisuuden kunnioitus.

Toki täältä löytyy esteettistäkin tapaa rakentaa yhteisöjä, välillä maaseudulla näkee taloryhmiä vanhaan japanilaiseen tyyliin pystytettynä. Toisaalta, esimerkiksi suurkaupunkien hämyisillä kujilla on ainakin omaa silmää viehättävää pittoreskia urbaania rappiota, joka tietysti yöllä vain paranee kiitos neonvalaistuksen ja väentungoksen. Sitten on Sapporon keskustan kaltaista mitäänsanomattomuutta.

Kuitenkin suurin osa isommista kaupungeista, toisin sanoen joka puolelle vuorten väliin levittäytyvästä asutuksesta, on tympeää, rumaa ja rapistuvaa. Samoin monet luonnonkohteiden lähelle rakennetut hotellit ja kylpylät muistuttavat enemmän entisen Neuvostoliiton aikaisia sotilastukikohtia kuin lomakohteita, joten ne pistävät silmään kuin Edelfeltin tauluun tuherrettu kirkkovene. Junan ikkunasta katsellessa radanvarret tuntuvat olevan täynnä hylätyn näköisiä teollisuushalleja, joiden pystyttämisessä ei ole aaltopeltiä säästetty. Maanjäristysten varalta ilmassa riippuvat sähkölinjat tuovat oman lisänsä betonikuutioiksi naamioitujen talojen täplittämiin taajamiin. Rakennustyylien sekamelskassa ei ole mitään logiikkaa. Kaiken keskellä ja väleissä on ruostetta, jätettä, hylättyä omaisuutta ja rikkakasveja, jotka on yritetty peittää mainoskylttien ja juoma-automaattien taakse.

Jaksan ihmetellä tämän esteettisyydestään kuuluisan kansan pimeää puolta, joka asuu moisissa kuutioissa slummimaisissa asuinkortteleissa. Olen kuitenkin järkeillyt, että japanilainen esteettisyys ulottuu vain pieniin artikkeleihin ja yksityiskohtiin. Makrotason kauneutta ei arvosteta, luonto tietysti poislukien.

Sääli sinänsä.

Ankerias

2009-09-29T21:24:00.005+09:00

Ankerias, tuo järvien liukas luikku, Sargassomeren pikku samurai. Paikallisella kielellä kutsuttu unagi (tai halvempi suolaisen veden serkkunsa anago) on suosittu herkku täällä, joka maistuu myös itselle, etenkin paistettuna riisipedillä.

Näin taas eräänä päivänä menimme lounaalle ko. eläviin erikoistuneeseen ravitsemusliikkeeseen. Annoksen ollessa jo osin matkalla kohti happoista määränpäätään muistin kaivaa kameran laukusta ja napata kulhosta kuvan muiden ruokaotosten rinnalle. Siihen kollega naurahtaen totesi, että hänelläpä on stoori aiheeseen liittyen. Kaverin muinainen esimies harrasti, tai oikeastaan omasi pakkomielteen unagi-annosten kuvaamisesta. Kokoelma kattoi satoja fotoja, joita hän auliisti muille esitteli ja työaikana japanilaisella tehokkuudella järjesti.

Lupasin, että en missään olosuhteissa sorru vastaavaan.

Palanen tai pari Suomea

2009-09-26T17:31:00.005+09:00

No johan nyt. Vaimo löysi läheisestä ulkomaisia tuotteita myyvästä kaupasta

(insert drum roll here)

Fazerin hapankorppuja! Ensimmäinen paketti sujahti kuin itsestään parempiin suihin, kera tuorejuuston. Maistuipa hy-väl-le, ja kuituakin on pöyristyttävät 23%! Huomenna ajattelin malttaa laittaa päälle myös kylmäsavulohta. All hail Jupiter!

Törmäsin jo joku aika sitten kauppaan, joka myi riistohinnalla mm. Bliw-saippuaa ja Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota. Hintapyyntö noin 10 euroa per puteli. Eli jos joku on tänne päin tulossa, matkalaukku täyteen ko. pulloja ja matkan hinta on puoliksi maksettu.

Falsetista ja kiekumisesta

2009-09-23T23:06:00.005+09:00

Olen ollut Japanissa jo tarpeeksi kauan, kuherruskuukausi on ohi. Turistivaiheesta on siirrytty asukasvaiheeseen; sanovat, että ensin Japaniin rakastuu, sitten sitä vihaa, sitten siihen sopeutuu. Asiat, joita joskus piti erikoisina, ovat arkipäiväistyneet. Erilaiset epäkohdat alkavat hiertää, hankaluudet korostuvat. Siispä päätin avata uuden alaotsakkeen, "kyllä silloin otti pattiin", jonka alle listaan kaikki epäloogiset, ahdistavat, ärsyttävät, pöyristyttävät ja muuten vaan vittumaiset asiat, kun niitä eteen tarjoillaan.

Olen jo sivunnut mm. kuumia junavaunuja, jonotuslogiikkaa ja liikennekulttuuria. Tänään suurennuslasin alla on varsinkin palveluammattilaisten keskuudessaan harjoittama nasaalisti korkealta puhuminen. Alkuun kauppaan tai ravintolaan astumista seuranneita "irasshaimasee!" -kiekaisuja piti lähinnä hupaisana, eikä ihmisten puhetapaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota.

Nyt se on alkanut ottaa pattiin. Tavallaan ymmärrän, että nuoret naiset kuulostavat Nylon Beatilta, koska se on söpöä ja kawaii. Miksi vanhempien naishenkilöiden ja miesten pitää tehdä samaa? Hyvänen aika, miksi kenenkään tarvitsee kiekua nenäänsä? Korviin särkee! Helvetti.

Road trippin'

2009-09-21T18:47:00.011+09:00

Lähdimme koko perheen voimin autoiluretkelle. Sehän, kuten jo tiedätte, on japanilaisten kuumottavin harrastus nukkumisen ja shoppailun ohella. Kohteeksi valikoitui Shakotanin niemimaa Sapporosta loivasti luoteeseen. Valikoituminen tapahtui lähinnä sopivan lenkin pituuden perusteella - 260 km rannikkoa nuollen ja Nisekon kautta kiertäen takaisin kotiin. Mitään käsitystä matkalla väijyvistä vaaroista tai kiinnostuksen kohteista ei ollut, mutta täytyyhän elämässä olla hitunen jännitystä!

Matka alkoi juomavaraston ja auton tankkaamisella. Ensimmäiset 50 kilometriä ajelimme auringonpaisteessa tuttua polkua Otaruun ja sieltä Yoichiin, tuohon kuuluisaan viskikaupunkiin, josta olen muutaman kerran suhauttanut vasemmalle Nisekoon. Siitä alkoivat tuntemattomat seudut ja vieras tie aukesi edessä.

Tie 229 seuraa aivan niemimaan rannikkoa. Se sukeltaa välillä tunneliin, välillä kulkee niin lähellä merta, että vihaisimmat pärskeet yltävät tuulilasiin asti. Tie halkaisee muutamia pieniä kalastajakyliä, muuten rannikko on karu ja asumaton.

Kalastajakylä vuorten kainalossa

Kalastajat kalastavat mm. mustekaloja, joiden irtihakatut lonkerot kuivuvat ulkoilmassa leppoisasti kieppuen. Nam!

Lähes koko ajan matkalaisten seurana ovat jylhät, lähes pystysuorat seinät, jotka ovat aikojen saatossa jättäneet jälkeensä merestä nousevia yksinäisiä kivipaaseja. Reitin parasta antia ovat kuuluisat näköalapaikat, eivätkä suotta maineensa saavuttaneita, kuten esimerkiksi Kamui-niemi. Kuvatodisteet alla.

Irtaannuimme lopulta rannikosta, jälleen kerran Hokkaidon maisemien lumoamana. Tie vei lopulta illan auringossa kylpevään kesäasuiseen Nisekoon. Hyvä että paikkaa tunnisti, edellisellä kerralla se kun oli verhoutunut parimetriseen lumivaippaan. Kylä eli kesäkautta, muutamia turisteja pyöri huudeilla mielessään joko melonta, maastopyöräily tai paintball, joita elämysfirmat auliisti tarjosivat. Viime Joululta tuttu pension oli saanut "for sale" -kyltin kylkeensä. Lama riivaa.

Kotiinpaluun jälkeen perheen yksimielinen päätös oli tehdä uusi kierros ensi kesänä.

Asiallinen välihuomio

2009-09-19T17:39:00.003+09:00

No nyt on ensimmäinen skimbauskeikka varattu. Tämän insinöörin perhe ottaa uuden vuoden dumpit vastaan Nisekossa, viisi päivää pohjattoman syviä siivuja Annupurin kupeilla...

Viime Joulun jälkeistä satoa, sitähän riitti

Eli: täten julistan laskukauden 09-10 malttamattoman odottelun ja levottoman fiilistelyn VIRALLISESTI ALKANEEKSI.

Vaihtokauppaa maan ominaispiirteillä

2009-09-18T15:57:00.010+09:00

Japanissa on muutama ominaisuus, jotka voisin huoletta tuoda Suomeen, tai vaikka vaihtaa päittäin. Ensimmäinen on luonnollisesti ruokakulttuuri, (härmässä vastaavaahan ei ole, jos ns. kotiruokakulttuuria ei lasketa), toinen on yleinen omaisuuden kunnioittaminen. Kolmantena vaihtaisin Hokkaidon ilmaston ja pinnanmuodot silmää räpäyttämättä Suomen vastaaviin.

Mieltä sykähdyttää neljä oikeaa vuodenaikaa, kokipa ne missä vain. Talvi on kunnon talvi ja kesä kunnon kesä, vähän niin kuin lapsuudessa. Silloinhan aurinko paistoi aina, vesi oli lämmintä kuin linnunmaito ja talvisin hiihdeltiin etelärannikon merenjäillä kirpeässä pakkasessa, repussa termarissa kuumaa kaakaota... Täällä odotellaan ruskaa saapuvaksi, mutta vielä on aikaa nauttia loppukesän lämmöstä; neljä kuukautta shortsikelejä on uusi standardi. Kuten viime talven hehkutuspostauksista varmaan kävi ilmi, myös talvi on kuten sen pitää kunnon lumisateineen ja pakkasineen.

Vaikka Japani on erittäin vuoristoinen maa, Hokkaidolla pääsaaren terävähuippuiset kolmetonniset tasaantuvat siellä täällä kohoaviksi paritonnisiksi huipuiksi, aaltoileviksi viheriäisiksi kukkuloiksi ja edelleen laajoiksi tasangoiksi. Mukaan on ripoteltu muutamia isompia kirkasvetisiä järviä ja puhisevia tulivuoria tuomaan jännitystä elämään. Kasvusto on rehevää, kiitos lauhemman ilmaston.

On metsää...

...on järviä...

...ja ennenkaikkea töppyröitä!

Tällaista oudoor-henkistä kaveria kumpuileva maasto tietysti kiihottaa niin kesällä kuin talvella. Sanovat, että haikkaus, kalastus ja melonta ovat kovassa huudossa täällä pohjoisessa, mikä on helposti ymmärrettävää. On vähän kuin olisi Suomen luonnossa harrastamassa, mutta potenssiin kaksi. Laskettelu on tietysti oma lukunsa, siellä missä kolmessakymmenessä minuutissa pääsee Talmaan, täällä pääsee kilometrin korkeuteen arvostamaan edessä aukeavia puuterikenttiä.

Eli pidemmittä puheitta, vaihdetaan komennuksen päätteeksi Suomen ilmasto ja topografia Hokkaidon vastaavaan. Tarjoan vaihtajalle kahvit. Vastalauseet (kirjallisesti, viitenä kappaleena) voi esittää Sapporon kaupunginviraston vahtimestarin kissalle sunnuntaisin kello 6-6:05.

Sapporon liikenteessä monta hidastetta ompi eessä

2009-09-12T17:57:00.011+09:00

Ulkoilutin maastopyörää pitkästä aikaa, ja sen huomasi pulssin nopean nousujohteisesta kehityksestä. Mieltä piristi kuitenkin uudet kypärät ja kengät ja motivaatiot. Jo tutuksi tullutta joenvartta pitkin, kevyessä tuulenvireessä ja auringon paahteessa oli mukava palautella sotkemista mieleen. Joenvarrelle päästäkseen piti kuitenkin kikkailla viitisentoista minuuttia kaupungin kaduilla. Mieleen nousi jo useamman kerran sinne kohonnut kysymys: mille kulkupelille Sapporo oikeastaan on tarkoitettu?

Teoriassa tasainen ja väljä kaupunki sopii fillareille. Käytännössä valoissa seisominen, autojen ja ihmisten väisteleminen sekä osin kapeat jalkakäytävät haukkaavat leijonanosan ajasta ja fiiliksestä. Lisäksi nälkäiselle maastopyörälle ei tahdo löytyä lähiympäristöstä polkuja tykitellä, eikä pesupaikkoja kuraiselle pyörälle (ja miehelle) sateisen metsälenkin jälkeen. Samoin jalan liikkujaa riivaavat pitkät punaiset valot ja etäisyydet. Enkä muutenkaan ole jalkamiehiä.

Autollakin on mukava liikahdella, tai niin luulisi: preussilaisen tarkka ruutuasemakaava ja kaksikaistaiset tiet helpottavat ajomiehen urakkaa. Toisin on: hyvä kokonaisuus on pilattu täysin koomisilla valosekvensseillä, joista en ole oikeastaan vielä saanut otetta. Pääasiassa valot vaihtuvat sarjoissa, vihreitä aaltoja täällä ei tunneta. Joskus pitää pysähtyä joka jeesuksen risteykseen, joskus ei. Siinä teille johdonmukaisuutta. Lisäksi kaupungista puuttuvat tyystin ns. kehätiet. Etelään päästäkseen pitää ajaa koko kaupungin läpi valoista toiseen nykien. Moottoritie halkoo kaupungin länsi-itä-suunnassa kääntyäkseen siitä kaakkoon, ramppi ko. vapauttavalle baanalle on keskustasta aivan liikaa pohjoiseen. Kolmanneksi, paikallinen liikennekäyttäytyminen on ahdistavaa. Auto voidaan milloin vain pysäköidä kadunvarteen, siis ajokaistalle, niin että pahaa-aavistamaton takanatulija on vaarassa tömäyttää Nissaninsa siihen perään. Oikealla kaistallakaan ei ole turvallista, sillä kääntyviä kaistoja ei ole, ja tienvieret ovat täynnä kauppoja ja ravintoloita. Ajomiehen tarvitsee koko ajan olla varuillaan, että milloin se edelläajava laittaa vilkun oikeaan ja liinat kiinni. Ajamisesta on viety nautinto, kun pitkällä suorallakin pitää puikkelehtia kuin heikkopäinen. Parhaiten pärjää kuski, joka osaa ennustaa muiden liikenteenkäyttäjien mielenliikkeet oikein.

Joukkoliikenne on toimiva setti, jos sattuu asumaan pysäkkien ja asemien lähellä, ja jos määränpään lähellä on toinen vastaava. Niin ei täällä aina ole, todellakaan. Kaiholla mietin Tokion kattavaa metroverkkoa ja Yamanote-linjaa.

Onko tässä Siperian tuulten pieksämässä kylässä ainoatakaan toimivaa liikennevälinettä? On: taksi. Herrana on helppo istua takapenkille, huudella kömpelöllä japanilla ohjeet kuskille ja ottaa rento takanoja. Kyyti on verrattain edullista, pari kilometriä taittuu alle tuhannella jenillä. Muusta liikenteestä ei tarvitse ottaa kierroksia, vaan voi vaikka ihailla elegantin taksin pitsivoittoista verhoilua.

Oodi onigirille

2009-09-07T20:36:00.006+09:00

Onigiri, tuo nälkäisen reissumiehen oiva pelastus. Halpa, helppo, maukas, terveellinen. Voiko enempää vaatia? Tajusin, että en ole muistanut hehkuttaa tätä lähes jokapäiväistä leipääni. Teen sen nyt.

Onigiri, riisikakku, on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Se on monumentaalisen suosittu välipala Japanissa, allekirjoittaneelle yksi ensimmäisiä kosketuksia paikalliseen ruokakulttuuriin. Kapine on noin jääkiekon kokoinen ja muotoinen, mutta siitä ilmenee myös kolmiomaisia variaatioita. Mausteena kakun uumenissa on yleensä mätiä, lohta tai tonnikalamajoneesia. Vegevaihtoehtojakin löytyy, kaiken maailman umeboshit ja muut tsukemonot, mitä niitä nyt on. Koko komeus on kietaistu merilevään.

Reissuilla onigiri on tullut tutuksi. Joka kulmalla väijyvästä päivittäistavarakaupasta, konbiniista, kakkusen saa reilulla sadalla jenillä, mikä on nykyrahassa noin 80 senttiä. Yksi riittää välipalaksi, kaksi aamiaiseksi ja kolme paniikkilounaaksi.

Jos haluaa hifistellä, käsintehdyn onigirin voi ostaa siihen erikoistuneelta kauppiaalta. Pari sellaista ja biiru kourassa on heti parempi olo, vaikkapa puistoon on helppo mennä niine hyvine pätemään. Arvostan!

Itse asiassa, teenkin oodin sijasta haikun onigirille:

Kakku riisistä / matkamiestä helpottaa / kera oluen

Yllätys hotellihuoneessa

2009-09-02T20:05:00.007+09:00

Pahaa-aavistamatonta hotellivierasta odotti huoneen pöydällä yllätys. Hurjannäköinen laite, ilmeisesti sähkövirralla toimiva. Koostumus muovinen, kirkuvaa oranssia siellä täällä. Pituutta kyynärvarren verran. Ulkonäkö lähinnä pelottavan ja huolestuttavan välimaastossa. Ei selvästikään lasten käyttöön! Hetkeä aiemmin nautittu tulinen curryateria nosti hikihelmet otsalle ja harhaisia kysymyksiä purjehti mieleen.

Olenko törmännyt Top Secret -elokuvastakin tuttuun Anal Intruderiin™?

Maksupolitiikka

2009-09-01T11:39:00.004+09:00

Tilasimme palasen englanninkielistä Japania, The Japan Timesin, kotiin kannettuna joka aamu. Aivan sunnuntaiseen Helsingin Sanomat + aamupala -henkiseen fiilistelyyn ko. lehden kanssa ei pääse, mutta varsin informatiivisen luonteensa ansiosta kyseessä on toimiva ratkaisu.

Tilatessa netin kautta kävi ilmi, että maksu suoritetaan "collected", mitä ikinä se tarkoittikaan. Selvisihän se, kun puhelin soi viikonloppuna ja miesääni kertoi japaniksi mystisiä asioita (sain selvää sen verran, että sitä lehteä edustetaan). Väläytin omaa japanin kielen taitoani sanoen, että en juuri japania ymmärrä, preferoin lähinnä englantia. Kaveri vielä japaniksi siunailtuaan ja hetken emmittyään kysyi, että "When home?", johon vastasin, että siinä kuuden kintailla. "Tomorrow?" "Jees".

Sovittuun aikaan ilmestyi rahankerääjä ovelle ja maksu suoritettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Jälkeenpäin mietin, että helppo olisi apinaa koijata tässä maassa. Soitetaan kaasu/vesi/tv-kanava/internet -toimitsijan nimissä, tullaan käymään tekaistun laskun kanssa ja poistutaan rikkaampana. Se vatipää gaijin maksaa kuitenkin, että pääsee tilanteesta eroon!

Mistä juolahti taas mieleen, että sitä kieltä olisi syytä alkaa opiskelemaan...

Katastrofiturismia

2009-08-30T18:20:00.010+09:00

Toya-järven rannalla vaikuttava Mt. Usu on yksi Japanin aktiivisimmista tulivuorista, purkautunut toistuvasti viime vuosisadalla ajaen alueen asukkaat evakkoon. Vuoden 2000 maaliskuussa maa alkoi enteilevästi täristä ja vulkaanisen toiminnan karaisemat lokaalit pakkasivat nyyttinsä lähteäkseen yön selkään tulivuoren vihan tieltä. Maaliskuun viimeisinä päivinä Mt. Usu aloittikin toimintansa jälleen, tuhoten sen rinteillä olevan asutuksen. Maa muokkautui, nousi ja laski, uusia kraatereita syntyi useampi ja tuhkapilvi pöllähteli kilometrien korkeuteen. Koko huhtikuun vuori syyti tavaraa maan uumenista kunnes kesällä vaikeni kerätäkseen voimiaan uuteen ponnistukseen. Henkilövahingoilta vältyttiin, aineellisilta ei.

Alue on jätetty autenttiseen tilaan.

Vahingot ovat edelleen nähtävissä Toya-järven eteläpuolella. Alueelle on rakennettu polku, jota pitkin uteliaat katastrofituristit pääsevät katselemaan romahtaneita rakennuksia, uudelleenmuokattua tieverkkoa ja hylättyä omaisuutta. Niin mekin vietimme rattoisan parituntisen aurinkoisella tulivuoren rinteellä haistellen rikkikaasuja, ihmetellen kraatereita ja purkauksen tuhoja.

Pysäköity vuonna 2000.

Terveiset kuumasta maan uumenesta!

Kivi taivaasta pikkuisen kraapaissut kylkeä.

Aivan varmasti tonttien hinnat ovat alueella naurettavan alhaiset (toisin kuin vakuutusten, epäilemättä), mutta täytyy todella ihmetellä ihmisten sitkeyttä - ken on valmis asumaan aktiivisen tulivuoren liepeillä, käsi ylös? Jos ennen muuttokuorman purkamista täytyy tarkistaa evakuointireitti ja -suunnitelma, niin saattaisi jäädä tekemättä kokonaan.

Halpoja tontteja tarjolla!

Paljonko kello on?

2009-08-27T14:43:00.002+09:00

No katsopa tuosta.

Addiktoivaa!

Vaalihumua (tai -kumua)

2009-08-23T10:05:00.008+09:00

Japanissa ollaan vaalitunnelmissa. Elokuun lopulla valitaan kansanäänestyksellä uusi eduskunta, jota gallupien mukaan saattaa pitkän tauon jälkeen vetää oppositiossa kyräillyt DPJ (Democratic Party of Japan) LDP:n (Liberal Democratic Party) jäädessä peräsimestä 54 vuoden katkeamattoman hallitusvastuun jälkeen. Suomen SDP (Sosialidemokraattinen Puolue) ei pärjää todennäköisesti näissäkään vaaleissa.

Äänestysoikeutta minulla muukalaisella ei ole, eikä muutenkaan tuo paikallinen politiikka kiinnosta. Eli äänestäköön vaan kansa minun puolestani. Yksi asia minua kuitenkin häiritsee. Oikeastaan ainoa yksityiskohta, joka Japanissa niin sanotusti vetää minulla täyttä mustiin (toinen voisi ehkä olla talvella juuttaan kuumiksi lämmitetyt junanvaunut).

Vaaliautot.

Nuo hiljakseen kaupungin katuja vaeltavat pakettiautot, lastatut puolueen banderolleilla, kovaäänisillä ja vaaliretoriikan taitavalla puhemiehellä tai -naisella. Toosista lähtevä melu on korvia särkevää, metallisena megafoneista pärähtelevät saarnat kaikuvat kerrostalojen väleissä. Kostean kuumuuden takia ikkunoita on pidettävä auki, jolloin posmotus saavuttaa unisen korvan herkästi - alkaahan julistus jo kello kahdeksalta lauantai-aamuna!

Kammottavaa on joutua kyseisen auton kanssa samaan liikenneruuhkaan. Mikään ei auta, vanha Hiace seuraa aivan kannoilla ja suoltaa puolueen ilosanomaa voimakkuudella, joka on noteerattu ennätysten kirjassa kovimmaksi japanilaisen aikaansaamaksi ääneksi. Kun ohi ei pääse, kovempaa ei pääse eikä pysähtyäkään voi, niin ottaahan tuo pattiin.

Pöyristyttävää, että harmonisen, aina toiset huomioon ottavan kasvatuksen saaneet japanilaiset a) sortuvat moiseen rauhanhäirintään b) sallivat ko. mölyvaunujen olemassaolon. Siksi odotan ehkä tavallista innokkaammin tulevia vaaleja. Että loppuisi se perkeleen möykkä.

Kylkiäinen

2009-08-22T11:28:00.004+09:00

Välimallin huomio: ruokakaupassa oli lavatolkulla olutsixpäkkejä (jos tarkkoja ollaan, niin happoshua, ei olutta as we know it). Kunkin paketin kylkeen oli liiskattu houkutteleva kylkiäinen. Ostamatta jäi kuitenkin tällä kertaa, illan naposteltavat oli jo poimittu hyllyistä.

Eikä happoshu edes iske hienostuneeseen olutmakuhermooni.

Mikä lie kalmari.

Kesän palasia

2009-08-19T20:54:00.012+09:00

Hyvää päivää, konnichiwa, arvoisat lukijani ja tervetuloa takaisin ihmeellisten Japanin-tarinoiden maailmaan. Kirjoittaja itse oli hetken kotosuomessa ja piti luovaa taukoa manaten sateista suvea, mutta nyt blogissa jälleen luvassa paikallisten mystisten tapojen ihmettelyä, raskaan työn kiroja, oman erinomaisuuden korostamista ja tyhjän mälväämistä.

Ennen sukeltamista Nipponin tummiin vesiin tarjoilen tuon viimeisiään vetelevän Suomen kesän palasia, nätisti kuvakollaashina. Olkaapa hyvät.

Tyyni.

Kesäsää.

Menköön valkeus.

The Kesäauto.

Heijastus.

Kurmee.

VAB.

Nimi.

Little Miss Midsummer.

Musiikkia Suomen suvessa

2009-06-25T16:58:00.006+09:00

Groovemmalla kädellä soitetun musiikin diggarille Sapporo ei tarjoa juuri muuta kuin haaleaa kättä. Toki HMV:stä saa kiekkoa suomiheviä myöten ja iTunes toimii vaikka lentokentän loungessa, mutta livevetojen todistajaksi ei kylillä pääse yhtä usein kuin Suomessa. Tosin Simon & Garfunkel astelee Sapporo Domen lauteille heinäkuussa, mutta Suomesta käsin keikasta on paha nauttia. Kesän suurin pettymys...

Pettymystä täytyi lievittää parilla aktilla Helsingissä. Viime viikolla työkaveri tarjosi lippua AC/DC:n keikalle. Bändi ei ole koskaan ollut suurin suosikkini, vaikka The Razor's Edgen kasetti nuohosikin Walkmania aikoinaan. Kuitenkin tämä soitin- ja lauluyhtye on aina ollut must-see listalla, legenda muiden joukossa. Ja olihan se rahan arvoista huomata, että maailmassa todellakin on muuttumattomia asioita: Angus Youngin kouluasuinen lavakarisma, Brian Johnsonin kärinä ja rytmisektion pauhaava groove. Niistä on peruskalliot tehty.

Eilen tuli todistettua sydäntä astetta lähempänä oleva rytmiryhmä. Faith No Moren keikan skippaaminen 90-luvulla on ollut pienen elämäni suurimpia harmin aiheita, joten nappasin tarjoutuneen uuden mahdollisuuden kuin nälkäinen ahvena madon. Keikka oli alusta loppuun silkkaa parhautta; pitkän tauon jälkeen kasattu bändi soitti kuin nuori ja nälkäinen tulokas Kaisaniemen auringonpaisteessa. Pääosassa oli kuitenkin Pattonin Miken ääni, joka oli hunajaa ja piikkilankaa ja kaikkea siltä väliltä - mies antoi aivan uskomattoman äänenkäytön oppitunnin. Tämä nelikymppinen veijari kietoi koko yleisön kävelykeppinsä ympärille ja nautti siitä selvästi itsekin. Keikka napsahti helposti allekirjoittaneen top kymppiin.

Niin, ja kyseisten keikkojen välissä minusta tuli suloisen tyttövauvan isä.

Ne pienet erot

2009-06-12T19:44:00.004+09:00

Ensimmäinen ajatus oli, että on se pieni, Helsinki-Vantaa, keskellä metsää. Vähän ihmisiä. Valoisaa ja kylmää samaan aikaan. Hakaniemen pysäkillä tutut juopot jäivät ratikasta. Ikkunoista näkyi töhrittyjä seiniä, tulvineita roskiksia, nukkavieruja ihmisiä. Pukuja päällä vain keskustassa. Autot vanhoja. Samat hunajamarinoidut roiskeet ja ultrakevyet viipaleet joka marketissa.

Mutta torstaina, kiertäessäni auringonpaisteessa Kaivopuiston rantabulevardia tajusin, että tää on just mun stadi. Siihen kuuluu tagit seinissä, humput julkisissa, lokinpaska torikiveyksellä, vanha Corolla rundilla, olut muovituopista terassilla, lötkö lihapiirakka aamuyöstä grillillä. Fiilis, johon ei sushilla päästä.

Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, vai onko...?

2009-06-01T14:17:00.008+09:00

Tänään, juuri päivää ennen maastapoistumista posti toi kirjeen, joka sai minut rakastamaan Japania yhä enemmän. Hallituksen pitkään lupailema ylimääräinen kulutusraha kotitalouksille, 12,000 jeniä per aikuinen ja 20,000 per lapsonen, on viimein saavuttanut erään ns. end userin, Sapporossa lymyilevän suomalaisen hampuusin. Raha on tilillänne pian, kuului ystävällinen viesti. Kiitos. Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, mutta tämä osuu aika pirun lähelle.

Kyseinen akti kertoo Japanin taloustilanteesta aika paljon - elvyttämistä hoidetaan todella radikaalein keinoin. Hieno juttu, perheet kaupoille ja rahaa kiertoon, mutta pelkona on, että massit siirtyvät vain pankkitileille homehtumaan. Itse aion tehdä niinkuin jokaisen kunnon talouselvyttäjän kuuluu - tuhlata jenit Kallion kuppiloissa!

Lähtötunnelmissa radalla

2009-05-31T20:44:00.008+09:00

Lauantaina iski taas se kuumottava hampurilaisnälkä. Käytiin Londonin kanssa (herra Kanadasta) testaamassa US of A -henkinen burgerijointti, joka osoittautuikin herkulliseksi kokemukseksi. Alkuvuonna vaikuttanut hätä hampparipaikan löytämisestä on selvästi tyyntynyt.

Hampurilaisen päälle kun maistuu olut, niin lähdimme koluamaan kulmakunnan kuppiloita. Useaan otteeseen silmään pistänyt Sapporon keskustan ehkä ränsistynein rakennuskompleksi pitää sisällään viisi baaria, joista kekseliäästi nimetty Gaijin-bar imaisi sisuksiinsa kolmikoksi laajentuneen porukkamme. Ehkä kurjin murju ikinä, tuli ihan Kallion räkälät mieleen ja koti-ikävä. Koinsyömä kauriinpää vaikutti seinällä. Ennen kuin kukaan ehti edes nama biirua huutaa, paukkui sulake ja koko kämppä meni pimeäksi. Ei hätää, uutta tilalle ja valoa kansalle. Nautimme yhdet maltaiset ja turisimme paikan ranskalaisen omistajan kanssa.

Heti naapurissa olikin mielenkiintoinen ilmestys, seitsemän (7) henkeä vetävä baari, tyylikäs kuin mikä, loistava viskivalikoima, rentoa bluesia rämisi taustalla. Alan harrastaja huomasi välittömästi seinällä rekvisiitaksi (!) hankitun Gibsonin akustinen skeban vuosimallia 40-luvun loppu. Kun yhteistä kieltä baarimikon kanssa ei ollut, niin otettiin musiikki avuksi. Vedettiin viskitumujen lomassa pienet 12-bar blues -sessiot, allekirjoittanut kitaran varressa ja omistaja huuliharpussa.

Jo ovelta käy selväksi, että ei olla isossa paikassa

Se muuten soi nätisti, kitaravanhus

Viimeisen pubin antia. 300 jeniä on karkeasti 2,2 nykyrahaa. Ei kallis.

Syy moiseen kierrokseen oli viimeisen viikonlopun fiilistelyt. Kotosuomi kutsuu tiistaina, edessä on hieman töitä, riemuisa kesäloma ja jännittävää draamaa elämän eri osa-alueilla. Lukijoiden harmiksi, muutamien riemuksi blogin päivitykset harvenevat entisestään. Ennen kuin kukaan ehtii henkseleitään seinään heittää, niin totean palaavani Sapporoon elokuun puolessavälissä, noin. Silloin luonnollisesti jatkuvat tarinat ihmeellisestä, mutta mielenkiintoisesta elämästä Japanissa. Näihin tunnelmiin.

Nähdään Suomessa.

Tonnin illallinen

2009-05-30T11:15:00.005+09:00

Raskaan torstaisen työpäivän päätteeksi repäisimme työkaverin kanssa elämän kerralla risaiseksi. Menimme mereneläviin erikoistuneeseen ravintolaan Yonagossa ja tilasimme tonnin illallissetit.

Tarjottimella oli tempuraa, sashimia, mustekalaa, miso-keittoa simpukoilla höystettynä, chawanmushia, tsukemonoa, jälkiruokahedelmää ja tietysti kulhollinen riisiä. Ruokajuomaksi vihreää teetä. Koko hoito maksoi tasan tuhat jeniä. Nykyrahassa se tekee noin 7,5 euroa. Äkkinäinen voisi sanoa edulliseksi. Minä sanon, että hinnasta viis, jos ruokaa on riittävästi ja se on hyvää.

In Japan we have this thing called Engrish

2009-05-27T10:32:00.014+09:00

Huolimatta siitä, että englannin kielen hallinta Japanissa on vähintäänkin vajavaista, englanniksi kirjoitettuja tekstejä näkee ympärillään jatkuvasti; mainostekstejä, tuotteiden ja kauppojen nimiä, satunnaisia iskulauseita vaatteissa. Kun niitä on nähnyt tarpeeksi, niin tajuaakin, että ehkä juuri siitä syystä. Kielioppi ja sanojen käyttötarkoitus ei ole hallussa, mutta kirjoitusten tarkoitus ei aina olekaan välittää mitään mesitsiä, vaan lähinnä vaikuttaa coolilta ja ulkomaalaiselta.

Parturi-kampaamo à la cool ulkomaalainen nimi

Hyvänä esimerkkinä kielen käytöstä on kauppojen soundtrackit. Suomessa joku äkkinäisempi voisi soittaa keltaiseen lehdistöön, jos Seppälässä tärähtäisi soimaan Bodycountin Cop Killer. Täällä ilmekään ei värähdä shoppailijoiden kasvoilla vaikka ämyrit suoltavat HC-gangstarappia. Mitä väliä sisällöstä, kunhan biisi kuulostaa hyvältä!

Sama pätee paidoissa esiintyviin englanninkielisiin teksteihin. Yleensä niissä ei ole logiikkaa, vain kivoja sanoja peräkkäin, mutta välillä näkee todellisia helmiä: mikään ei ilahduta niin paljon, kuin kouluikäisen giltsin rintamuksesta silmille hyppäävä "fuck forever" -slogan, tai vanhan, hieman laitapuoleen päin kallellaan olevan herran "squat, bitch" -paita. Ostettu todennäköisesti jostain paikallisesta koko perheen vaateliikkeestä.

Anyways, olen jakanut englanninkieliset purkaukset raa'asti kolmeen kategoriaan:

Ensimmäisen asteen kirjoitukset ovat kieliopillisesti lähes oikein. Jos kyseessä on mainoslause, sisältö on yleensä mitäänsanomaton, ainoastaan hauskaa sanahelinää. Se on todennäköisesti kuulostanut hyvältä japaniksi, mutta käännetty englanniksi käyttäen mahdollisimman pliisua ilmaisua. Ilmeisesti säädös vierasperäisten virkkeiden käytöstä edellyttää, että ainakin yhden sanoista "enjoy", "feeling" ja "pleasant" on oltava edustettuina. Lopputulos on kawaii, mutta viestin arvo nolla. Yhtä kaikki, saan aina hyvät fiilikset ko. teksteistä. Niistä tiedän, että maailmassa on vielä viattomuutta.

Pachinko-pelihallin mainosteksti houkuttelee sanoin kaunein uhkapelaamaan

Arvatkaapa, mikä vaikutti saippuavalintaan?

B-luokan kauhurainan mainoslause vai kehoitus miesten vessan ikkunan alla, päätelkää itse

Toisen asteen tekstit ovat epäjohdonmukaisia, niissä on kielioppivirheitä tai sanojen kaksoismerkitystä on käytetty väärin. Entinen lokaali kollega aloitti sähköpostiviestinsä suomeksi nöyrällä "olen sakko" -tunnustuksella, kunnes tajusin, että kyseessä on tietysti suomennos sutkautuksesta "I'm fine". Samalla periaatteella mennään tietysti japanista englanniksi.

Toisen asteen tekstiä ravintolan piipparin kyljessä. Okei, viesti selviää kyllä, mutta...

Ajatus ravintolan nimestä lähti ihan poikien saunaillassa, että otetaan sellainen cool ja ulkomaalainen

Kolmannen asteen teksit ovat täydellistä siansaksaa ja mahdottomia ymmärtää ilman vuosien kokemusta japaninenglannista. On ilmiselvää, että monesti apuna on käytetty 100 yenin kaupasta ostettua käännösohjelmaa vuodelta 1995. Harmittavan usein tällaisiin kukkasiin törmää tilanteissa, joissa tekstin ymmärtäminen olisi hyödyllistä - ruokalistat, toimintaohjeet ja manuaalit.

WTF?

Joku voisi tietysti osuvasti muistuttaa, että opettele poika paikallista kieltä, niin ei tarvitse turvautua hätäisiin Engrish-ohjeistuksiin. Oikein! Japanin kielen opiskeluni onkin jo niin jumalattoman pitkällä, että katagana-aakkosten tavaaminen onnistuu. Ko. hieroglyfeillä käännetään yleensä vierasperäiset sanat, joten asian hahmottaminen helpottuu jopa itse kieltä osaamattomalle. Ehkäpä omistan tulevaisuudessa jutun lainasanoille. Sitä odotellessa käykää vaikka Makudonarudossa syömässä baagaa.

Kävin joen laitaa

2009-05-25T11:17:00.008+09:00

Lauantai-iltaisen kevyen nomihodain jäljet piti pyyhkiä sunnuntaina pois, joten ajatus retkestä Shikotsu-järvelle tuntui houkuttelevalta, kun kelitkin sattuivat kohdilleen. Aloitimme poikain retken työkaverin kanssa lounaalla kiinalaisessa. Mitä olisi puolensadan kilometrin matka aurinkoisessa säässä ilman paistettua riisiä ja gyozaa vatsantäytteenä?

Shikotsu-järvi on kraaterijärvi halkaisijaltaan 12 kilometriä, syntynyt joitain kymmeniä tuhansia vuosia sitten räväkässä purkauksessa. Järvi on syvä kuin synti, maksimissaan 360 metriä, eikä siis jäädy talvellakaan. Rantoja reunustaa muutama tulivuori, joista yksi on aktiivinen ja tuprauttelee sauhua laavakupolistaan. Huolimatta vulkaanisesta alkuperästään vesi on kylmää ja järven silmä tumma.

Vaellettiin ensin pätkä Shikotsu-koon laskevan Bifue-joken vartta. Alue on kansallispuistoa, metsä rehevässä luonnontilassa. Joki on kirkasvetinen, vaikkakin humusta pyöri siellä täällä sateiden jäljiltä. Kaunis ilma oli houkutellut paikalle vain muutamia kalastajia. Muuten saatiin tehdä matkaa rauhassa aina ensimmäiselle putoukselle asti. Kikkailtiin uhkarohkeasti kosken kupeessa, kuten asiaan kuuluu, että saatiin pakolliset pätemiskuvat. Hetken veden pauhinaa kuunneltuamme ja syntyjä syviä mietittyämme palattiin autolle, jolla taitettiin lyhyt matka itse järven rannalle.

Bifue-joki, ei syvä joki

Kosken kuohuja

Järven hiekkaisilla rannoilla on muutama leirintäalue, ja hyvinvarusteltuja ovatkin. Leirielämä on kovassa huudossa Japanissa, varsinkin Hokkaidolla, joten palvelut ovat sen mukaisia - suihkut, vesipisteet, kioskit kaikki siistejä ja hyvin hoidettuja. Paikka painettiin välittömästi mieleen, se otetaan esille sopivan tilaisuuden tullen ja pystytetään leiri tontille. Muutama porukka olikin ottanut neuvosta vaarin ja käristi rannalla sopivasti nenään tuoksahtavaa lihaa grilleissään.

Perhokalastelija Shikotsu-kon aalloissa

Mt. Eniwa, yksi Shikotsu-kon rannoilla väijyvistä tulivuorista. Moni ei tiedä, että vuoden 1972 olympialaisissa vuoren huipulta tultiin alas alppilajien merkeissä.

Parkkitorni

2009-05-20T20:05:00.005+09:00

Yleisön pyynnöstä näin välimallin päivänä kerron tarinan parkkitornista.

Japanissa ei voi ostaa tahi omistaa autoa, ellei ole näyttöä parkkipaikasta. Ihmisiä on paljon ja tilaa vähän, kaikki haluavat auton (Japanin suosituin harrastus nukkumisen ja shoppailun lisäksi on autolla ajaminen) ja kaikki tarvitsevat parkkipaikan. Insinööri onkin keksinyt tilanpuutteessa pakata autot päällekkäin miehittämättömään torniin. Uskon, että torneja on monenlaisia, mutta periaate lienee kaikissa sama: auto ajetaan sisään ja annetaan sähkömoottorikäyttöisen vertikaalikarusellin huolehtia sen sijoittamisesta.

Tekninen Piirustus™ tornin toimintaperiaatteen havainnollistamiseksi

Myös omassa käytössä oleva Honda on varastoitu parkkitorniin, kun sillä ei ajeta. Kyseinen peltitölkki imaisee sisäänsä n. 60 autoa ja tarvitsee pinta-alaa vain arviolta 5 x 12 m. Nerokasta! Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri, totesi E. Normaalikin aikoinaan. Ohessa kuva-aineistoa.

Illalla insinööri ajaa auton torniin

Aamulla auto haetaan kohdalle näppäilemällä oikea pin-koodi oven vieressä olevaan käyttöpaneeliin

Kätevä kehtomekanismi pyöräyttää auton ympäri ulosajoa varten. Ball the jack!

Kotiseutu laajemmin tutuksi, osa 1

2009-05-18T18:51:00.008+09:00

Lauantain kauniin kesäisen sään liikuttamana vein itseni ja polkupyörän Sapporon kierrokselle. Tämä pohjoinen kotikaupunkini on itselle suhteellisen tuntematon, keskustassa on toki tullut kierrettyä, mutta heti ytimen laidoilla alkaa vieras alue. Talviset viikonloput kun hurahtivat lähinnä Nisekossa riekkuen, työviikot muilla saarilla pyörien. Nyt rohkaistuin ja lähdin länteen.

Otin tavoitteeksi muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Maruyaman puiston. Heti Sapporon laidalla alkavan vuoriston juuressa on iso viheralue, joka kätkee hämyiseen vaippaansa niin Hokkaidon suurimman shinto-pyhätön kuin eläintarhakin. Hyvä kombinaatio, kieltämättä.

Hääseremonian juhlaväkeä shintotemppelin pihamaalla. Sulhasta tuunataan kuvaukseen.

Puisto osoittautui erittäin miellyttäväksi, osui johonkin pohjoismaalaiseen luontohermoon. Jylhää havumetsää pönötti lähes kangasmaisessa maastossa. Ympäröivillä kukkuloilla kasvoi tammea ja vaahteraa, osin rehevässä luonnontilassa. Porukkaa istuskeli vielä kukassa olevien kirsikkapuiden alla ja nautti varsin juomapitoisesta piknikistä. Pari tuntia hujahti kuin siivillä metsän siimeksessä maleksien. Ensi kerralla jalkaan sujahtaa vaelluskengät ja mies singahtaa kukkuloille tarkastelemaan, miltä se näyttää muutaman sadan metrin korkeudesta se Sapporo!

Tämä porukka harjoittaa hanamia, eli kirsikkapuiden alla röpöttelyä

Puistofiilistelyjen jälkeen tarkistin ajelin Susukinoon, syntiseen yöelämän ytimeen, joka päiväsaikaan on selvästi vähemmän syntinen. Vähemmän kiinnostava. Soup curryt tuli siinä sivussa imaistua kitusiin ja haisteltua iltaa varten käynnistyvien ruokakojujen tuoksuja. Illalla kokeilin samaa aluetta uudestaan, käytiin työkaverin kanssa syömässä loistoillallinen italialaista ja siitä gaijin-baariin olusille. Taksilla kotiin.

Hangzhoussa

2009-05-16T11:23:00.006+09:00

Viime viikko pyörähti käyntiin kukonlaulun aikaisella siirtymällä Naritaan ja edelleen Kiinan Hangzhouhun, Zhejiangin provinssin pääkaupunkiin, jossa rakkaalla firmallamme on toimitiloja. En ole aikaisemmin ko. maassa käynyt, lähellä kylläkin, muutamia vuosia sitten Hong Kongissa. Nyt siis bisnesasioissa turistiviisumilla, viisi päivää töitä ja valitettavan vähän vapaa-aikaa.

Trooppinen kuumuus kietoi meidät kosteaan käärinliinaansa heti kentällä. Tavoitteena oli päästä taksilla toimipisteeseen. Osoitteen näyttäminen käyntikortista ei tietenkään auttanut kuskia ymmärtämään päämäärää, mutta tämä selvisi meille kuskin hermostuneesta liikehdinnästä ja kovaäänisestä posmotuksesta vasta kun taksi oli jo motarilla. Auto sivuun, kuskille puhelin kouraan ja yhteys pääkallonpaikalle. Asia kirkas, tai melkein, pari kertaa käytiin vielä tienposkessa kyselemässä paikallisilta ohjeistusta 35 asteen lämpötilassa. Ei ilmastointia.

Japanilaiseen suhteellisen kurinalaiseen liikenteeseen (paino sanalla suhteellisen) tottuneena kaaos Kiinassa herätteli seurueessa hilpeyttä. Jengi ajaa huikeaa ylinopeutta, jengi ajaa vastaantulevien kaistalla, jengi ohittaa pientareen puolelta, jengi ajaa päin punaisia, jengi on sitonut kuorman lavalle pakettinaruilla, jengi jättää pienen peltikolarin jälkeen autot keskelle tietä, moottoritiellä on kuoppia, esteitä, tavaraa, satunnaisia kuljeksijoita. Kaikki tämä kahdenkymmenen minuutin matkan aikana.

Liikenteenrajoitin Kiinan tapaan: yön aikana tielle ilmestynyt betonitynnyri

Toisena iltana mentiin porukalla syömään astetta hienompaan paikkaan. Toimintamalli oli seuraava: ensin katsomaan kabinetista paikat ja sitten alakertaan tilamaan ruoat. Meidät vietiin isoon huoneeseen, joka oli täynnä akvaarioita, altaita ja vitriinejä, joista seurueemme ilmoitti perässä hiihtävälle kyypparille tilaukset. Ikinä en ole moista ruokaraaka-aineiden kirjoa nähnyt; rapuja, kaloja, mereneläviä, käärmeitä, matelijoita, kilpikonnia, lihaa, kasviksia, hedelmiä, paljon epämääräistä stuffia. Kieltämättä seurauksena oli erittäin herkullinen illallinen.

Että siitä kukin ruokaansa valitsemaan

Vain tänään tarjolla (ja todennäköisesti myös huomenna), tuoreena suoraan suistoalueelta

Käytiin kokemassa myös se kuuluisa jalkahieronta (formaali ja normaali hieronta, että kukin pitää ne saastaiset mielikuvat omalla puolellaan) isossa alaan erikoistuneessa kompleksissa. Ensimmäinen kerta allekirjoittaneelle, mutta ei varmasti viimeinen: jännitteet Haute Routen rasittamissa jaloissa raukesivat kovanäppisen naikkosen käsittelyssä. Arvostan.

Mielikuvani kiinalaisesta teollistuneesta miljoonakaupungista kohtasivat todellisuuden. Sinitaivas oli savusumun takana piilossa, joka puolella rakennettiin ja purettiin, hallittu ja hallitsematon kaaos näkyi kaikessa toiminnassa. Yllätyksekseni arkkitehtuuri oli Hangzhoussa selvästi silmää miellyttävämpää kuin Japanissa, jossa yksityiskohtien ja luonnon esteettisyys on pääosassa. Korvaan soljui jatkuva autontorvien ja ihmisten huutelu - varautuneisiin ja harmonisiin japanilaisiin verrattuna lokaalit ovat täydellisen vastakohtaisia.

Kaupunki aamun ensi savusumussaan

Hangzhoussa olisin voinut helposti viettää enemmänkin aikaa, lähinnä vapaa-aikaa. Kyseessä on kuitenkin yksi Kiinan kauneimmista kaupungeista, joka on onnistunut säilyttämään paloja ikivanhasta kulttuuristaan.

Viimeisenä iltana päästelin kollegan, ekspattisopparilla paikalla hääräävän ruotsalaisen kaverin kanssa höyryjä ulos à la Skandinavia - olutta ja pizzaa. Hangzhoun keskustaa leimaa iso järvi, West Lake, jonka rannat on alistettu turismille, mutta tyylikkääseen tapaan kivettyine kävelypolkuineen, pienine ravintoloineen ja kahviloineen, tunnelmallisine valaistuksineen. Siellä se ilta vierähti seuraavan päivämäärän puolelle kokemuksia vertaillen ja kallista tuontikaljaa siemaillen.

Iltapäivällä raikkaana kotiin. Nyt Sapporossa. Mitäköhän sitä taas?

Haute Route japaniksi

2009-05-08T21:17:00.016+09:00

on オートルート. Näin Miika Tokiosta kirjoitti hehkutuspostissaan reilu kuukausi sitten. Idea Golden Weekin viettoon oli syntynyt: klassinen vuoristovaellus suksilla Japanin alpeilla. Moni ei tästä reitistä tiedä, googlettamalla aakkosilla osumia ei juuri tullut. Japaniksi sen sijaan mystistä tietoa oli interwebissä jaossa. Legendaarinen Haute Route Japanissa, kukapa olisi uskonut...

Kuukausi vierähti suunnitelmia punoessa ja kamaa haaliessa. Reissu mahtuisi viiteen päivään, muutama yö teltassa ja muutama vuoristomajassa. Matkaa kuutisenkymmentä kilometriä, vertikaalia noin 5000 m koko ajan 2200 - 3000 metrin korkeudessa tökkien. Alkuasetelmat olivat lupaavat, snow-forecast lupasi alueelle keväistä auringonpaistetta.

Huhtikuun viimeisenä tiistaina hurautin lentäen Tokioon, josta jatkoimme autopeleillä pohjoiseen Naganon ja Toyaman prefektuurien rajamaastoon. Alku oli jo tuttuun tapaan säätämistä, toinen auto piti viedä reitin lopetuspaikkaan ja miehet Matsumotoon nukkumaan. Aamulla 4 h unista virkeinä ponnistettiin Tateyamaan (立山), reissun aloituspisteeseen, morjestettiin metsän apinat matkalla ja heitettiin kamat selkään.

Moni muukin oli samassa paikassa. Paikka tunnetaan paitsi massiivisesta padostaan, niin myös tiestä, joka avataan vasta keväällä ja jota reunustavat 10 m korkeat lumivallit. Puskettuamme kamoinemme läpi kahden bussin, kabiinihissin ja raitiovaunun edessä aukenivat lumiset kentät, taakse jäivät puuskuttavat eläkeläismassat.

Mies uljas kuni vuorikauris, vielä voimainsa tunnossa

Ensimmäinen päivä meni mukavasti totutellessa ilmanalaan ja jalkojen rytmikkääseen liikuttamiseen. Saatiin siinä pari laskuakin, mutta pääasiassa taivasteltiin maisemia ja korjailtiin kieltämättä painavien kantamusten strategisia painopisteitä. Kolmikkomme englantilainen vahvistus, lumikenkämies, suoritti henkeäsalpaavan laskeutumisen jyrkähköltä töppyrältä (ns. persemäkitekniikalla) suksimiesten kiertäessa aivan muualta. Ensimmäisen yön kojalle, Goshikigahara lodgelle, saavuttiin uupuneina kuuden tunnin lykkimisen jälkeen, aivan hämärän rajamailla.

Ensimmäisten vertikaalien jälkeen. Taustalla kenkämiehen liukumäki.

Yksinäinen ankara maa. 1. yön majapaikka kuvassa keskellä.

Aamu valkeni aikaisin. Ensimmäinen porukka, kimppu brittejä, lähti majalta jo puoli viiden aikaan. Me perässä puoli kuusi, reippaina kuin nuorisojulkkikset. Jo alkumatkasta selvisi, että päivän kunnianhimoinen tavoite (12 - 14 h suksilla) ei toteutuisi, syystä että lumikenkämies ei suksille pärjää. Muutaman suhteellisen väärän ratkaisun jälkeen (kuten että sukset selkään ja raudoilla alas niin pirun jyrkkää kivistä harjannetta, vaikka sivusta olisi voinut laskeakin) tehtiin leiri yhteisellä päätöksellä matkan puolessa välissä, vielä armottoman talven jäljiltä kiinni olevalle vuoristomajalle. Mikäs siinä auringossa paistatellessa, ruokaa keitellessä ja kokkapuheita heitellessä aina auringon laskuun.

Kohti uusia haasteita

Toisen päivän reitti, harjanteita seuraillen ja seinällä laskien

Kirkasotsaiset miehet lepohetkellä yhdistetyn kuivatusorren / sohvaryhmän / keittiön / baaritiskin äärellä.

Aurinko laskee Sugo Norikoshi Koyalla

Kolmantena hiihtopäivänä suunnattiin kohti Taroudaira Koyaa, jonne ei edellisenä päivänä päästy. Päivän suorite ei ollut helpoimmasta päästä, paljon tiukkaa nousua ja vähän armoa. Aamujäässä olevaa rinnettäkin piti allekirjoittaneen väkisin yrittää skineillä ylös, ja mikäs sen mukavampaa, kuin jyrkässä kovassa rinteessä parinsadan metrin nousun jälkeen kiinnittää huterasti keikkuen raudat monoihin, sukset reppuun ja ponnistella toinen mokoma ylös. Päivän viimeisellä huipulla, reitin korkeimmalla kohdalla (Yakushidake, 2926 m) törmättiin tosimiesten porukkaan, neljään eläkkeellä olevaan herraan, jotka jo yliopiston vuorikerhosta asti olivat kolunneet Japanin töppyröitä yhdessä. Selvittiin majalle iltapäiväauringon aikaan ja asetuttiin pihalle asemiin kaljojen kera (maja oli tosiaan hyvin varustettu, kaljanmyynnin lisäksi kojalta sai loistavan illallisen ja aamiaisen). Pian se tuttu äijäporukka lehahti paikalle, saketölkit haettiin sisältä ja kuinkas ollakaan, pari tuntia hurahti kuin siivillä nousukokemuksia verratessa.

Iloinen porukka. Taustalla reitin korkein piste.

Iltapäiväkaljoissa syntyi idea yhdistää neljäs päivä ja osa viidettä. Näin selvittäisiin massiivisesta säätämisestä, jos sunnuntai venähtäisi pitkäksi. Aamulla käynnistettiin koneet siis aikaisin, välietappina kiinni oleva vuoristomaja, päätepisteenä toinen vastaava, jonka kupeeseen sopisi pystyttää teltta. Reilu kymmenen tuntia tehtiin matkaa, saatiin reissun parasta laskua kevätfirnillä ja hienointa maisemaa silmälle. Yksi vaikuttavimpia oli piste, jolta näki käytännössä koko tehdyn matkan. Yöpyminen tapahtui jo tuttuun tapaan teltassa suljetun majan kupeessa muutaman muun porukan kanssa. Illan hämärtyessä pelastushelikopterikin poikkesi katsomaan vaeltajia. Eikä suotta, ajankohta on otollinen onnettomuuksille. Paljon reippailijoita liikkeellä, keliherkkä alue, auringon lämmittämät seinät saattavat tulla alas. Viime vuonna samaan aikaan ko. majan henkilökuntaan kuuluva kuoli lumivyöryssä lähistöllä. Kolme päivää ennen reissumme aloitusta kolme kiipeilijää kuoli Mt. Narusawalla epäselvissä olosuhteissa muutamien kilometrien päässä aloituspaikasta.

Pelastuskopteri skannaa leirin tilanteen

Kuvio on tämä: ensin ylös yrittää...

... harjanteella tasapainoillen ...

... että saa sen kuumottavan laskun.

Jo neljännen päivän puolivälissä oli selvää, että ratkaisu jatkaa matkaa oli oikea. Jyrkkään auringon lämmittämään rinteeseen puri nousukarva napakasti, toisin olisi ollut aamujäisen kalton mäen kanssa. Viidennen päivän aamuna päätös sai vahvistuksen: vaikka kättelyssä piti laskea yön jäljiltä jäinen rinne alas laaksoon, niin sitä seurannut koko reitin jyrkin nousu oli heti aamusella raudoilla huomattavasti helpompaa kuin hiki päässä iltapäiväsohjossa. Viimeisen laskun auetessa suksien edessä oli todella voittajan fiilis - 1000 m vertikaalia kevätlumella, auringon paisteessa kohti alhaalla kuohuvaa jokea.

Suuntana alaspäin

Viimeinen lasku

Viimeinen kiusaus oli viiden kilometrin kävely vuoristotiellä auton luo. Ei muuten, mutta laskettelumonoilla kaikki kamat selässä todella siististi cool kokemus. Jutut olivat aika irtonaisia loppua kohden, ylävitosia heiteltiin ja oman suorituksen kollektiivinen alleviivaaminen vain korostui. En tiedä, johtuiko viiden päivän vaatteiden vaihtamattomuudesta, mutta finaalissa oleva Shin Hodakan onsen tuntui järkevältä ratkaisulta.

Viimeiset viisi kilometriä

Me ollaan sankareita kaikki

Onneksi reissu ei päättynyt siihen. Piti hakea toinen auto alkupisteestä, palata omia jälkiä takaisin hakemaan ensimmäiseen autoon mahtumaton henkilö ja körötellä neljän miljoonan muun kanssa Tokioon. Kun neljältä lähtee, niin on vähintään asiallista olla perillä jo yksi yöllä!

Saldo: mies 4 kg kevyempi, 4 rakkoa rikkaampi, auringon paahtama ja vuoristoilman karaisema, maisemista vaikuttunut, omasta suorituksestaan liikuttunut, päättänyt hankkia randomonot ja viritellä kapeampiin suksiin randositeet. Että voi aloittaa seuraavan kauden huoleti varustehankinnoilla. Se on tunnetusti melkein yhtä hauskaa puuhaa kuin vuorilla käyminen, ja se vasta hauskaa onkin! Arvostan ja suosittelen.

Golden Week lusittu

2009-05-07T20:54:00.005+09:00

Suokaa anteeksi rakkaat lukijani, että palstalla ollut hiljaisempaa viikon verran. Huhut kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja, olin sen sijaan äärimmäisissä paikoissa viettämässä japanilaisten lomapäivien akkumulaatiota, kultaista viikkoa, eli omaperäisesti Gōruden Wīkua (ゴールデンウィーク).

Kyseinen pyhäpäivien rypäs sisältää useamman syyn olla tekemättä töitä (kova paikka ahkeralle pikku muurahaiselle), kuten poismenneen emperorin muistelupäivän, poikien päivän ja perustuslain päivän. Muutamalla ekstravapaalla saa viettääkseen mukavan pitkän lomasiivun.

Oma loma vierähti kahdessa eri maailmassa. Ensimmäiset viisi päivää Japanin Haute Routella, klassisella pääsaaren vuoristoreitillä suksilla nousten ja laskien, välillä täysillä auringonpaisteesta nauttien, välillä jäärautojen kanssa kiroillen. Päälle kolme häröilypäivää Tokiossa. Haute Routelle omistan vielä kokonaisen jutun, anteeksi vaan, kunhan saan kamat purettua, rakkulat puhkottua, valokuvat sortattua ja henkilökohtaisen painovajeen korjattua.

Tokio oli ennallaan, vaikka väittivät Golden Weekin syövän asukaslukua hetkellisesti kaikkien kirkonkyläläisten suunnatessa maaseudun "rauhaan" muiden kyläläisten kanssa. Siitä viis, ikinä en ole Harajukussa moisessa tungoksessa ollut. Jalkaparkani veivät minut myös Shibuyaan ja Ginzaan sekä tietysti Roppongiin, jossa suomalaisten illassa parannettiin porukalla jos ei maailmaa, niin ainakin Japania.

Paluu Sapporoon tapahtui ah niin tutuissa merkeissä: 4 h unta alla ja 30 kg kamaa päällä, 500 ihmistä samalla lennolla ja junapaikat varattuja. Muuten tunnelma on varsin leppoisa; metsä kesäisesti viheriöi täälläkin päin pohjoista, kirsikkapuut sakurassa, lämpömittari kutittelee 20:n asteen lukemia ja työnteko kiinnostaa kuin säkillinen vasaroita. Iso ratas pyörimään!

Idolille sopimatonta käytöstä

2009-04-27T12:54:00.005+09:00

Äsken lounaalla televisiosta tuli kuvaa nuoresta miehestä, joka astui pressihuoneeseen salamavalojen välkkeeseen. Lyhyt kumarrus ovella, jonka jälkeen tämä vakavailmeinen nuorukainen asettui pöydän ääreen, ilmeestä päätellen teloituskomppanian eteen. Huoneessa oli valehtelematta sata toimittajaa.

Lähikuva paljasti puuteroidut kasvot. Varmasti kalpea meikin alla. Miehen koko olemus kieli valtavasti katumuksesta (muistelkaapa Studio Julmahuvin dopingskandaalin uutta, dramaattista käännettä; Korpelan asennossa jotain samaa). Tulossa oli selvästi vuosisadan anteeksipyyntö.

Hiljaisella äänellä, katse alas luotuna mies aloitti tuhkan karistelun päälleen. Minulle kerrottiin, että kyseessä on japanilainen idoli nimeltään Tsuyoshi Kusanagi, erään poikabändin jäsen, kolmekymppinen, hiljainen kaveri. Epäilin kaverin vähintään tappaneen jonkun faninsa, mutta kuinka väärässä olinkaan: pikku rähinäkännissä huudellut tokiolaisessa puistossa ilman vaatteita. Toistan: huudellut kännissä. Alasti. Tyhjässä puistossa, keskellä yötä. Poliisi korjannut miehen talteen, joviaalisti suorittanut vielä kotietsinnän. Ei täällä voi käyttäytyä miten vaan!

Suomalaiset rokkikukot saisivat olla jatkuvasti kumartelemassa ja anteeksipyytelemässä, jos samanlainen kulttuuri olisi vallalla. Ajatelkaapa vaikka Hulkon poikaa: eihän se raukka ehtisi edes skulata skebaa, kun pitäisi ravata tiedotustilaisuudesta toiseen. Ja siinä sivussa vetästä pienet lonkerohumalat.

Pressihuoneesta siirryttiin sujuvasti triviaaleihin uutisiin, sivuttiin kolmen sekunnin verran sikainfluenssaa, kunnes palattiin takaisin päivän polttavaan anteeksipyyntöön. Että asiat tärkeysjärjestykseen. Morjens.

Ote reissumiehen elämästä, vol. 4

2009-04-22T22:35:00.006+09:00

Tiistainen pyörähdys maakunnissa venyi puolellatoista vuorokaudella, syynä ärtynyt, ehkä jopa raivoisa asiakas, jota piti matkustaa kuuntelemaan ja lepyttelemään. Kaverin lähettämä sähköposti (joka minulle auliisti käännettiin) oli todella tyylikkäästi muotoiltu. Teksti oli jäntevästi artikuloitu, sävy kohteliaan, ehkä jopa korostetun muodollinen, mutta rivien välistä pystyi selvästi lukemaan pidätellyn suuttumuksen tai pettymyksen, ikään kuin värikkään maalauksen alta tarkoituksella kuultavan mustan kankaan. Selvästikään asiakas ei halunnut fiilistään meiltä kätkeä, mutta pyrki säilyttämään etäisen ja analyyttisen otteen. Otan varmasti tuleviin purkauksiin mallia ko. kirjeestä.

Muutaman taktiikkapalaverin (vastavihaakin vilauteltiin, että hyökkäys on se paras puolustus), ja preppauksen jälkeen lieväksi pettymyksekseni asiakas olikin jo melkoisen leppynyt. Ojennettiin makeiset kivassa käärössä, kumarreltiin, anteeksipyydeltiin ja nostettiin kissa asiallisesti pöydälle. Hyvä palaveri.

Visiitin jälkeen lonnittiin kaupungilla, aikaa piti tappaa pari tuntia ennen lentoa. Antikvariaatista löytyi pari CD:tä, tavaratalosta paita. Onseniin ei raaskittu mennä, se tehtiin jo eilen. Ajeltiin pikku hiljaa kentälle päin, kun päätös illallisesta syntyi. Lentoon oli tunti ja vartti. Kurvattiin mukavaan havaijilaistyyppiseen paikkaan, tilattiin sapuskat ja vilkuiltiin kelloa.

Kun viimeiset kahvitilkat imaistiin kitusiin, koneen lähtöön oli 40 minuuttia aikaa. Kymmenisen kilometriä kentälle, plus bonuksena vuokra-auton tankkaus. Sujuvasti sukkelaan, nasta laudassa, rahat tiskiin, kamat kantoon, avaimet pöydälle, check-inin tytöille hymyt, turvatarkastuksen rutiinit, portin skannaus ja 15 minuuttia aikaa koneen lähtöön. Ehdittiin vielä istua kaksi minuuttia, hitto raflassa olisi voinut ryystää toisenkin kupin kahvia.

Lennoista puheenollen, tilanne YTD: 30 lentoa ANA:lla, 20 JAL:lla, kahdeksan SAS:lla. Huomenna yksi lisää. Satasen rikkomispäivästä järjestän arvauskilpailun. Voittajalle lupaan c-kasetillisen lentoyhtiöiden tunnusmusiikkia, pimpelipom, samaa paskaa joka lennolla.

Irti Osakassa ja Kiotossa

2009-04-20T21:28:00.006+09:00

Hyppäsin juoksupyörästä hetkeksi syrjään viime viikolla. Tilaisuus ja tekosyy ko. rohkeaan vetoon tarjoutui, kun allekirjoittaneen vanhemmat saapuivat Osakaan lomailumielellä. Maanantaina tutustutin porukat okonomiyakin saloihin ohimennen reissuillani, mutta perjantaina otin vapaata lähteäkseni Kiotoon (siis Kyōtoon, paikallisella murteella, toim. huom.) joukon jatkeeksi ihmettelemään entisen imperiaalisen pääkaupungin pärinää.

Tämäkin piti nähdä, Kultainen temppeli eli Kinkaku-ji

Temppelin kellojen kolkuttelijoita, ns. turisteja

Kun oli nöyrästi muiden turistien kanssa kierretty kieltämättä vakuuttava Kinkaku-ji, porukan naisväki siirtyi ostoksille ja miesväki joviaalisti oluelle. Kioto on todella sympaattisen oloinen kaupunki, levittäytynyt viheriäisten kukkuloiden väliin, kätkee sisuksiinsa wanhaa Japania, maailmanperintökohteita ja geishoja. Yhtään ko. naisammatin edustajaa en nähnyt, lienevät olleet siestalla koko sakki. Olisin minäkin ollut, itse asiassa, siinä mukavassa kesäsäässä!

En ole mikään kalamies sanan varsinaisessa merkityksessä, se myönnettäköön, mutta sashimi maistuu aina. Lauantaina raa'an kalan ja itsen välissä oli kuitenkin tonneittain (tarkalleen ottaen 314 tonnin verran) pleksiä, Osakan akvaariossa juuri. Kun sai katseen tarkennettua ohi innoissaan alleen laskevien lapsien ja kameroineen heiluvien hikisten perheenisien itse pääosan esittäjiin, niin paikka oli todellakin pääsylipun kieltämättä merisuolaisen hinnan veroinen.

Möhkäkalaakin kiinnostaa

Pingviini löysi kaverin peilistä. Look at yourself!

Meduusan perkeleet

THE rapu, jättiläistaskurapu.

Sunnuntaina pyhä valkeni taas Sapporossa, josta suivaantuneena tartuin pyörää sarvista ja poljin reidet tukkoon tuikeassa vastatuulessa. Tuli jossain puistossakin käytyä, ensi kerralla ehkä jopa kameran kanssa...

Fukuokassa

2009-04-15T22:12:00.006+09:00

Terveiset Fukuokasta, Suomen kansa!

Tultiin illansuussa Kyushun saarelle. Huomenna olisi ohjelmassa asiakasvierailu, mutta ilta pyhitettiin kuuluisille joenvarren ruokakojuille.

Kuten aina, valinnan vaikeus riivaa kulkijaa rantabulevardilla. Keittiöpäälliköt huutelevat kutsuvasti, käristyvän ruoan tuoksut leijailevat ympäristössä ja kaljanhuuruinen puheensorina valuu korviin. Kollega äkkäsi gyoza -kojun, johon aseituimme välittömästi. Kyseessä on kiinalainen herkku, taikinanyytti täytettynä lihalla, katkaravuilla tahi vihanneksilla. Pökäle dipataan soijapohjaiseen, tulisesti maustettuun soossiin ja heitetään tuulensuojaan, jonka jälkeen uutta perään, ellei jopa olutta.

Kun lopulta huuhdeltiin viimeiset nyytit alas kurkusta, oli pimeys jo laskeutunut. Päätettiin kuitenkin mennä vielä parille.

Fukuokassa on melko napakka yöelämä. Ns. gentleman clubeja on useampi, kuten tämä kutsuvasti nimetty:

Jätettiin kerho kuitenkin väliin, mentiin perinteisempään ja jatkettiin iltaa.

Koti, nyt sisustettuna

2009-04-14T17:22:00.004+09:00

Viime viikko hurahti arvovierasta kestitessä. Lähialueen sisustuskaupat tulivat tutuiksi, samoin kuin kuuluisa Hoheikyo-onsen Sapporon lähellä. Lopputuloksena kroppa haisi päivän lievästi mädälle kananmunalle, kiitos vulkaanisen kylvyn, ja asunto näyttää asuttavammalta, kiitos rakkaan kotihengettären. Liitänpä kostoksi pari kuvaa kämpästä, nyt kalusteet paikallaan.

Olkkari

Käytävän päässä muistutus elämän tarkoituksesta, ainakin yhdestä

Where the magic happens

Vierashuone, että tervetuloa vaan

Sunnuntaina viihdytin itseäni kaivamalla maastopyörän komerosta. Jotain öljyn tapaista oli mankeli vuotanut lattialle, muuten peli oli ajettavassa kuosissa. Uusin pyöräilyshortsein varustettuna (vanhat repesivät nivusesta varsin härskin näköisesti) sotkin pitkin Sapporon joenvartta pari tuntia. Ei ehkä oikeaa maastoa nälkäiselle xc-tykille, mutta leppoisaa menoa kivoissa maisemissa. Matkalla myös selvisi, että se epäilyttävä päästö varaston lattialla olikin nestettä levyjarrusta. Oli osin perkkeles teho kadonnut etutopparista. Pääsenpähän taas harjoittamaan elekieltä fillarikorjaamoon.

Ohjuksia ja satelliitteja

2009-04-09T12:41:00.005+09:00

Lukijat ovat varmaan tietoisia Pohjois-Korean suorittamasta ohjuskokeesta. Tapahtunut laukaisu taidettiin mainita kotosuomenkin lehdistössä. Täällä asialta ei ole voinut välttyä. Juttu on ollut taattua lööppikamaa jo pari kuukautta. Viimeiset päivät ennen laukaisua ja päivät sen jälkeen ovat olleet jatkuvaa uutistykitystä, joka ainakin allekirjoittaneesta on saavuttanut jo ylisuuret mittasuhteet. Japanin kanta siihen, oliko kyseessä satelliitin laukaisu vai ohjuskoe, ei ole jäänyt epäselväksi.

OK, saatettaisiin Suomessakin olla hädissään, jos sisäänpäin kääntynyt, despootin johtama kommunistinen valtio naapurissa tehtailisi ohjuskokeita (ai niin, mutta niinhän tehtiinkin. Ne olivat tosin rauhanohjuksia). Tämä projektiili lensi vielä Japanin ylitse, mikä aiheutti kansalaisissa ylimääräistä ahdistusta. Ainakin osassa, osa on totaalisen kyllästynyt aiheeseen.

Japanin ohjuspuolustusjärjestelmä oli valmiustilassa, risteilijät parveilivat rannikkovesillä ja puolustusministeriöllä oli käsi hälytysnappulalla. Ilmeisen herkässä, koska ehtivät antaa kaksi väärää hälytystä, joista toinen ehti kuluttajille asti. Puolustusministeri saikin sitten kumarrella kameroiden edessä, että sumimasen vaan, anteeksi hätäisyytemme.

Teknisessä mielessä koe oli torso. Siirtyminen toisesta rakettivaiheesta kolmanteen ilmeisesti epäonnistui ja Taepodongin sukulainen tipahti suunniteltua lähemmäs, eli ohjusmarkkinoille Kim Jong tuskin teknologiallaan pääsee. Strategisessa mielessä koe taas oli onnistunut: PK sai lisänappuloita pelilaudalleen sekä Yhdysvaltain uuden presidentin ja YK:n välittömän huomion. Seuraavat viikot hurahtavat mukavasti lehtiä lukiessa, kuinka valtiot vääntävät peistä mahdollisista toimenpiteistä, oliko kyseessä ohjus vai satelliitti, rikottiinko YK:n päätöslauselmia, onko PK:n ydinohjelma uhka vai ei, kuka söi viimeisen kokousviinerin. Ja Mr. Il senkun paistattelee parrasvaloissa.

Pojalla on uusi mopo

2009-04-06T21:34:00.006+09:00

Helpoin, kätevin ja muutenkin terveellisin tapa liikkua Sapporossa on sotkea polkupyörällä eli ns. mankelilla. Tämä oikeastaan siksi, että kaupunki on kurinalaisen ruutumittakaavainen ja tasainen kuin pannukakku. Lisäksi kaupungin asukkaat suhtauvat pyöräilijään ymmärtävästi: jalkakäytävällä pyöräilijälle annetaan tilaa ja kadunvarteen pysäköityjä lukittuja pyöriä ei juuri näpistellä.

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria, moni tarjoaa vain pelkää tasaista sotkemista

Allekirjoittaneen maastopyörä ei ehkä ole paras valinta urbaaniin viidakkoon, joten tuin Japanin horjuvaa kansantaloutta ja hankin kaupunkiin istuvan katu-uskottavan citycruiserin. Kyllä nyt kelpaa joenvarren bulevardilla hapottaa reisilihaksensa!

Poika uuden moponsa selässä

Japani nähtynä hotellihuoneiden ikkunoista

2009-04-01T11:03:00.006+09:00

Kuten nokkelimmat pokkelimmat ovat jo varmaan huomanneet, kirjoittaja matkustaa työnsä takia ahkerasti ympäri Japania. Kaupunkeja ja kyliä on plakkarissa parikymmentä, samoin hotelleja ko. taajamissa. Huomasin taannoin, että kuvakansioon on tahattomasti kertynyt useampi otos hotellihuoneen ikkunasta. Siispä, omaksi ratoksi ja muiden riesaksi, ohessa kuvasarja "Japani nähtynä hotellihuoneiden ikkunoista". Please enjoy.

Tokio.

Osaka.

Shikokuchuo.

Niseko.

Sendai.

Kochi.

Ylimääräinen jokeri: Sapporo.

Jonottava kansa

2009-03-30T13:54:00.008+09:00

Japanilaiset ovat kovia poikia jonottamaan. Juolahtipa taas tänään mieleen, kun otin julkisen kulkuneuvon toimistolle. Bussiasemalla on useampi laituri jonossa, ja bussit saapuvat kukin oman ovensa taakse, ikäänkuin Kampin uudessa keskuksessa (allekirjoittaneen mielestä turhaa hapatusta, ne olivat aikoja ne, kun Espoon busseja odotettiin myrskytuulessa ja pakkasessa Kampin aukiolla). Kunkin oven eteen on maalattu viivat osoittamaan jonotusaluetta.

Siinä seistä pönötetään kunnes laiturin lasiovi aukeaa. Yllätys: edelläoleva kaveri ei liikahdakaan. Hän odottaa nätisti vuoroaan SEURAAVAAN bussiin. Ei puhettakaan, että siirtyisi ystävällisesti syrjään ja antaisi muiden ymmärtää, että hänpä ei astukaan tähän dösään, olkaa hyvä. Tekisi mieli tarttua miestä hartioista ja ohjata sivuun, että pois edistyksen tieltä. Muistin taas, miksi siirryin auton käyttäjäksi.

Sama ilmiö lentokentillä, kun kultapossukerholaiset kutsutaan koneeseen ennen muita. Väki jonottaa boardingtiskin edessä ja tukkii kerholaisten tien. Läpi pääsee sumimasenia hokemalla ja lievää väkivaltaa käyttäen. Laskettelija kuitenkin arvostaa tätä ominaisuutta kansassa. Hissijonot pysyvät järjestyksessä, kukaan ei töki sauvalla tai hiihdä suksien yli, kuten Alpeilla.

Ehkä tietyssä mielessä me olemmekin samankaltaisia - mistään ei suomalainen pidä kiinni niin tiukasti, kuin paikastaan jonossa, nimim. "menepä kiilaamaan taksijonoon neljän aikaan aamuyöstä pikkujoululauantaina". Täällä jonottamisessa on kuitenkin formaalimpi sävy, se on lähes harras tapahtuma. Ei puhettakaan, että lihatiskille otetaan jonotusnumero, vaan ollaan kiltisti jonossa!

Nisekon kausi paketissa (?)

2009-03-29T10:53:00.005+09:00

Ellei ihmeitä tapahdu, niin lauantai taisi olla allekirjoittaneen kauden viimeinen laskupäivä Annupurin kupeilla. Osa keskuksesta sulkee hissinsä ensi viikonloppuna, aurinko lämmittää lumipakkaa jo tehokkaasti, varsinkin alempana. Ensi viikonlopuksi luvattu melko lauhaa. Hiihtovaellukset tms. eivät luonnollisestikaan ole poissuljettuja, ja se Yotei-san on vielä siellä, odottamassa nousijoita... Puuterilumen perään on turha näillä leveys- ja korkeusasteilla enää itkeä.

Joka tapauksessa, olihan lopetus kaudelle: aurinkoinen päivä, tuoretta lunta jos ei ihan faceshoteiksi asti, niin ainakin rinnuksille. Huipulla (jonne kapusin kolmesti) ei tuullut lainkaan - normaalin ujelluksen sijaan siellä vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Pohjoisseinä oli loppua kohden aivan mahtavaa settiä, en malttanut lopettaa normaaliin traverseen vaan laskin alemmas ja nautin siirtymän pidemmän kaavan mukaan. Melko yksin sain hiihdellä, eikä huipullakaan ruuhkaa ollut. Tätä tulee vielä ikävä!

Pohjoisseinä traverselta kuvailtuna

Yotei-san illan viimeisissä säteissä

Seitsemään tuntiin sain ahdettua kuusi (6) kokonaista laskua siirtymineen ja nousuineen. Työtä tuli siis tehtyä. Siispä palkitsin illalla itseni gyozalla, Mr. Donutsin tuotteilla, oluella ja elokuvalla. Itseäni olen aina kiittänyt ja kiitosta on taas riittänyt.

Tänään käsillä on hämmentävä vapaapäivä Sapporossa. Mitä sillä tekisi? En ole tottunut tämmöiseen! Työmatka tai Niseko on ollut perinteisesti ainoa oikea tapa viettää. Mikä neuvoksi? Mitä ihmiset yleensä tekevät? Ulos? Radalle? Auttakaa!

Video evidence

2009-03-27T19:28:00.002+09:00

Georgie-boy on tehnyt parin viikonlopun takaiselta Kita Dain reissulta videon. Arvostan!

Sakura

2009-03-27T13:18:00.007+09:00

Se on täällä taas, se sakura. Ei vielä Hokkaidolla, mutta Shikokun saarella bongasin ko. ilmiön eilen, turvallisesti autosta käsin. Ilmiön, joka saa raavaimmankin yakuzan kyyneliin ja jokaisen tavan japanilaisen kiirehtimään puistoon kameroineen ja eväskoreineen. Kirsikan kukinta, tuo jokaisen pikku horti-fuckin-kulturistin vuoden kohokohta.

Kirsikkapuita kukkulalla

Pitänee aktivoitua, kun kyseinen puu suvaitsee kukkia täällä pohjoisessakin. Jos vaikka menisi puistoon, ottaisi kuvia, tekisi haikun ja origamin, joisi sakea ja itkisi elämän ohimenevää luonnetta.

Sakuran bongaamisesta eli kotoisasti hanamista ei ollut juuri apua, kun saarelta matkattiin kotiin. Koneet olivat myöhässä, Hanedan kentällä ruuhkaa ja naposteltavat loppu, kuuma, lentokoneessa kuuma, junassa kuuma, kirjasta sivut ja iPodista akku finaalissa. Koko shittiin meni aikaa n. 6 tuntia. Kotona olikin sitten juuri aikaa kerätä hermojen palaset ja kasata ne jotenkuten nukkumista varten. Sometimes I feel like screaming, kuten Deep Purple osuvasti joskus asian ilmaisi.

PS. Japani voitti baseballin (ei sen Pihkalan version) maailmanmestaruuden. Ja se muuten näkyy.

Pessimisti ei pety (vaan yllättyy iloisesti)

2009-03-23T22:46:00.009+09:00

Kuten sanottua, viikonlopulle oli varattu mielettömät odotukset. Sääennuste lupaili hyvää, varsinkin maanantaille, jolloin pakkanen ja lumisade tekisi Nisekosta puuteriparatiisin. Matkalla lentokentältä (josta hain suomalaisvahvistuksen mukaan) päätimme kuitenkin pitää hypetyksen kurissa ja heittää ripauksen suolaa ennusteen päälle. Hyvä niin...

Lauantai-iltapäivä saatiin kulumaan kahdessa laskussa, hiihdeltiin takamaastoja korppulumella (joku taisi myös hioa kasvoillaan korppua bäkkärillä...), nautittiin auringonpaisteesta ja katseltiin linjoja. Miika oli kolunnut Hirafun puolen offareita useammankin kerran, itseltä ne ovat jääneet väliin. Se oli arvokasta tietoa takataskuun - eipä ollut aavistustakaan, kuinka paljon pohjoispuolelta löytyy laskettavaa!

Ns. full thickness avalanche kuulusan tattimetsän kieppeillä, lumimassa alhaalla vasemmalla.

Sunnuntaille ennustettu lauha rintama toteutui kaikessa jäätävyydessään. Nisekossa oli nollakeli toppia myöten. Sitä saatteli iltapäivällä alkanut vesisade. Metsiköstä löytyi kuitenkin pientä puuhasteltavaa, nuoskalunta ja jyrkempää siivua vauhdinhallinnan harjoittamiseen. Ennusteet muuttuivat koko ajan huonompaan suuntaan, yöksi luvattu pakkaskeli siirtyi eteenpäin ja vesisateen riivaus riippui yllä kuin märkä kaapu. Aamulla sankan lumisateen sijaan ikkunasta avautui lohduton maisema, muutama leijaileva hiutale ja suoja. Päivän odotusarvo oli nolla.

Mutta, mutta: jo ensimmäinen lasku Hanazonon kupeessa herätti toivonkipinän. Lumi pehmeää, koskematonta ja lisääntyvää. Lumisateen yltyessä fiilikset kohosivat, parilta metsäpätkältä haettiin rohkeutta ennen luvatonta siirtymistä koillisseinän kuruihin. Pari laskua silkkaa mahtavuutta; jos ei nyt parasta pyydaa, niin olosuhteet ja odotukset huomioon ottaen suorastaan naurettavaa ajanvietettä. Kaikkia ratkaisu ei miellyttänyt, lounaalla eräskin aussi tuli kateellisena aukomaan päätään, kuinka hän oli meidän livahtamisen huomioinut ja kuinka Ski Patrol meidät kohta naulitsisi, kun on valvontakamerat ja kaikki! Me poijjaat naurettiin partaamme ja laskettiin vielä kolmoiskuru. Ilman nuhteita.

Telluilija Suomen Tokiosta.

Uudet puuterityökalut! Mitat 160-110-140, 173 cm. Kyllä lihavakin voi olla ketterä.

Kausi lähestyy loppuaan, kenties Nisekosta haettiin juuri kevään ´09 viimeiset pehmeät. Ko. taustaa vasten hieno finaali puuterikaudelle. On aika katsoa uusia haasteita randotouhujen parissa, hiihdellä keväisillä hangilla ja laskea napakkaa firniä. Niitä hetkiä odotellessa.

Takin tyhjyydestä

2009-03-20T22:50:00.004+09:00

Takki on todellakin tyhjä, kiitos 24 h katkeamattoman reissaamisen. Ei oikein juttukaan irtoa entiseen malliin. Se ensimmäinen junamatka ja pari lentoa meni niin ja näin, mutta viimeinen erikoiskoe Haneda - Sapporo oli todellakin tahmea. Onneksi työmatkoilla ansaittu kultapossukerhon jäsenyys heilautti allekirjoittaneen mantereenvälisellä turistista bisnekseen...

Joka tapauksessa oli virkistävää vaihtelua viettää nelisen päivää keskieurooppalaisessa pikkukylässä, vaikkakin päivät täyttyivät väkevästä kurssituksesta. Kulissit ovat kieltämättä siellä suunnalla komeammat kuin täällä, lähinnä arkkitehtuurin esteettisyys vie voiton kuus-0. Ehkäpä tulevaisuudessa isken stooria lokaalin rakennuskannan rumuudesta.

Huomenna Nisekoon, luvassa lisää lunta, niin suojassa kuin pakkasessa. Tällä kertaa se arktinen myrsky näyttää onneksi jäävän Siperiaan, pysyköön siellä, kirottu riivaaja... Tilitystä, toivottavasti riipaisevan positiivista, luvassa maanantaina.

Loppuun kuvaa koneesta ulospäin. Framilla Fuji-san itse. Hienosti se kohoaa keskeltä lakeutta!

Uusi tuttavuus aamiaispöydässä

2009-03-14T11:55:00.005+09:00

Dekopon. Olin lukenut siitä kertovan artikkelin The Japan Timesista. Pakkohan sitä oli maistaa, kun väittivät sen olevan makein sitrushedelmä ever. Kyseinen esine on syntynyt siittämällä ristiin muutamaa paikallista appelsiini- ja mandariinilajiketta, tuloksena lokaaliin ilmastoon sopiva maukas vitamiinipommi.

Kuten kuvasta näkee, hedelmän tunnistaa epäilyttävän näköisestä ulokkeesta (deko = epätasainen). Empiirinen tutkimus osoitti plussia appelsiiniin verrattuna olevan kolme: kapine kuoriutui todella vaivattomasti, siinä ei ollut siemeniä ja maku oli todellakin makea, appelsiini +2, sanoisin, Tuomaksen makeusasteikolla.

Että näin hedelmäpainotteisesti täältä Sapporosta tänään. Nisekossa on keskiasemalla nollakeli ja myrskytuulet puhaltelevat, joten tein raskaan päätöksen jäädä paikalleni. Huomenna on luvassa työmatkaa Sveitsiin, jolloin taas laskusäät olisivat paremmat, uutta luntakin kenties... Tähdet ovat selvästi väärässä asennossa. Mieltä lääkitsee kuitenkin tieto, että perjantaisen paluun jälkeen luovitaan Nisekoon erään tokiolaistuneen suomalaisvahvistuksen kanssa. Ehkä olisi aika tanssia pienet lumisadetanssit, hä?

Junassa on hauska matkustaa, osa II

2009-03-11T23:04:00.008+09:00

Päätin tehdä jatko-osan huippusuositulle kassa- magneetille "Hauskoja vimpaimia rautatieyhtiön lehdessä" yleisön pyynnöstä huolimatta, koska JR on suuressa viisaudessaan julkaissut uuden myyntikatalogin, täynnä toinen toistaan tarpeellisempia esineitä. Ohessa parhaat, olkaa hyvä ja nauttikaa!

Elektroninen soiva karhupumppu? Ei vaan, tällä voit laulaa luikauttaa yöllä ilman, että naapurisi vetää sinua kuokkaan. Sopii myös krapulaisille karaokestaroille, ns. paluuliikenteen voi ohjata kuppiin.

Aikuisten tutti, johon voit vaikka painaa ääniraudan kiinni. Miksi en itse keksinyt tätä?

Vain yksi kysymys: miksi sitä korvaa pitää väijyä iltapuvussa ja täydessä meikissä?

Bird killer, vaatimattomasti. Pakastin täyteen närhiä, sano!

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun

2009-03-09T21:34:00.006+09:00

Piti siivota puuteria viikonloppuna, niin. Eipä tarvinnut, kun tuuli sen siivosi pois meidän puolestamme. Oli loppuna muutakin, onneksi.

Junailin Rubeshibeen lauantaisena iltapäivänä. George-boy oli vastassa, lounastelun jälkeen shoppailtiin tarpeellisia asioita sadan jenin kaupassa ja supermarketissa - illalla oli tarkoitus tavata muita alueen englanninopettajia, säätäjiä ja hamppareita. Molskahdettiin vielä onseniin, ja tuumittiin, että mitäköhän sunnuntaina. Kovaa tuulta olisi luvassa, Kurodaken gondolihissin kanssa saattoi olla niin ja näin.

Porukkaa valui kämpille seitsemän aikaan, mm. paikallinen maanviljelijä perheineen. Viiskymppinen sälli, kova poika haikkaamaan ja snoukkaamaan. Oli rakentanut mailleen pienen snowparkin reileineen ja bokseineen. Puhui kaupan päälle kohtuullista englantiakin.

Ryhmä rämä

Muutaman oluen jälkeen maisteri G keksi kaivaa esiin Pohjois-Korealaisen laatuviinin, sen mustikanmakuisen. Pullon sisällön väri muistutti kuravettä. Haju oli tyrmäävä, maku alkuun teollisuusalkoholimainen, häivähdys despootin terävyyttä, jonka jälkeen kommunistisen mallivaltion marjatalouden sadon kukkeus peitti alleen nälänhädän pikantin sivumaun. Jos ei aivan kiljua, niin sukulaisjuomaa kuitenkin. Selvittiin kaikki hengissä.

The stuff that made Kim Jong ill...

Aamulla selvisi, että Kurodaken hissi oli kuin olikin kiinni. Siispä kohteeksi valikoitui jo tutuksi käynyt Kitadaisetsu. Sielläkin puhalteli arktinen tuuli, kolmesta hissistä kaksi toimi, joista toinen suljettiin yhden nousun jälkeen. Mepä poijjaat emme lannistuneet, vaan kiinnitettiin laudat reppuihin, skinit suksiin ja suunnattiin punoittavat nenämme kohti huippua.

Kitadaisetsu

Arviolta 400 verttimetrin jälkeen huippu häämötti piiskaavan lumimyrskyn lävitse. Matkalla oli kaaduttu tuulen voimasta muutamaan otteeseen, siitä huolimatta hikoiltu ja välillä pidetty taukoa hissiaseman alla. Topissa viima oli brutaali, se vei ison miehen lähes mukanaan. Alhaalla väittivät tuulen olevan puuskissa noin 25 m/s, eli myrskylukemissa. Hanskasta paljastettu käsi jäätyi n. heti. Taiteiltiin laskuvälineet mitenkuten jalkaan, todennäköisesti jonkun töppyrän suojassa. Ei siellä mitään nähnyt, vaikka aurinkokin koetti kuikkia pilvenraosta. Alaspäin vievä suunta oli vielä selkäytimessä, toiveissa pehmeä lasku - kukaan ei ollut toppiin ennen meitä uskaltautunut.

Läpi tuulen ja tuiskun

Mitään puuterilaskua saatu. Tuulen pakkaamaa. Harhaisissa laskelmissa metsän suojissa olisi pitänyt olla tuulenkasaamaa pehmyttä, mutta ei. Tulipa kuitenkin urheiltua.

Koko hoito päätettiin tämän autenttisen alppityylisen resortin onsenissa. Ulkoaltaan näkymistä papukaijamerkki.

Perjantai-illan apatiaa

2009-03-06T21:57:00.002+09:00

Viikko on kääritty nätisti pakettiin ja viety roskikseen, koska piti raivata tilaa viikonlopulle. Perjantaisen konttorirottailun päälle pikku punttissessiot ja kylvyt, jonka jälkeen hiukovaa vatsaa täyttämään.

Jehna. Onkin perjantai-ilta, ja lokaaleilla on porukassa hauskaa. Kaikki ravintolat täynnä iloitsevia seurueita. Minä, yksin. En sovi kalustukseen. Pilaisin muidenkin illan, todennäköisesti mököttäisin ainoana neljän ihmisen looshissa, levittäisin apatiaa lähimmäisiin. Tilaisin ehkä oluen ja terävän, tuplana. Ja toisen samanlaisen, kolmannen. Kohta olisin jo alasti, laulaisin murheellisten laulujen maata. Kusisin jonkun sushiin.

Ei, ei näin. Menin siis Hotto Mottoon, tilasin jo tutuksi käyneen setin (390 jeniä, valmis minuutissa) ja kotona sotku naamaan Uriah Heepin soidessa. Burp.

Onneksi tämä tästä, huomenna tutun Georgen vieraaksi Rubeshibeen. Missio: puuterin siivoaminen Kurodake-vuorelta, sitä nimittäin tumppaa sinne parhaillaan. Ko. töppyrällä on vain yksi hissi (toivottavasti toiminnassa, tuulta on taas luvassa), joka vie uskomattomille pelipaikoille. Vertikaaliakin kiitettävät 880 m. Sitä ennen täytyy vain sietää reilun neljän tunnin junamatka, mutta kärsitään, kärsitään. Kirkkaampi kruunu saadaan...

Osuvat kaupannimet

2009-03-05T20:49:00.005+09:00

Välimallin juttu välipäivään: pari kauppaa osunut silmään, ihan vaan nimen perusteella. Säväyttivät niin, että piti oikein kaivaa kamera laukusta.

Nerokasta! Osuvaa! Tosin, kuinkakohan moni lokaali ymmärtää nimen syvällisen merkityksen?

Oma suosikki. Vastakohta hard-onille, kenties?