Toimenkuvaan kuuluu asiakkaiden tapaaminen ympäri Japania. Suurin osa kohteista sijaitsee pääsaarella, yleensä junamatkan päässä Tokiosta. Tokioon taas pääsee Sapporosta kätevimmin lentäen, kuten oikeastaan minne tahansa; Hokkaidolta on tosin junayhteys Honshun saarelle, mutta aikaa se vie ja tupakkia. Lentäminen on täällä paljon arkipäiväisempi ruljanssi kuin Euroopassa - sitä ei ole glorifioitu, ei tuomittu ilmastontappajana, ei hankaloitettu mielikuvituksen pimeälle puolelle asti.
Kentälle sopii saapua nelisenkymmentä minuuttia ennen kotimaan lennon laskettua lähtöaikaa. Ruuhkiin en ole vielä törmännyt, ihmiset soljuvat seesteisen vauhdikkaasti check-inistä turvatarkastukseen, nappaavat mennessään nätisti paketoidun laatikon keksejä tai kuivattua kalaa kainaloon ja istuvat odottamaan kahvimuki kourassa.
Turvatarkastus ei ole mikään nöyryyttävän ahdistava kokemus, mutta rivakan asiallinen. Pulloja ei tarvitse jättää pois eikä jokaista huulirasvaa tarvitse muistaa laittaa siihen litran läpinäkyvään pussiin. Tuntuu, että tässä on järki mukana! Toisin kun jossain muualla, missä kenttäravintolassa pitää hioa sitkasta pihviä muovilusikalla, ettei konetta kaapattaisi Kanarialle. Kuitenkin business-luokassa on teräsaterimet... Jaa miksi, arvon viranomainen? Aivan, käytäntö se on hölmökin käytäntö. Ymmärrän toki, säännöt ovat sääntöjä... Etteikö saisi kysellä? Ai porttikielto? Ja pippurisuihkeet tietysti silmille. Morjens.
Sama peli jatkuu porttien jälkeenkin - boarding alkaa vasta 20 minuuttia ennen koneen lähtöä. Ja kone todellakin lähtee normaalisti ajallaan, uskokaa tai älkää. Toisaalta, jos pelkästään Sapporon ja Tokion välillä liikahtaa viitisenkymmentä lentoa päivässä isoilla linnuilla, niin pakkohan pelin on pyöriä täsmällisesti.
Tällä kertaa lentelin Fukushimaan, reilu 200 km Tokiosta pohjoiseen. Täällä on vielä selkeä syystunnelma, lämpötila kipusi päivällä yli 15 asteen ja aurinko paistoi. Aamulla taas kentälle. Sapporon sateet, here I come.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti