sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Still lost in translation

Ensimmäinen jälkeenpäin ajateltuna todenmakuinen kurkistus Japaniin oli elokuva "Lost in Translation". Siinä Bill Murrayn esittämä virkaheitto näyttelijä tekee lyhyen matkan Tokioon poseeratakseen Suntoryn viskimainoksessa - for good times, make it a Suntory time - ja törmää siinä samassa onnettomasti vastanaineeseen jenkkityttöön ja länsimaalaiselle täysin vieraaseen kulttuuriin. Yhdessä tuo ryhmä rämä sukeltaa Tokion sykkeeseen kuvattuna tavalla, joka todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa saa minut haikailemaan suurkaupungin hikiseen karaokekoppiin pienessä pöhinässä sekalaisen seurakunnan kera.

Elokuvan symboliikkaa en ole jaksanut uusillakaan katselukerroilla ruotia, lähinnä se on avannut tälle rajaseudun pojalle ajoittaisen fiilistelyikkunan pääkaupungin pössikseen. Yksi kohtaus on kuitenkin jäänyt mielen syvempiin sopukoihin: kohtaus studiolla, jossa ohjaaja veisaa pitkän saarnan pöllähtäneelle Murrayn esittämälle Bobille ja tulkki tiivistää koko avautumisen yhteen lauseeseen: he wants you to turn and look in camera, okay. Siinä on allekirjoittaneen kaksi vuotta Japanissa. Valtava määrä puhetta, kuvia, kulttuuria, tapoja ja historiaa soljuu ohi niin, että siitä saa kiinni jonkin ylimalkaisen kappaleen tai että joku tarjoaa tilanteesta vain pikaisen yhteenvedon. Loppu, ehkä merkittävin osa, jää jonnekin käännöksen ulkopuolelle. Käsinkosketeltavinta tämä on luonnollisesti ollut työelämässä asiakastapaamisissa, joissa olen aina joutunut turvautumaan tulkkiin. Se oli myös komennuksen vaikeimmin sulateltava osa.

Ulkopuolisen tarkkailijan osa on kuitenkin ollut käsittämättömän mielenkiintoinen ja virikkeellinen; ruokakulttuuri (josta voisin paasata loputtomasti), maan monimuotoisuus, ihmisten ystävällisyys sekä pieteetti oman kulttuurin ja tapojen vaalimisessa tarjosivat jatkuvia ihmetyksen aiheita. Moni on kysellyt, että menikö hujauksessa, varmasti kaksi vuotta tuntui lyhyeltä. Vaan ei tuntunut. Vajaaseen seitsemäänsataan päivään mahtui hurjasti kokemuksia, jotka saivat ajan tuntumaan ainakin siltä kahdelta vuodelta. Ellei pidemmältäkin.

Suomeen paluusta on nyt viikko aikaa. Japanin perään en ehtinyt itkemään enkä Suomeen tottumaan, tuoreet haasteet eteläisellä pallonpuoliskolla pakottivat uudestaan helsinkivantaalle. Tätä kirjoittaessa silmissä uudet maisemat ja suussa uudet maut Afrikan kuumuudessa, mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että haikeus itään ei jossain vaiheessa iskisi. Tilannetta helpottaa tieto siitä, että työn puolesta Japaniinkin pääsee silloin tällöin uudestaan.
Täytyy lähteä, että voi palata kotiin.
Nyt Suomi on koti.

Tämä lienee viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitos ja kumarrus niin itselle kuin lukijoille. Ehkä tapaamme kyberavaruudessa uudestaan...

Sayonara!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Kyykkypyöräilijät

Vaikka aika käy vähiin, niin kyllä nimittäin vielä niin hitosti ottaa pattiin, kun joka paikassa näkee näitä kyykkypyöräilijöitä.

Toki eiväthän he välittömästi minua riivaa, eivät tule silmille, eivätkä aja päälle (ainakaan tarkotuksella), mutta vannoutuneena pyöräilijänä raivostuttaa ihmisten haluttomuus / kyvyttömyys / piittaamattomuus kiinnittää edes vähän huomiota ergonomiseen ja tehokkaaseen pyöräilyasentoon. Onko se nyt niin hankalaa tarttua jakariin tai kehoittaa fillarihuollossa nostamaan sitä penkkiä edes hiukan? Muutamaan kertaan olen nähnyt onnettoman yrityksen lähteä liikkeelle tasaisella maalla, kun jalkojen pitäisi suorittaa syväkyykkyä vaihteettomalla jopolla. Siinä nousee tie pystyyn, ja ukko pyörän selästä taluttamaan menopeliään. Jos jostain löytyisi alamäki, niin pääsisi taas matkaan. Ei VOI olla miellyttävää etenemistä!

Minkä nuorena oppii...

Aikain saatossa olen kuitenkin pystynyt ottamaan ilmiöön viileän analyyttisen asenteen. Etenkin Sapporossa ruutuasemakaava ja liikennevalojen käsittämätön määrä pakottavat pyöräilijän seisahtumaan kolmen korttelin välein. Kyykkyasennosta saa näppärästi molemmat jalat maahan, ilman että tasapaino kärsii. Tosin tämä päätelmä ei vitutusta poista lainkaan, vaan kanavoi sen täkäläiseen liikennesuunnitteluun. Voi jessus näitä liikennevaloja!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Vaatehtimot

Jos lähtee pukua sovittelemaan, kannattaa tulla Japaniin (paitsi jos omaa pitkät raajat, kuten allekirjoittanut). Valikoima on mykistävä, palveleehan se pääasiassa pukuihin verhoutuvaa urbaania työläiskansaa. Sama pätee tietysti kauluspaitoihin, solmioihin ja kenkiin. Hyllyissä on nimittäin enemmän kangasta kuin Etolassa.

Täällä on muutama iso ketju, joka on erikoistunut edullisiin, suhteellisen hyvälaatuisiin tuotteisiin. Toinen on mielikuvituksettomasti nimetty The Suit Company, toinen on



Aijai, nyt antaa kielipoliisi leiman tuhmuuspassiin!

PS. lukekaapa oikeanpuoleisin, @:lla alkava kolumni ylhäältä alas...

tiistai 12. lokakuuta 2010

Yotei-zania huiputtamassa

Jo ensimmäisestä Japanin reissusta lähtien olen katsellut Yotei-zania sillä silmällä, että joskohan tuo töppyrä taipuisi. Kaltaiselleni Nisekon kävijälle tilaisuuksia on tullut useita, mutta koskaan en ole itseäni vuoren juurelta löytänyt. Tajusin vihdoin ajan vähyyden (aiheesta myöhemmin lisää), tartuin reppua viilekkeestä, kutsuin kaverin noususeuraksi ja suuntasin perjantai-iltana Nisekoon. Suunnitelma oli simppeli: aamulla ylöspäin niin kauan kun polkua riittää, sitten takaisin alas kunnes törmätään lähtöpisteeseen.


Vuori oli aamusella vielä näkyvissä koko komeudessaan, mutta peittyi harmaisiin nuttuihin pian aamiaisen jälkeen. Polun alkupää löytyi helposti leirintäalueelta, joka olisi tarjonnut komeat fasiliteetit telttahommiin. Melkein harmitti, että valittiin tissiposkina se hotelli...


Suurin osa matkasta saatiin liukastella lehtien ja mudan kuorruttamalla poluntapaisella, jonka virkaa toimitti välillä sulavesien muodostama ura vuorenkupeessa. Paikka paikoin koko mies meni nelivedolle, kun puunjuuret ja kivet muodostivat jyrkälle polulle esteitä. Huolimatta alkavasta sinkistä syksyn värit näkyivät maisemassa mukavasti.

Polku kulki läpi loppumattomien sasakenttien. Kookkaampi flora muuttui ensin käppyräiseksi ja katosi lopulta kokonaan. Samalla katosi myös näkyvyys ja napakka puhuri alkoi paukuttaa housunlahkeita. Huipun läheisyydessä oli jo melkoinen holotna.





Kraaterin reunalla tilanne oli todella sumuinen. Kyltit opastivat jonnekin harmauteen huipun suuntaan; onneksi kiviin maalatut valkeat läiskät helpottivat viimeistä taivalta. Varsinainen toppi löytyi puolen tunnin kivikkoisella harjanteella könyämisen jälkeen. Toinen joukkueesta kadotti jyrkällä tasapainonsakin aiheuttaen koko seurueelle harmaita hiuksia, mutta uhkaavasta tilanteesta selvittiin onneksi naarmuilla. Kohtaaminen huippumerkin kanssa 1898 m korkeudessa oli lyhyt mutta kylmä.


Paluumatkalle päästiin pakollisen kraaterinkierron jälkeen. Kierros suoritettiin sokkona aistit turruttavassa tuulessa ja sinkissä - mitään havaintoa kraaterista ei valitettavasti saatu. Alas tampattiin juuri ennen hämärää. Urakkaan meni kokonaisuudessaan aikaa kahdeksan tuntia.

Koko rahan arvoinen syysretki.



tiistai 5. lokakuuta 2010

Pikkuiselle nätti paita

Sattuneesta syystä tulee joskus käyskenneltyä lastenvaatekaupoissa. Tämä herkkä vaaleanpunainen paita kokoa 80 pisti silmään!

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Marimokkori

Sapporossa, etenkin matkamuistomyymälöiden välittömässä läheisyydessä näkee usein vihreän isopäisen piirroshahmon, jonka miehusta pullistelee epäilyttävästi. Lentokentällä menin ja ostin kännykkäriipukseksi (kuuluu tapoihin täällä, siispä vinoilut pyllyyn) kyseisen figuurin. Valikoima oli laaja, hahmo esittelee eri asuissaan Hokkaidon erikoisuuksia. Oma kaveri mainostaa Abashirin historiallista vankilaa, Meiji-kauden alussa poliittisille vangeille rakennettua rangaistuslaitosta. Pallo jalassa on helppo hymyillä.


Aivan, mutta mikä ihmeen juttu tämä taas on? Työkaverit avuliaasti kertoivat, että hahmo tunnetaan nimellä Marimokkori. Nimi sisältää sanaleikin, joka selittää pullistelevan etumuksen: marimo on harvinainen pallomainen merilevälaji, joka elää vain muutamissa pohjoisissa makean veden altaissa, Hokkaidolla Akan-järvessä; mokkori taasen on slangisana erektiolle. Marimo + mokkori = marimokkori. Get it?

Jepjep. Jälleen kerran selitys tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Shaken, not stirred

Menipä sekin sitten vihdoin, maanjäristysneitsyys. Vietiin pahaa-aavistamattomalta insinööriltä konttorilla iltapäiväkahvin aikaan:

Magnitude
5.8
Date-Time
Monday, September 13, 2010 at 05:47:49 UTC
Monday, September 13, 2010 at 02:47:49 PM at epicenter
Time of Earthquake in other Time Zones
Location ,
41.523°N, 142.037°E
Depth
59.5 km (37.0 miles)
Region
HOKKAIDO, JAPAN REGION
Distances
110 km (70 miles) ESE of Hakodate, Hokkaido, Japan
120 km (75 miles) NNE of Hachinohe, Honshu, Japan
130 km (80 miles) SSE of Tomakomai, Hokkaido, Japan
680 km (420 miles) NNE of TOKYO, Japan
Location Uncertainty
horizontal +/- 13 km (8.1 miles); depth +/- 7 km (4.3 miles)
Parameters
NST=377, Nph=386, Dmin=108 km, Rmss=0.98 sec, Gp= 36°,M-type=teleseismic moment magnitude (Mw), Version=6
Source
USGS NEIC (WDCS-D)
Event ID
us2010bdb1

Ei varsinaisesti tullut tarvetta singahtaa oviaukkoon tai kätkeytyä pöydän alle. Toivottavasti ei ensi kerrallakaan...