Groovemmalla kädellä soitetun musiikin diggarille Sapporo ei tarjoa juuri muuta kuin haaleaa kättä. Toki HMV:stä saa kiekkoa suomiheviä myöten ja iTunes toimii vaikka lentokentän loungessa, mutta livevetojen todistajaksi ei kylillä pääse yhtä usein kuin Suomessa. Tosin Simon & Garfunkel astelee Sapporo Domen lauteille heinäkuussa, mutta Suomesta käsin keikasta on paha nauttia. Kesän suurin pettymys...
Pettymystä täytyi lievittää parilla aktilla Helsingissä. Viime viikolla työkaveri tarjosi lippua AC/DC:n keikalle. Bändi ei ole koskaan ollut suurin suosikkini, vaikka The Razor's Edgen kasetti nuohosikin Walkmania aikoinaan. Kuitenkin tämä soitin- ja lauluyhtye on aina ollut must-see listalla, legenda muiden joukossa. Ja olihan se rahan arvoista huomata, että maailmassa todellakin on muuttumattomia asioita: Angus Youngin kouluasuinen lavakarisma, Brian Johnsonin kärinä ja rytmisektion pauhaava groove. Niistä on peruskalliot tehty.
Eilen tuli todistettua sydäntä astetta lähempänä oleva rytmiryhmä. Faith No Moren keikan skippaaminen 90-luvulla on ollut pienen elämäni suurimpia harmin aiheita, joten nappasin tarjoutuneen uuden mahdollisuuden kuin nälkäinen ahvena madon. Keikka oli alusta loppuun silkkaa parhautta; pitkän tauon jälkeen kasattu bändi soitti kuin nuori ja nälkäinen tulokas Kaisaniemen auringonpaisteessa. Pääosassa oli kuitenkin Pattonin Miken ääni, joka oli hunajaa ja piikkilankaa ja kaikkea siltä väliltä - mies antoi aivan uskomattoman äänenkäytön oppitunnin. Tämä nelikymppinen veijari kietoi koko yleisön kävelykeppinsä ympärille ja nautti siitä selvästi itsekin. Keikka napsahti helposti allekirjoittaneen top kymppiin.
Niin, ja kyseisten keikkojen välissä minusta tuli suloisen tyttövauvan isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti