Oli aika koeajaa paikallisempi laskettelukeskus. Sapporo Kokusai, reilun tunnin ajomatkan päässä päärautatieasemalta, on lähialueen keskuksista suurin. Ylin hissiasema väijyy 1100 m korkeudessa, ja alas kun sujauttaa, niin vertikaalia kertyy puolisen kilometriä. Narjakat suksijat voivat skinnailla vielä 150 m ylös huipulle.
Bussimatka ja siihen liittyvä säätäminen sujui suhteellisen kivuttomasti ja edullisesti (edestakainen matka + päivän piljetti noin 38 e). Perillä sää ei pannut parastaan: lumenomaista tavaraa tuli kyllä taivaasta sivuttain alas, mutta se oli melko jäistä hilettä. Ensimmäinen lasku ihmismassan keskellä oli omiaan laskemaan fiiliksiä. Loivissakin kohdissa rinne oli ajettu töyssyille, ja sivuissa lumi oli raskaan nuoskaista. Narut kiersivät ainoaa mukavan näköistä metsäplänttiä. Tasaisin väliajoin esillepannut kyltit linjasivat tylysti: äläpä tule tänne, se on jyrrrrkästi kiellettyä! Menin sitten kuitenkin, koska niin ei saanut tehdä. Se olikin reissun ainoa edes etäisesti mukavaksi koettava lasku, vaihtelevan jyrkkää hissilinjaa, pari syvempää käännöstä, harvaa metsää. Hienkin nosti pintaan, kun laskin muutamia metrejä ohi reitistä ja piti ponnistella polvensyvyisessä hangessa ylöspäin.
Johonkin töppyrään kuitenkin täräytin toisen polven, reidet olivat hapoilla, viima jäinen, ihmisiä paljon, hissijonot olemassa, ruoka vain semijees. Pääasiassa kyse oli siis omasta asenteesta. Ehkä tämä olikin asiallinen muistutus, että se alamäkihiihto ei ole aina kiimaa ja hurmosta, vaan välillä täytyy asennoitua kehnompiin olosuhteisiin ja repiä siitä irti sen, minkä saa. Hei, tulihan sitä ulkoiltua nelisen tuntia ja jos ei muuta, niin reisiä treenattua.
Annetaan Kokusaille toinenkin mahdollisuus.
Uusista gondoleista papukaijamerkki. Lippusysteemi vielä varhaista "näytä lippu hissivalvojalle" -mallia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti