Nisekosta kun kotiutui taas Sapporoon, niin totaalinen vetämättömyys valtasi kehon ja mielen. Uusi vuosi tuli ja meni kotona viiniä lipittäen ja leffaa katsoen. Tänään, uuden vuoden ensimmäisenä päivänä, saatiin itsemme kammettua noin puolen päivän aikaan kaupungille himmailemaan. Siellä ei ollut about ketään, kuten olettaa saattoi. Kaupunki oli kaputt ja closed, kunnes vaelluksellamme saavuttiin päärautatieasemalle. Siellähän oli tuttu syke käynnissä, ihmismassaa tulossa ja menossa, ostoshelvetti auki, pillit ja pelit soiden. Tarjouksia huudettiin megafoneihin kuin basaarissa konsanaan. Hiostava atmosfääri.
Rautatieasemallahan on myös iso elokuvateatteri, luonnollisesti. Päätimme kokea elokuvan japanilaisessa kinopalatsissa hikisen ostosparaatin sijaan. Hasardilla valittiin elokuva, jota tähdittivät herrat Leonardo ja Russell, nimi jäi vielä siinä vaiheessa osin hämäräksi. Saatiin tiskillä liput ostettua, itse englantia puhuen ja täti päälle japania. Normaali kuvio, kun täällä asioi.
Salissa oli hiirenhiljaista. Ei karkkipussien rapinaa, ei pissaliisaikäisten kikatusta, ei myöhässä saapuvien köhimistä ja kompastelua. Arvostan. Leffa oli onneksi dubbaamaton, niihinkin voi törmätä - olisi kokemus saattanut jäädä minuutin mittaiseksi. Mikäs siinä, pari tuntia hurahti hyvän leffan parissa. Yllätys oli säästetty finaaliin: kun lopputekstit alkoivat velloa, nousin automaattisesti ylös hapuilemaan takkia varautuen katon valonheittimien sokaisevaan säteeseen. Olin ainoa. Kun lippu on kerran maksettu, otetaan nautinto kokonaisena, niinpä tietysti, lopputekstit ja kaikki! Ensimmäiset alkoivat hiljaa hiipiä ulos, kun oli päästy stunt-näyttelijät läpi. Ei jääty odottelemaan second assistant cameraman's coffee makerin nimeä saatikka valojen syttymistä, vaan hiivittiin myös ovista pihalle.
Niin, se leffa: Body of Lies, todella napakka valinta. Suosittelen!
Rautatieasemallahan on myös iso elokuvateatteri, luonnollisesti. Päätimme kokea elokuvan japanilaisessa kinopalatsissa hikisen ostosparaatin sijaan. Hasardilla valittiin elokuva, jota tähdittivät herrat Leonardo ja Russell, nimi jäi vielä siinä vaiheessa osin hämäräksi. Saatiin tiskillä liput ostettua, itse englantia puhuen ja täti päälle japania. Normaali kuvio, kun täällä asioi.
Salissa oli hiirenhiljaista. Ei karkkipussien rapinaa, ei pissaliisaikäisten kikatusta, ei myöhässä saapuvien köhimistä ja kompastelua. Arvostan. Leffa oli onneksi dubbaamaton, niihinkin voi törmätä - olisi kokemus saattanut jäädä minuutin mittaiseksi. Mikäs siinä, pari tuntia hurahti hyvän leffan parissa. Yllätys oli säästetty finaaliin: kun lopputekstit alkoivat velloa, nousin automaattisesti ylös hapuilemaan takkia varautuen katon valonheittimien sokaisevaan säteeseen. Olin ainoa. Kun lippu on kerran maksettu, otetaan nautinto kokonaisena, niinpä tietysti, lopputekstit ja kaikki! Ensimmäiset alkoivat hiljaa hiipiä ulos, kun oli päästy stunt-näyttelijät läpi. Ei jääty odottelemaan second assistant cameraman's coffee makerin nimeä saatikka valojen syttymistä, vaan hiivittiin myös ovista pihalle.
Niin, se leffa: Body of Lies, todella napakka valinta. Suosittelen!
2 kommenttia:
Minä taasen suosittelen Japanin kulttuurista kiinnostuneille Karate Kid II:sta. Aito ja herkkä kertomus karate kidin kasvusta pojasta mieheksi 1980-luvun Japanissa, jossa asiat hoidetaan karatella ja huonolla englannilla. Ei heikkohermoisille!
Tarkemmin ajatelleen ei kenellekkään.
Pimeyden tyyny rules!
Lähetä kommentti