Annupurin bäkkärillä

Polkaisin mopon aikaisin lauantai-aamuna käyntiin ja ajelin auringonpaisteisessa pikkupakkasessa Nisekoon. Matka Annupurin keskukseen taittui kahdessa tunnissa, joka lienee allekirjoittaneen uusi ennätys. Aamuruuhkia ei tarvinnut väistellä.

Tuuppasin perillä heti ylös asti, kun sattui kerrankin ko. keskuksessa huippuhissikin olevan toiminnassa. Ylhäällä heti portista ulos offareille, tai sisään, riippuen katsantokannasta. Muutaman kymmenen metrin ylöspäin könyäminen palkittiin kivan kokoisella bowlilla, jossa oli vielä koskematonta linjaa vedettäväksi. Matkaan, veli hopea! Lumi oli hyvää, joskaan ei sitä A-luokan pyydaa, tuulella lienee ollut osuutta asiaan. Nautittavaa menoa silti, vaihtelua metsässä puikkelehtimiselle, sai vetää isoa kurvia.

Yksinäinen lautailija Annupurin offarilla

Lounaan jälkeen muodostui päätös kiivetä töppyrän huipulle asti, luonnollisesti, kun oli saatu reidet taas parin viikon toimettomuuden jäljiltä lämpimiksi. Viimeisen hissin asemalla sukset reppuun kiinni, tarmokas ote sauvoista ja tuulenpieksemää korppuista jyrkkää mäkeä ylös. Hikihän siinä tuli, vaikka ensimmäiselle huipulle oli vaivaiset parisataa metriä vertikaalia. En ole näköjään elämäni kunnossa... Varsinaiselle Annupurin huipulle (1308 m), jolta aukeaa kaikki neljä varsinaista Nisekon keskusta, piti vielä taivaltaa kolmisensataa metriä harjannetta.

Näkymää matkalla huipulle

Huippu häämöttää

Topissa oli porukkaa pienen pienen lumenkuorruttaman taukomajan ympärillä, ei juuri muuta. Annoin kameran laulaa hetken ennen alaspäin suuntautuvan liikkeen pähkimistä. Olin itse asiassa jo vaaninut matkalla sopivaa reittiä, parhaimmalta näytti Annupurin backbowl, lounaaseen osoittava seinä. 600 m vertikaalia, vielä tilaa omille jäljille. Lumivyöryvaara oli pieni, uutta lunta ei ollut paljon, senkin tuuli oli pakannut.

Pari lautailijaa tiputtaa backbowlia

Voin sanoa, että hymynkare pysyi naamalla koko laskun ajan. Perässä tuli pari hiihtelijää, muuten sain laskea ison bowlin yksinäni, isoa käännöstä auringonpaisteessa, sopivan pehmeässä lumessa. Laskun päätti luonnon muovaama halfpipe, jota sai sujutella kurvaillen reilun kilometrin ennen rinteisiin ilmestymistä. Hitto, jos olisi ollut aikaa toiseen laskuun. Koko settiin meni reilu tunti, ja ylin offariportti oli jo suljettu.

Olis sinne vielä parit jäljet mahtunu...

Kuten Kipparikvartetti lauloi aikanaan: siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana...