Vietimme ihanaisen bluebird-päivä Nisekossa. Ajatukset olivat kaksijakoisia; toisaalta laskuhommat auringonpaisteessa vetävät suun maireaksi, toisaalta ilmiö johtaa väistämättä kevän saapumiseen, lumen sulamiseen ja kauden vääjäämättömään loppukiriin.
Iltapäivän aurinko olikin tehnyt tepposensa eteläpuolen rinteisiin. Laskija toisensa perään oli muuttanut Annupurin bäkkärin kynnöspelloksi, joka oli mollukan säteilystä hieman sulanut, mutta jonka Siperian tuulet olivat takaisin jäätäneet. Mikään ei tee säröjä muuten niin täydelliseen suoritukseen kuin koppurainen, arvaamaton, puhkilaskettu rinne.
Menin hieman asioiden edelle. Slovakkikaverin kanssa saavuimme mestoille hitusen myöhään, jono viimeiselle ylähissille oli sadan metrin hujakoilla. Yhden hengen tuoli kitkutti hitaasti innokkaita ylös kohti auringossa kimmeltävää koskematonta huippua. Offariportille ehti kerääntyä melkoinen lauma laskijoita, ennen kuin starttipistooli laukaistiin ja kansanvaellus toppiin alkoi. Hissistä haikeana katsoin, kuinka koskematon kenttä sai ensimmäiset linjansa, sitten tusinan. Viimeiset sata metriä taitettiin tuttuun tapaan sukset selässä hikoillen. Päässä tykytti paniikinomainen ajatus mahdollisuuden menettämisestä.
Onneksi tonttia riitti. Uskolliset Nomadit halkoivat koskematonta, tuoretta lunta jälleen kerran, ohjastajansa suu messingillä auringonpaisteessa kurvaillen. Skiare necesse est, vivere non est necesse, eiköstä juu!
3 kommenttia:
No on kyllä naurettavan paljon porukkaa jonottamassa offarille. Onneks ei tarvi jonottaa ulkoilmassa vaan voi olla siististi sisätiloissa konttorilla!
no niinpä! Ois tollanen ihan kauheeta...
Kyllä hyvä kottoripäivä aina huonon rinnepäivän voittaa. Tulevaisuudessa oonkin varmuudeks aina konttorilla, paitsi ens viikonloppuna Nisekossa kokemassa uusia pettymyksiä!
Lähetä kommentti