lauantai 12. syyskuuta 2009

Sapporon liikenteessä monta hidastetta ompi eessä

Ulkoilutin maastopyörää pitkästä aikaa, ja sen huomasi pulssin nopean nousujohteisesta kehityksestä. Mieltä piristi kuitenkin uudet kypärät ja kengät ja motivaatiot. Jo tutuksi tullutta joenvartta pitkin, kevyessä tuulenvireessä ja auringon paahteessa oli mukava palautella sotkemista mieleen. Joenvarrelle päästäkseen piti kuitenkin kikkailla viitisentoista minuuttia kaupungin kaduilla. Mieleen nousi jo useamman kerran sinne kohonnut kysymys: mille kulkupelille Sapporo oikeastaan on tarkoitettu?

Teoriassa tasainen ja väljä kaupunki sopii fillareille. Käytännössä valoissa seisominen, autojen ja ihmisten väisteleminen sekä osin kapeat jalkakäytävät haukkaavat leijonanosan ajasta ja fiiliksestä. Lisäksi nälkäiselle maastopyörälle ei tahdo löytyä lähiympäristöstä polkuja tykitellä, eikä pesupaikkoja kuraiselle pyörälle (ja miehelle) sateisen metsälenkin jälkeen. Samoin jalan liikkujaa riivaavat pitkät punaiset valot ja etäisyydet. Enkä muutenkaan ole jalkamiehiä.

Autollakin on mukava liikahdella, tai niin luulisi: preussilaisen tarkka ruutuasemakaava ja kaksikaistaiset tiet helpottavat ajomiehen urakkaa. Toisin on: hyvä kokonaisuus on pilattu täysin koomisilla valosekvensseillä, joista en ole oikeastaan vielä saanut otetta. Pääasiassa valot vaihtuvat sarjoissa, vihreitä aaltoja täällä ei tunneta. Joskus pitää pysähtyä joka jeesuksen risteykseen, joskus ei. Siinä teille johdonmukaisuutta. Lisäksi kaupungista puuttuvat tyystin ns. kehätiet. Etelään päästäkseen pitää ajaa koko kaupungin läpi valoista toiseen nykien. Moottoritie halkoo kaupungin länsi-itä-suunnassa kääntyäkseen siitä kaakkoon, ramppi ko. vapauttavalle baanalle on keskustasta aivan liikaa pohjoiseen. Kolmanneksi, paikallinen liikennekäyttäytyminen on ahdistavaa. Auto voidaan milloin vain pysäköidä kadunvarteen, siis ajokaistalle, niin että pahaa-aavistamaton takanatulija on vaarassa tömäyttää Nissaninsa siihen perään. Oikealla kaistallakaan ei ole turvallista, sillä kääntyviä kaistoja ei ole, ja tienvieret ovat täynnä kauppoja ja ravintoloita. Ajomiehen tarvitsee koko ajan olla varuillaan, että milloin se edelläajava laittaa vilkun oikeaan ja liinat kiinni. Ajamisesta on viety nautinto, kun pitkällä suorallakin pitää puikkelehtia kuin heikkopäinen. Parhaiten pärjää kuski, joka osaa ennustaa muiden liikenteenkäyttäjien mielenliikkeet oikein.

Joukkoliikenne on toimiva setti, jos sattuu asumaan pysäkkien ja asemien lähellä, ja jos määränpään lähellä on toinen vastaava. Niin ei täällä aina ole, todellakaan. Kaiholla mietin Tokion kattavaa metroverkkoa ja Yamanote-linjaa.

Onko tässä Siperian tuulten pieksämässä kylässä ainoatakaan toimivaa liikennevälinettä? On: taksi. Herrana on helppo istua takapenkille, huudella kömpelöllä japanilla ohjeet kuskille ja ottaa rento takanoja. Kyyti on verrattain edullista, pari kilometriä taittuu alle tuhannella jenillä. Muusta liikenteestä ei tarvitse ottaa kierroksia, vaan voi vaikka ihailla elegantin taksin pitsivoittoista verhoilua.

Ei kommentteja: