Haute Route japaniksi

on オートルート. Näin Miika Tokiosta kirjoitti hehkutuspostissaan reilu kuukausi sitten. Idea Golden Weekin viettoon oli syntynyt: klassinen vuoristovaellus suksilla Japanin alpeilla. Moni ei tästä reitistä tiedä, googlettamalla aakkosilla osumia ei juuri tullut. Japaniksi sen sijaan mystistä tietoa oli interwebissä jaossa. Legendaarinen Haute Route Japanissa, kukapa olisi uskonut...

Kuukausi vierähti suunnitelmia punoessa ja kamaa haaliessa. Reissu mahtuisi viiteen päivään, muutama yö teltassa ja muutama vuoristomajassa. Matkaa kuutisenkymmentä kilometriä, vertikaalia noin 5000 m koko ajan 2200 - 3000 metrin korkeudessa tökkien. Alkuasetelmat olivat lupaavat, snow-forecast lupasi alueelle keväistä auringonpaistetta.

Huhtikuun viimeisenä tiistaina hurautin lentäen Tokioon, josta jatkoimme autopeleillä pohjoiseen Naganon ja Toyaman prefektuurien rajamaastoon. Alku oli jo tuttuun tapaan säätämistä, toinen auto piti viedä reitin lopetuspaikkaan ja miehet Matsumotoon nukkumaan. Aamulla 4 h unista virkeinä ponnistettiin Tateyamaan (立山), reissun aloituspisteeseen, morjestettiin metsän apinat matkalla ja heitettiin kamat selkään.

Moni muukin oli samassa paikassa. Paikka tunnetaan paitsi massiivisesta padostaan, niin myös tiestä, joka avataan vasta keväällä ja jota reunustavat 10 m korkeat lumivallit. Puskettuamme kamoinemme läpi kahden bussin, kabiinihissin ja raitiovaunun edessä aukenivat lumiset kentät, taakse jäivät puuskuttavat eläkeläismassat.

Mies uljas kuni vuorikauris, vielä voimainsa tunnossa

Ensimmäinen päivä meni mukavasti totutellessa ilmanalaan ja jalkojen rytmikkääseen liikuttamiseen. Saatiin siinä pari laskuakin, mutta pääasiassa taivasteltiin maisemia ja korjailtiin kieltämättä painavien kantamusten strategisia painopisteitä. Kolmikkomme englantilainen vahvistus, lumikenkämies, suoritti henkeäsalpaavan laskeutumisen jyrkähköltä töppyrältä (ns. persemäkitekniikalla) suksimiesten kiertäessa aivan muualta. Ensimmäisen yön kojalle, Goshikigahara lodgelle, saavuttiin uupuneina kuuden tunnin lykkimisen jälkeen, aivan hämärän rajamailla.

Ensimmäisten vertikaalien jälkeen. Taustalla kenkämiehen liukumäki.

Yksinäinen ankara maa. 1. yön majapaikka kuvassa keskellä.

Aamu valkeni aikaisin. Ensimmäinen porukka, kimppu brittejä, lähti majalta jo puoli viiden aikaan. Me perässä puoli kuusi, reippaina kuin nuorisojulkkikset. Jo alkumatkasta selvisi, että päivän kunnianhimoinen tavoite (12 - 14 h suksilla) ei toteutuisi, syystä että lumikenkämies ei suksille pärjää. Muutaman suhteellisen väärän ratkaisun jälkeen (kuten että sukset selkään ja raudoilla alas niin pirun jyrkkää kivistä harjannetta, vaikka sivusta olisi voinut laskeakin) tehtiin leiri yhteisellä päätöksellä matkan puolessa välissä, vielä armottoman talven jäljiltä kiinni olevalle vuoristomajalle. Mikäs siinä auringossa paistatellessa, ruokaa keitellessä ja kokkapuheita heitellessä aina auringon laskuun.

Kohti uusia haasteita

Toisen päivän reitti, harjanteita seuraillen ja seinällä laskien

Kirkasotsaiset miehet lepohetkellä yhdistetyn kuivatusorren / sohvaryhmän / keittiön / baaritiskin äärellä.

Aurinko laskee Sugo Norikoshi Koyalla

Kolmantena hiihtopäivänä suunnattiin kohti Taroudaira Koyaa, jonne ei edellisenä päivänä päästy. Päivän suorite ei ollut helpoimmasta päästä, paljon tiukkaa nousua ja vähän armoa. Aamujäässä olevaa rinnettäkin piti allekirjoittaneen väkisin yrittää skineillä ylös, ja mikäs sen mukavampaa, kuin jyrkässä kovassa rinteessä parinsadan metrin nousun jälkeen kiinnittää huterasti keikkuen raudat monoihin, sukset reppuun ja ponnistella toinen mokoma ylös. Päivän viimeisellä huipulla, reitin korkeimmalla kohdalla (Yakushidake, 2926 m) törmättiin tosimiesten porukkaan, neljään eläkkeellä olevaan herraan, jotka jo yliopiston vuorikerhosta asti olivat kolunneet Japanin töppyröitä yhdessä. Selvittiin majalle iltapäiväauringon aikaan ja asetuttiin pihalle asemiin kaljojen kera (maja oli tosiaan hyvin varustettu, kaljanmyynnin lisäksi kojalta sai loistavan illallisen ja aamiaisen). Pian se tuttu äijäporukka lehahti paikalle, saketölkit haettiin sisältä ja kuinkas ollakaan, pari tuntia hurahti kuin siivillä nousukokemuksia verratessa.

Iloinen porukka. Taustalla reitin korkein piste.

Iltapäiväkaljoissa syntyi idea yhdistää neljäs päivä ja osa viidettä. Näin selvittäisiin massiivisesta säätämisestä, jos sunnuntai venähtäisi pitkäksi. Aamulla käynnistettiin koneet siis aikaisin, välietappina kiinni oleva vuoristomaja, päätepisteenä toinen vastaava, jonka kupeeseen sopisi pystyttää teltta. Reilu kymmenen tuntia tehtiin matkaa, saatiin reissun parasta laskua kevätfirnillä ja hienointa maisemaa silmälle. Yksi vaikuttavimpia oli piste, jolta näki käytännössä koko tehdyn matkan. Yöpyminen tapahtui jo tuttuun tapaan teltassa suljetun majan kupeessa muutaman muun porukan kanssa. Illan hämärtyessä pelastushelikopterikin poikkesi katsomaan vaeltajia. Eikä suotta, ajankohta on otollinen onnettomuuksille. Paljon reippailijoita liikkeellä, keliherkkä alue, auringon lämmittämät seinät saattavat tulla alas. Viime vuonna samaan aikaan ko. majan henkilökuntaan kuuluva kuoli lumivyöryssä lähistöllä. Kolme päivää ennen reissumme aloitusta kolme kiipeilijää kuoli Mt. Narusawalla epäselvissä olosuhteissa muutamien kilometrien päässä aloituspaikasta.

Pelastuskopteri skannaa leirin tilanteen

Kuvio on tämä: ensin ylös yrittää...

... harjanteella tasapainoillen ...

... että saa sen kuumottavan laskun.

Jo neljännen päivän puolivälissä oli selvää, että ratkaisu jatkaa matkaa oli oikea. Jyrkkään auringon lämmittämään rinteeseen puri nousukarva napakasti, toisin olisi ollut aamujäisen kalton mäen kanssa. Viidennen päivän aamuna päätös sai vahvistuksen: vaikka kättelyssä piti laskea yön jäljiltä jäinen rinne alas laaksoon, niin sitä seurannut koko reitin jyrkin nousu oli heti aamusella raudoilla huomattavasti helpompaa kuin hiki päässä iltapäiväsohjossa. Viimeisen laskun auetessa suksien edessä oli todella voittajan fiilis - 1000 m vertikaalia kevätlumella, auringon paisteessa kohti alhaalla kuohuvaa jokea.

Suuntana alaspäin

Viimeinen lasku

Viimeinen kiusaus oli viiden kilometrin kävely vuoristotiellä auton luo. Ei muuten, mutta laskettelumonoilla kaikki kamat selässä todella siististi cool kokemus. Jutut olivat aika irtonaisia loppua kohden, ylävitosia heiteltiin ja oman suorituksen kollektiivinen alleviivaaminen vain korostui. En tiedä, johtuiko viiden päivän vaatteiden vaihtamattomuudesta, mutta finaalissa oleva Shin Hodakan onsen tuntui järkevältä ratkaisulta.

Viimeiset viisi kilometriä

Me ollaan sankareita kaikki

Onneksi reissu ei päättynyt siihen. Piti hakea toinen auto alkupisteestä, palata omia jälkiä takaisin hakemaan ensimmäiseen autoon mahtumaton henkilö ja körötellä neljän miljoonan muun kanssa Tokioon. Kun neljältä lähtee, niin on vähintään asiallista olla perillä jo yksi yöllä!

Saldo: mies 4 kg kevyempi, 4 rakkoa rikkaampi, auringon paahtama ja vuoristoilman karaisema, maisemista vaikuttunut, omasta suorituksestaan liikuttunut, päättänyt hankkia randomonot ja viritellä kapeampiin suksiin randositeet. Että voi aloittaa seuraavan kauden huoleti varustehankinnoilla. Se on tunnetusti melkein yhtä hauskaa puuhaa kuin vuorilla käyminen, ja se vasta hauskaa onkin! Arvostan ja suosittelen.