Vapaalaskuhommissa on se nurja puoli, että mikään ei riitä. Aina jää kaipaamaan lisää. Entisaikaan viikon rinnereissun jälkeen sekä jalat että mies oli hapoilla, olo oli lähinnä helpottunut, kun jätti sen kurjan töppyrän taakseen. Nyt lähtöpäivänä tuntuu kuin ihminen raastettaisiin syleilystä, joka ei ole hellä, vaan maanisen rutistava. Ei se, kuinka hyvät laskut on saanut, vaan se, mitä jäi laskematta. Käyttämätön puuteripotentiaali.
Mieli, sielu, sydän, whatever, jäi Nisekoon neljän päivän eeppisen pyydan pöllyttelyn jälkeen. Lunta tuli vuodenvaihteen molemmin puolin enemmän kuin mitä olen ikinä kokenut, hanki oli syvä ja ja sen syli pehmeä.
Todistuskappale A: allekirjoittaneen auto kahden ja puolen vuorokauden jälkeen. Oli hauskaa kaapia se esille.
Ensimmäisenä päivänä jo muutaman laskun jälkeen naama oli kuin hangon keksillä, omat syvät linjat löytyivät nelosportin takaa Hanazonossa. Toisena päivänä törmäsin suomalaisporukkaan, jonka kanssa saatiin reissun himmeimmät metsäpätkät reidensyvyisessä hötössä. Viimeisenä päivänä lumimyrsky sulki vuoren, mutta illalla tuulen hellittäessä gondolihissi pyörähti liikkeelle. Toissajouluiseen tapaan kiirehdin ylös, hiihtelin pimeässä metsässä tutulle aukolle ja kas - pilvet katosivat, Kutchanin kylän valot tuikkivat alhaalla ja metsä kylpi täysikuun valossa. Näkyvyys oli parempi kuin kertaakaan koko reissun aikana. Suksien edessä aukesi koskematon tuoreen lumen peittämä metsä.
Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että lasku oli legendaarinen.
Hauskaa uutta vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti