lauantai 31. tammikuuta 2009

Riivauksen jälkeen sillataan

Työviikon päätteeksi mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin pieni illallisen poikanen ja tieto siitä, että la-su akselilla otetaan Niseko haltuun suomalaisvoimin.

Maata kierrettiin ristiin rastiin maanantaista lähtien. Pomokin kunnioitti Japania läsnäolollaan, ja parhaani tein viihdyttääkseni Hänen Korkeuttaan. Onnistuneiden (?) visiittien jälkeen palkittiin koko jengi nautinnollisella Genghis Khanilla Sapporo Bier Gartenissa, eli arvokkaan vanhassa, turistikohteisessa paikallisessa panimossa. Homman nimi oli jo tuttu syöjajuoniinpaljonkuinjaksat (menussa vaatimattomasti Viking Set).

Ikää pidennetiin pari vuotta, kun muisteltiin tuopposen ääressä niitä pisneksen hunaja-aikoja, jolloin ei oltu köyhiä eikä kipeitä... Kaikkea sitä tuli nähtyä ja tehtyä. Toista se on nyt, tiukat ajat ja etc ja jne, eikä kellään ole hauskaa. All work and no play makes Jack a dull boy... Sitä vältetään kuitenkin huomenna mäessä.

tiistai 27. tammikuuta 2009

Viidelläkymmenellä kilometrillä on merkitystä

Ajeltiin tunnettua väylää välillä Shikokuchuo - Kochi. Kuuluisaksi sen tekee useat tunnelit ja siirtyminen sisämeren (Hiuchi-nada) rannalta Tyynen Valtameren vastaavalle. Ero ilmastoissa on nimittäin käsin kosketeltava, vaikka eroa on viitisenkymmentä kilometriä. Onhan näitä toisaalta muuallakin vuoristoisilla alueilla. Tämä käyköön siis esimerkistä.


Sisämeren rannalla apeaa ja synkkää. Loskaa ja sumua. Pelkoa ja inhoa.



Läpi kymmenien tunneleiden ...


... auringon paisteeseen ...


... palmupuiden katveeseen. Pois apeus!

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Moiwassa puuteria siivoamassa

Perjantaina alle saatu menopeli piti korkata tänään. Aamu valkeni kellon kilkatukseen tuskaisen aikaisin, edellisillan myöhään venähtänyt elokuva japanilaisen single-malt viskin kera tuntui silmäluomien takana väsyneenä vetelyytenä. Naputin torkkunappia kuin vanha Singeri, mutta herätyskello ei antanut periksi. Hyvä niin, kuten myöhemmin tulisin toteamaan.

Mikäpä olisi luonnollisempi koeajo kuin reilun sadan kilometrin siivu Nisekoon Moiwan hiihtokeskukseen. Ajoin auton ulos parkkikarusellista (josta joskus lisää) ja otin konttorin haltuun n. kymmenessä sekunnissa; navigaattoriin puhelinnumeron perusteella kohde ja matkaan. Liikenne soljui valitettavan hitaasti, mutta autossa groovaavasti pauhaava Spiritual Beggars piti kuskin kuumenemisen kurissa.


Yotei-san, vaikka talvisin ujo onkin, näyttäytyi komiasti matkalla.


Perillä satoi lunta, mikä lienee ollut varsin toivottua perjantaisen vesisateen (sic) jälkeen. Paikka oli hiljainen, kuten huhut olivat kertoneet - enemmän koskemattomia metsäpätkiä minulle! Epäonnekkaasti gogglet hajosivat käsiin jo lipputiskillä, ja suunnitelma B kariutui heti alkumetreillä. Aurinkolaseilla ei vaan pysty vetämään tuiskussa.



Nisekon alla väijyvä vulkaaninen raivo purkautuu höyrynä maankamarasta. Seurauksena halkeamia lumipeitteessä. Hätäisesti vältin.

Silmiä pyyhkiessä kuulin tuttua murretta, takaa lähestyi reipas suomalaiskolmikko. Puomi alas ja pakolliset lätinät, kuka, mistä ja miksi. Kaikilla tuntui olevan nälkä, joten täräytettiin lounaalle. Lounaspaikasta löytyi goggletkin vuokralle. Päivä alkoi tosiaankin näyttää hyvältä.

Trio oli jo tutustunut Moiwan offareihin, joten seurasin johtajaa mahtaville pelipaikoille. Virnettä ei saatu naamalta millään, kun tikattiin metsässä mahtavia siivuja parhaimmillaan puoleen reiteen ulottuvassa hötössä. Viimeinen lasku kruunasi päivän: löydettiin koskematon leveä harvahko metsäkaistale. Kaukaa hissiasemalta kuului Louis Armstrongin Wonderful World (Moiwassa ei J-Pop juuri soi, kiitos siitäkin), lumituisku väistyi kuin tilauksesta auringon tieltä ja puuterikenttä kimmelsi lankkujen alla. Ja aamulla harkitsin kahdesti lähdenkö, hä!




Kyllä tätä mielummin tekee kuin istuu konttorilla.


Takaisin päin lähdin varma tieto taskussa: Moiwaan voi julkein mielin tulla uudestaan pilaamaan koskemattomat offarit. Reippaimmat voivat haikata ylähissiasemalta vielä parisataa metriä verttiä kivannäköisen bowlin yläpuolelle. Se jäi odottelemaan seuraavaa kertaa.

Liikenteestä mielenkiintoinen havainto: nopeusrajoitukset nelikaistaisillakin maanteillä 40 - 60 km/h. En tiedä, ovatko kyseessä talvirajoitukset, mutta ne tuntuivat naurettavan alhaisilta suhteessa teiden kuntoon, eikä niitä kaikki nöyristelleetkään. Mieleen palautui Pohjois-Ruotsin polanteiset kapeat rännit, joissa sai painella satasta...

perjantai 23. tammikuuta 2009

Lintuperspektiivistä

Japani on melko pitkälti vuoristoinen maa (75 - 80 % pinta-alasta on vuoristoa, kvg). Tämän tosiasian havaitsee useimmiten lentokoneen ikkunasta, kuten eräänä aamuna tällä viikolla. Aamusumu peitti laaksoja matkalla jostain jonnekin, ja kun digipokkari sattui olemaan käsillä, niin räpsin akun tyhjäksi alaspäin.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Hop, two, three, four

Ajeltiin vuokrahevosella kaikessa rauhassa työkaverin kanssa kohti asiakkaan piilopaikkaa, kun radiosta alkoi soida klassisvivahteinen pianon pimputus. Sen päälle ponnekas miesääni antoi japaninkielisiä komentoja ja toistoja (selvisi minulle jopa ilman kielitaitoa). Työkaverini, kanssani samanikäinen koltiainen, kertoi lakonisesti, ehkä hiven katkeruutta äänessään, että kyseinen jollotus oli hyvinkin tuttu. Saman kappaleen tahtiin vuosia sitten oli jumpattu koulussa.

Eikä kyseessä ollut mikään leppoisa jumppakärpänen kesken koulupäivän, vaan kyykytykseen piti osallistua kesälomalla. Joka arkipäivä aamukahdeksasta alkaen parin viikon ajan. Sen päälle luonnollisesti yksityistunteja ja muita vapaaehtoisen pakollisia harrasteita.

Kyykytys ja pänttääminen olisi vielä ymmärrettävää, jos se tapahtuisi lukuvuonna, mutta kesälomalla? Lomalla, herran tähden! Tieto oli omiaan herättämään kipeitä kysymyksiä, joihin oli vaikea löytää vastausta. Jos lapsosten pitää mennä lomilla lukemaan lisää pärjätäkseen, niin itse kouluhan ei hoida asiaansa, right? Vai menikö se niin, että lahjattomat treenaa?

Blaupunkt käännettiin asennolle iPod ja The Doors paukkui soimaan. Tuli heti parempi olo, molemmille.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Toimistotyön mielekkyydestä

Toimistomme sijaitsee pienen metsäplantaasin / luonnonpuiston laidalla, joten näkymät ikkunasta ovat suurkaupungin mittakaavassa vähintäänkin metsäisiä. Mukavaa, mutta kun ulkona dumppaa ja oksille kerääntyvän lumen määrän ja laadun näkee reaaliajassa. Kuten nyt, arviolta 20 cm uutta tavaraa.

Päivän yleisökysymys: arvatkaapa riivaako se? Auttaako keskittymään työhön?

Kaikkien oikein vastanneiden kesken arvotaan lumipesut.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Olen nähnyt yakuza-sedän kylvyssä, ihanaa!

Rankan työviikon päälle oli luonnollista tempaista rankka retki Rubeshiben kylään. Asetelmat olivat mielenkiintoiset: en tuntenut matkaseuraa (suomalaisneito), en isäntää (brittinuorukainen), enkä paikkaakaan. Kuitenkin viikonlopuksi kaavailtu mystinen ohjelma oli omiaan herättämään matkahalut - skimbaamista, onsenia ja biirua.

Siirtyminen pieneen Rubeshiben kylään, jossa hostimme toimi apulaisopettajana, sujui muitta mutkitta ja neljän tunnin junassa kökkimisen jälkeen päästiin heti asiaan, ramen-nuudelien kautta pienelle haikille lähitöppyrälle. Vaikka mäki ei ollut kummonen laskea, niin tulipa tarkistettua maisemat ja ennen kaikkea testattua uudet randositeet. Haikilta oli mukava solahtaa onsenin lämpöön.


Viikonloppuseuraa

Lokaaleilla oli onsenissa ihmeteltävää, sillä kolmen gaijinin lisäksi kylvyssä itseään kuurasi peljoittava yakuza. Ko. alastoman mafioson tunnistaa suuresta tatuoinnista, joka yleensä peittää koko selän. Onsenissa lojumisen jälkeen oli aika siirtyä ohjelmistossa mielenkiintoiseen aiheeseen, toisin sanoen röpöttelyyn Kitamin kaupungissa.

Tehtävänä oli suorittaa surullisenkuuluisa, mutta kunnianhimoinen nomihodai eli juo niin paljon kuin jaksat -tyyppinen ratkaisu. Niin tehtiin, olut virtasi ja ruokaa lapottiin parempiin suihin. Kuin varkain ryhmä rämä siirtyi itsensä täyttäneenä yökerhoon luikauttamaan todella taidokasta karaokea jumalan armosta (huolimatta). Suosio oli kieltämättä raivoisa, muutamaa innokkaimpaa fania joutui hätistelemään väkivalloin pois. Kuinka monta kertaa siirryttiin pöydän äärestä taas karaokehuoneeseen, sitä ei kukaan muista, kuten ei laulettuja laulujakaan. Vedettiinkö englanniksi, suomeksi vai japaniksi? Tiedä häntä, mutta kämpille selvittiin lopulta nerokkaan kännikuskipalvelun avulla.



Lokaalit starat


Taidolla ja tunteella

Sunnuntaina Kitadaisetsun (?) hiihtokeskukseen tuotu kevyt kohmelo parannettiin raikkaalla pakkasilmalla, auringolla, siivujen vetämisellä pehmeässä lumessa ja, myönnettäköön, ns. keittolounaalla. Paikalle saapui retkiltään myös tosissaan oleva randoporukka, parikymmentä keski-iän ohittanutta paikallista, viimeisen päälle olevat kamat iskussa.


Keväämmällä kenties haikaten ylös?

Pikaisen after-ski onsenin jälkeen oli aika sanoa hostillemme Georgelle goodbye, kun oli ensin vannottu pyhät valat suorittaa parit randoamiset myöhemmin keväällä, ja aloittaa lähes loputtomalta tuntuva paluumatka erinäisissä kiskopeleissä. Illan ainoaksi kotityöksi jäikin henkinen valmistautuminen maanantai-aamuiseen muuttokuorman saapumiseen.
Kiitos kaikille mukanaolleille!

perjantai 16. tammikuuta 2009

Veitsi kyytiin

Torstai ja perjantai olivat yhtä työn ja matkustamisen juhlaa, mutta keskiviikkona oli kulkuvälineiden välissä aikaa haaskattavaksi Tokiossa. Päätin sijoittaa keittiöveitseen, joten luonnollisesti luovin Kappabashi-dorille, kuuluisalle kadulle Uenon asemalta puolisen kilometriä itään.

Kadulla nimittäin kaupataan vain ja ainoastaan ruoan laittoon, esillepanoon ja nauttimiseen tarvittavaa välineistöä. Myymälöittäin patoja, pannuja, kokinvaatteita, ravintolarekvisiittaa, ruokatarvikkeita sekä yleensä kaiken sortin vispilää. Useimmat myymälät ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn aihepiiriin, jotkut myyvät hardwarea laidasta laitaan. Otin suuntiman tuttuun terävien esineiden kauppaan. Viime keväänä ostin ko. liikkeestä kokinveitsen, nyt tarve oli leipäveitselle ja pienelle ruokatarpeiden viiltelyveitselle. Ja niin toteutin itseäni, ostin nämä mahtavat tarvekalut. Jälkimmäinen on komiaa työtä, samaa sarjaa kokkiveitsen kanssa. Kalleimmat veitset irtoavat vitriinistä muuten vaatimattomalla tuhannella eurolla...


On se komee.

Ravasin katua muutenkin, kamera ladattuna ja varmistamatta. Ohessa otteita vaellukselta:


Veitsistä riemastuneena otin ja menin vielä parturiin kynittäväksi.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Sushikalaa

Eilinen ei koskaan enää palaa, ja töiden osalta hyvä niin. Turha sessio, seisoskelua ja odottelua. Illalla työturvallisuuskurssi, jonka japaninkielisyyden ansiosta siitä oli minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin laamanhoitoworkshopista. Mutta, maassa maan tavalla, asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat, ja niin edespäin.

Kurssin jälkeen pysähdyttiin kaiten-zushi –paikkaan, eli sellaiseen sushiravintolaan, jossa annokset pyörivät liukuhihnalla pöytien vieritse. Siitä voi kukin tarttua haluamaansa settiin. Annokset on hinnoiteltu eksklusiivisuuden mukaan, eli suurin piirtein merenelävän tavoitettavuuden ja laadun perusteella. Tavallisesti lautasen väri paljastaa hinnan, joka pyörii sadan ja viidensadan jenin välillä sisältäen 1-4 palaa.



Herkkusettiä pukkaa.


Monesti olen kaiten­-zushin ovista kulkenut, mutta tämä paikka oli poikkeuksellisesti valjastanut modernin tietotekniikan käyttöönsä. Vanhanaikaisen liukuhihnan lisäksi jokaisessa pöydässä oli kosketusnäyttö, josta saattoi tilata haluamansa palan. Hetken vartoomisen jälkeen erillistä junarataa pyyhälsi sushi-express kuljettaen juuri tilattua lautasta. Tällaisen manööverin etu, oli sitten kyseessä sähköinen tai verbaalinen tilaus, on annoksen tuoreuden varmistaminen. Herra ties kuinka kauan muut pökäleet ovat pyörineet karusellissa!



Tilaa yltä tai nappaa alta. Toimii.

Sushista on pikku hiljaa muodostunut itselle ykkössafka. Vaikka ruokavariaatioiden määrä täällä on hengästyttävä, niin sushi on kaikessa yksinkertaisuudessaan monipuolista, terveellistä, hyvää ja sitä on helppo lappoa vain tarvittava määrä tuulensuojaan ilman, että lautaselle jää keko ylijäämää tai mahaan kurniva nälkä. Lisäksi kaiten-zushi on tavoittanut sen pikaruokailun ytimen, johon mäkit ja muut heset eivät koskaan yllä: istu pöytään ja tartu lautaseen.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Hard rockin' Ueno

Vapaapäivästä huolimatta lensin huomista työpäivää silmällä pitäen Tokioon. Tuntui, kun tapaisi vanhan tuttavan. Eipä siinä, että murto-osakaan tästä järisyttävästä metropolista olisi hallussa, mutta niiden muutamien kaupungissa vietettyjen viikkojen aikana osa sydämestä on jäänyt tänne betoniviidakkoon. Tokio sykkii niin uskomattomalla pulssilla, että siitä ei saa otetetta millään. Sen sijaan, se nappaa otteen ihmisestä, sulloo kaikki aistit täyteen silpettä, lyö Las Vegasin kokoisella neonvalolla päähän ja palauttaa kierrätykseen...

Majailen Uenossa, absoluuttisesta ytimestä nelisen kilometriä pohjoiseen. Kävin dallailemassa pikkukujilla haistelemassa ruoan käryjä ja katselemassa iltameininkiä. Totesin samalla valitettavasti, että niin paljon kuin Sapporosta pidänkin, viihtyisät sapuskakorttelit sieltä puuttuvat. Tai sitten en ole löytänyt niitä.

Uenon kujilla.

Huolimatta autenttisista ruokakojuista minulla oli muut kujeet mielessä: Uenon rautatieasemalla majailee Hard Rock Cafe. Mikäs japanilaisessa ruoassa, terveellistä ja hyvää, mutta mies tarvitsee kuukausittaisen purilaisen. Se olikin sitten parasta shittiä aikoihin, muhkea burgeri ja kunnon ranet. Miinuksena musiikki, joka ei todellakaan ollut kovaa kiveä vaan pehmeää saippuaa. Tosin kasarimusiikkivideot seivasivat. Hitto, arvostan!

Salvation!

Kyseiseinen paikka herätti mukavia muistoja viime kesältä, kun viaton perjantai-hampurilainen Roppongin Hard Rock Cafessa muuttui oluthuuruiseksi karaokeillaksi. Iskin tarinaa viereisen pöydän jenkkipariskunnan kanssa, päätettiin siirtyä legendaariseen Cavern Clubiin katsomaan Beatles-coverbändiä, josta irkkupubiin parille, josta yökerhoon, josta karaokekoppiin sata lasissa koko ajan. Jösses mikä setti.

PS. Jos joku muuten tietää Sapporossa hyvän burgerimestan, niin saa kertoa. Mäkkiä ja lokaaleja ketjuja ei lasketa. Ei sitä aina voi tulla tänne kunnon mätölle.

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Edellistä parempi laskupäivä

Piti säälistä vaan antaa Kokusaille toinenkin mahdollisuus. Tällä kertaa ilman ennakko-odotuksia, ihan vaan seikkailumielellä ja leikkimielellä mestoille siis. Koko yön pyryttänyt lumi enteili kyllä hyvää.

No niinhän se maistuikin paikoitellen ihan makialle, kun Kielletyssä Metsässä pölähti lumet naamalle parissakin käännöksessä. Ilmeisesti lokaalit eivät juuri kielloista perusta, ja narun ali solahdettiin kaseikkoon useamman kerran. Tiedustelulaskun jälkeen pistin vähän tervettä uteliaisuutta ja pikkaisen rohkeutta peliin, niin sain muutaman aika hengästyttävän siivun. Metsikkö on tiheämpää ja maasto hieman jyrkempää kuin mihin Nisekossa oli tottunut, mutta se antoi vain mahdollisuuden treenata vauhdin hallintaa ja rivakoita käännöksiä luonnollisessa ympäristössä. Osasin varoa myös petollisia joenuomia...

Kielletty Metsä alla gondolihissin.

Kyllä Kokusain voi ottaa uudestaankin haltuun, edellyttää tietysti jonkinasteista dumppia. Jäi vielä skinnailut huipulle tekemättä. Ensi viikonloppuna lisää töitä suksille eri paikassa ja sitä seuraavana taas toisessa paikassa. Stay tuned.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Laukkuahdistuksen minimointia

Laukku, tuo jokaisen matkaajan perustarvike ja riesa. Otapa kolme mukaan, täysin yhteensopimattomat mallit, tee pari lentoa, pari junamatkaa, ruuhkaiset asemat, ahtaat oviaukot, portaat ylös ja alas. Kaikki kädet varattuna, kun pitäisi kaivaa tikettiä ja massia esiin. Alkaa nimittäin jossain vaiheessa ottamaan pattiin.

Päätin sijoittaa toimiviin laukkuihin. Komuutin pitäisi imaista sisäänsä puvun ja paidat, ilman järkyttävää rypistymistä, sekä A4-saastetta pari kansiollista. Helppo kärrätä ja kevyt kantaa. Päädyin ns. walking bagiin. Pohjassa neljä pyörää, eli sitä voipi talutella nätisti vierellään. Siihen päälle matkalaukun kanssa resonoiva läppärisalkku, niin yksi käsi jää vapaaksi vaikka jämäkkään tervehdykseen tai yleiseen näppäilyyn. Lyhyt testikierros osoitti järjestelmän toimivuuden. Perkele, minkä verraan hikeä ja ahdistusta olisi säästetty, jos tämäkin olisi tehty kuukausi aikaisemmin. Kantapään kautta, niinpä niin.

Lauantai-illan teemana oli punttis ja ruoka. Proffan johdolla tutustuin mahtavaan ranskalaiseen raflaan, jossa naurettavalla 4500 jenillä sai viiden ruokalajin laatuillallisen ja pari lasia punaista. Todella miellyttävä paikka.

Niin, ja luntahan se taas tuuppaa. Se meinaa sitä, että aamulla rimat kainaloon ja bussilla mäkeen. Naps ja kops.

torstai 8. tammikuuta 2009

Junassa on hauska matkustaa!

Maha täynnä eilistä meksikolaista sapuskaa ajelin Tokion pohjoisen esikaupungin perkeleellisestä sykkeestä voipuneena halki vuoristoisen maiseman aina toiselle puolelle Japania. Junalla siis, Shinkansen-pikajunalla karjakerroksessa (vaunun alemmasta kerroksesta ei näe muuta kuin laiturin reunan) kököttäen.


iPodin huudattamisen ja tietokoneen näppäilyn lisäksi junassa hauskana oheistoimintana voi harrastaa ihmeellisten asioiden bongailua JR:n eli kotoisasti Japan Railwaysin ostoslehdestä. Kyseessä on massiivinen katalogi, jonka sivuilta hyppii tavaraa silmille vaatteista elektronisiin vatkaimiin. Otteita:



Näitä on tarjolla. Vertikaalisesti rajoittuneet miespuoliset japanialaiset voivat vetää piilokorolliset tossut jalkaan ja kasvaa senttejä. Toisaalta, jos vartta on 145 cm, niin onko sillä kuudella senttimetrillä merkitystä...


Kommandopipo(ko?) sekä koko naaman auki jättävä kesäversio kauniimmalle sukupuolelle.


Tällä voi rikastua. Mustalle spraymaalipullolle vetävä nimi ja triplahinta, myydään päälakikaljun peittämiseen.


Eräs afrikkalainen heimo venyttää kaulaansa lisäämällä siihen metallirenkaita. Tässä päivitetty vaihtoehto. Näyttää tuskalliselta.


Jokaisen kotiagentin vakoilutyökalu. Voi väijyä naapuria (tai omaa silmää).

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Härkää sarvista... tarkoitan, Mazdaa ratista

Yonagoon kun tultiin, oltiin kai kypsät multiin, kuuluisaa runoilijaa mukaillen. Työkaveri oli unohtanut uusia ajokorttinsa, täällä se kun pitää tehdä viiden vuoden välein, joten jouduin seivaamaan autonvuokraustilanteen uudenkarhealla kansainvälisellä ajokortilla (joka on, tietämättömille tiedoksi, n. A3-kokoluokan harmaa pahvinen eepos). Tämä tarkoitti myös uuden virstanpylvään haltuun ottamista.

Härkää sarvista, eli Mazdaa ratista. Kokemukseni vasemmanpuoleisesta liikenteestä rajoittui yhteen mystiseen Karibian saareen, jossa suhattiin päivä nelivetosubarulla. Ehkä lähinnä ko. saarella piti puhua molemminpuoleisesta liikenteestä, tuppasivat autot siellä ajamaan keskiviivan kummallakin puolella riippuen maastosta ja tilanteesta.

Anyways, solahdin japanilaiseen liikennevirtaan ilman suurempaa molskahdusta. Ei nurin menneitä mummoja eikä kolhiintuneen riisipussinsa vieressä kiroilevia lokaaleja. Vaikka kuuteen viikkoon en ollut auton ratissa ollut, niin näköjään pelkääjän paikallakin on saanut jonkinlaisen kasteen paikallisesta liikenteestä. Itseäni sain taas kiittää, ja kuten tavallista, kiitosta riittää. Että omaa hevosta odotellessa...

tiistai 6. tammikuuta 2009

Viinistä viiniin

Olenkin jo aikaisemmin maininnut, kuinka lokaalista kodinelektroniikkaliikkeestä saa ostettua varsin hyviä viinejä Uudesta maailmasta ja Euroopasta. Pariin kertaan olen uskaltautunut tilaamaan viiniä myös ravintolassa, vaikka olut ja sake onkin the juttu täällä. Tänään nimenomaan italialaisessa "tlattoliassa" otin lasin talon punaista. Se tulikin nopeasti, kylmänä. Kuten aikaisemminkin. Valkea taas kuulemma tarjoillaan yleensä hyllylämpöisenä. Kenen on syy? Kuka täällä on levitellyt vääriä huhuja viinin tarjoilulämpötilasta? Oli kuka hyvänsä, niin propsit hauskasta käytännön pilasta, jolla on vaikutusta isoon ravintolajuopottelevaan kansanosaan. Arvostan!

Huomenna taas jonnekin ja jostakin pois.

maanantai 5. tammikuuta 2009

Tuotteen nimeämisestä

Jaa tälläkö se pitäisi kieli puhdistaa?

lauantai 3. tammikuuta 2009

Ei niin paras laskupäivä

Oli aika koeajaa paikallisempi laskettelukeskus. Sapporo Kokusai, reilun tunnin ajomatkan päässä päärautatieasemalta, on lähialueen keskuksista suurin. Ylin hissiasema väijyy 1100 m korkeudessa, ja alas kun sujauttaa, niin vertikaalia kertyy puolisen kilometriä. Narjakat suksijat voivat skinnailla vielä 150 m ylös huipulle.


Bussimatka ja siihen liittyvä säätäminen sujui suhteellisen kivuttomasti ja edullisesti (edestakainen matka + päivän piljetti noin 38 e). Perillä sää ei pannut parastaan: lumenomaista tavaraa tuli kyllä taivaasta sivuttain alas, mutta se oli melko jäistä hilettä. Ensimmäinen lasku ihmismassan keskellä oli omiaan laskemaan fiiliksiä. Loivissakin kohdissa rinne oli ajettu töyssyille, ja sivuissa lumi oli raskaan nuoskaista. Narut kiersivät ainoaa mukavan näköistä metsäplänttiä. Tasaisin väliajoin esillepannut kyltit linjasivat tylysti: äläpä tule tänne, se on jyrrrrkästi kiellettyä! Menin sitten kuitenkin, koska niin ei saanut tehdä. Se olikin reissun ainoa edes etäisesti mukavaksi koettava lasku, vaihtelevan jyrkkää hissilinjaa, pari syvempää käännöstä, harvaa metsää. Hienkin nosti pintaan, kun laskin muutamia metrejä ohi reitistä ja piti ponnistella polvensyvyisessä hangessa ylöspäin.

Johonkin töppyrään kuitenkin täräytin toisen polven, reidet olivat hapoilla, viima jäinen, ihmisiä paljon, hissijonot olemassa, ruoka vain semijees. Pääasiassa kyse oli siis omasta asenteesta. Ehkä tämä olikin asiallinen muistutus, että se alamäkihiihto ei ole aina kiimaa ja hurmosta, vaan välillä täytyy asennoitua kehnompiin olosuhteisiin ja repiä siitä irti sen, minkä saa. Hei, tulihan sitä ulkoiltua nelisen tuntia ja jos ei muuta, niin reisiä treenattua.

Annetaan Kokusaille toinenkin mahdollisuus.

Uusista gondoleista papukaijamerkki. Lippusysteemi vielä varhaista "näytä lippu hissivalvojalle" -mallia.

torstai 1. tammikuuta 2009

Hyvää elokuvailtaa

Nisekosta kun kotiutui taas Sapporoon, niin totaalinen vetämättömyys valtasi kehon ja mielen. Uusi vuosi tuli ja meni kotona viiniä lipittäen ja leffaa katsoen. Tänään, uuden vuoden ensimmäisenä päivänä, saatiin itsemme kammettua noin puolen päivän aikaan kaupungille himmailemaan. Siellä ei ollut about ketään, kuten olettaa saattoi. Kaupunki oli kaputt ja closed, kunnes vaelluksellamme saavuttiin päärautatieasemalle. Siellähän oli tuttu syke käynnissä, ihmismassaa tulossa ja menossa, ostoshelvetti auki, pillit ja pelit soiden. Tarjouksia huudettiin megafoneihin kuin basaarissa konsanaan. Hiostava atmosfääri.

Rautatieasemallahan on myös iso elokuvateatteri, luonnollisesti. Päätimme kokea elokuvan japanilaisessa kinopalatsissa hikisen ostosparaatin sijaan. Hasardilla valittiin elokuva, jota tähdittivät herrat Leonardo ja Russell, nimi jäi vielä siinä vaiheessa osin hämäräksi. Saatiin tiskillä liput ostettua, itse englantia puhuen ja täti päälle japania. Normaali kuvio, kun täällä asioi.

Salissa oli hiirenhiljaista. Ei karkkipussien rapinaa, ei pissaliisaikäisten kikatusta, ei myöhässä saapuvien köhimistä ja kompastelua. Arvostan. Leffa oli onneksi dubbaamaton, niihinkin voi törmätä - olisi kokemus saattanut jäädä minuutin mittaiseksi. Mikäs siinä, pari tuntia hurahti hyvän leffan parissa. Yllätys oli säästetty finaaliin: kun lopputekstit alkoivat velloa, nousin automaattisesti ylös hapuilemaan takkia varautuen katon valonheittimien sokaisevaan säteeseen. Olin ainoa. Kun lippu on kerran maksettu, otetaan nautinto kokonaisena, niinpä tietysti, lopputekstit ja kaikki! Ensimmäiset alkoivat hiljaa hiipiä ulos, kun oli päästy stunt-näyttelijät läpi. Ei jääty odottelemaan second assistant cameraman's coffee makerin nimeä saatikka valojen syttymistä, vaan hiivittiin myös ovista pihalle.

Niin, se leffa: Body of Lies, todella napakka valinta. Suosittelen!