Still lost in translation

Ensimmäinen jälkeenpäin ajateltuna todenmakuinen kurkistus Japaniin oli elokuva "Lost in Translation". Siinä Bill Murrayn esittämä virkaheitto näyttelijä tekee lyhyen matkan Tokioon poseeratakseen Suntoryn viskimainoksessa - for good times, make it a Suntory time - ja törmää siinä samassa onnettomasti vastanaineeseen jenkkityttöön ja länsimaalaiselle täysin vieraaseen kulttuuriin. Yhdessä tuo ryhmä rämä sukeltaa Tokion sykkeeseen kuvattuna tavalla, joka todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa saa minut haikailemaan suurkaupungin hikiseen karaokekoppiin pienessä pöhinässä sekalaisen seurakunnan kera.

Elokuvan symboliikkaa en ole jaksanut uusillakaan katselukerroilla ruotia, lähinnä se on avannut tälle rajaseudun pojalle ajoittaisen fiilistelyikkunan pääkaupungin pössikseen. Yksi kohtaus on kuitenkin jäänyt mielen syvempiin sopukoihin: kohtaus studiolla, jossa ohjaaja veisaa pitkän saarnan pöllähtäneelle Murrayn esittämälle Bobille ja tulkki tiivistää koko avautumisen yhteen lauseeseen: he wants you to turn and look in camera, okay. Siinä on allekirjoittaneen kaksi vuotta Japanissa. Valtava määrä puhetta, kuvia, kulttuuria, tapoja ja historiaa soljuu ohi niin, että siitä saa kiinni jonkin ylimalkaisen kappaleen tai että joku tarjoaa tilanteesta vain pikaisen yhteenvedon. Loppu, ehkä merkittävin osa, jää jonnekin käännöksen ulkopuolelle. Käsinkosketeltavinta tämä on luonnollisesti ollut työelämässä asiakastapaamisissa, joissa olen aina joutunut turvautumaan tulkkiin. Se oli myös komennuksen vaikeimmin sulateltava osa.

Ulkopuolisen tarkkailijan osa on kuitenkin ollut käsittämättömän mielenkiintoinen ja virikkeellinen; ruokakulttuuri (josta voisin paasata loputtomasti), maan monimuotoisuus, ihmisten ystävällisyys sekä pieteetti oman kulttuurin ja tapojen vaalimisessa tarjosivat jatkuvia ihmetyksen aiheita. Moni on kysellyt, että menikö hujauksessa, varmasti kaksi vuotta tuntui lyhyeltä. Vaan ei tuntunut. Vajaaseen seitsemäänsataan päivään mahtui hurjasti kokemuksia, jotka saivat ajan tuntumaan ainakin siltä kahdelta vuodelta. Ellei pidemmältäkin.

Suomeen paluusta on nyt viikko aikaa. Japanin perään en ehtinyt itkemään enkä Suomeen tottumaan, tuoreet haasteet eteläisellä pallonpuoliskolla pakottivat uudestaan helsinkivantaalle. Tätä kirjoittaessa silmissä uudet maisemat ja suussa uudet maut Afrikan kuumuudessa, mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että haikeus itään ei jossain vaiheessa iskisi. Tilannetta helpottaa tieto siitä, että työn puolesta Japaniinkin pääsee silloin tällöin uudestaan.

Täytyy lähteä, että voi palata kotiin.

Nyt Suomi on koti.

Tämä lienee viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitos ja kumarrus niin itselle kuin lukijoille. Ehkä tapaamme kyberavaruudessa uudestaan...

Sayonara!

Härmään

Blogi jäänee telakalle hetkeksi, syynä tänäpäiväinen siirtyminen Suomen salomaille. Hieman lomaa, hieman töitä, saunaa, lihaa, olutta ja heviä - siinä blogistin kesän resepti.

Aion myös karsia massiivista kuvakokoelmaa, joka kovalevyllä pullistelee jo yli äyräiden. Jos silmään hauskoja otoksia sattuu, niin lupaan jakaa riemun teidänkin kanssanne, arvon lukijat.

Mutta mutta, pakkaushommat jatkuvat, joten se on soromnoo. For now.

Palanen tai pari Suomea

No johan nyt. Vaimo löysi läheisestä ulkomaisia tuotteita myyvästä kaupasta

(insert drum roll here)

Fazerin hapankorppuja! Ensimmäinen paketti sujahti kuin itsestään parempiin suihin, kera tuorejuuston. Maistuipa hy-väl-le, ja kuituakin on pöyristyttävät 23%! Huomenna ajattelin malttaa laittaa päälle myös kylmäsavulohta. All hail Jupiter!

Törmäsin jo joku aika sitten kauppaan, joka myi riistohinnalla mm. Bliw-saippuaa ja Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota. Hintapyyntö noin 10 euroa per puteli. Eli jos joku on tänne päin tulossa, matkalaukku täyteen ko. pulloja ja matkan hinta on puoliksi maksettu.

Kesän palasia

Hyvää päivää, konnichiwa, arvoisat lukijani ja tervetuloa takaisin ihmeellisten Japanin-tarinoiden maailmaan. Kirjoittaja itse oli hetken kotosuomessa ja piti luovaa taukoa manaten sateista suvea, mutta nyt blogissa jälleen luvassa paikallisten mystisten tapojen ihmettelyä, raskaan työn kiroja, oman erinomaisuuden korostamista ja tyhjän mälväämistä.

Ennen sukeltamista Nipponin tummiin vesiin tarjoilen tuon viimeisiään vetelevän Suomen kesän palasia, nätisti kuvakollaashina. Olkaapa hyvät.

Tyyni.

Kesäsää.

Menköön valkeus.

The Kesäauto.

Heijastus.

Kurmee.

VAB.

Nimi.

Little Miss Midsummer.

Ne pienet erot

Ensimmäinen ajatus oli, että on se pieni, Helsinki-Vantaa, keskellä metsää. Vähän ihmisiä. Valoisaa ja kylmää samaan aikaan. Hakaniemen pysäkillä tutut juopot jäivät ratikasta. Ikkunoista näkyi töhrittyjä seiniä, tulvineita roskiksia, nukkavieruja ihmisiä. Pukuja päällä vain keskustassa. Autot vanhoja. Samat hunajamarinoidut roiskeet ja ultrakevyet viipaleet joka marketissa.

Mutta torstaina, kiertäessäni auringonpaisteessa Kaivopuiston rantabulevardia tajusin, että tää on just mun stadi. Siihen kuuluu tagit seinissä, humput julkisissa, lokinpaska torikiveyksellä, vanha Corolla rundilla, olut muovituopista terassilla, lötkö lihapiirakka aamuyöstä grillillä. Fiilis, johon ei sushilla päästä.