Parin viime päivän aikana tuli vähän matkustettua. Eilen halkaisin maan reittiä Fukuoka-Takasago-Osaka-Sapporo, ensin junalla ja myöhemmin lentäen (toim. huom: vuoden sadas lento tuli täyteen). Kun iPodista loppui virtanen ja loistavaa Anthony Beevorin kirjaa "Normandia 1944" oli välillä sulateltava, piti ihan tarkkailla ohikiitäviä maisemia kulkupelien ikkunoista. Totesin lopulta itselleni, että niin kaunis kuin Japani onkin, niin on se ruma.
Tarkoitan, että maisema ja luonto on välillä veret seisauttavan kaunista. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, minkä fiiliksen vuoret saavat minussa aikaan... Surullista kyllä, kaikki se on pilattu uskomattoman tympeällä rakennustyylillä ja tavalla jättää hylätyt talot ja majat rapistumaan. Jopa keskellä suurkaupunkia saattaa törmätä lahonneeseen hökkeliin. Miksi sitä ei voida purkaa, mene ja tiedä. Liekö syynä äärimmilleen viety toisen omaisuuden kunnioitus.
Toki täältä löytyy esteettistäkin tapaa rakentaa yhteisöjä, välillä maaseudulla näkee taloryhmiä vanhaan japanilaiseen tyyliin pystytettynä. Toisaalta, esimerkiksi suurkaupunkien hämyisillä kujilla on ainakin omaa silmää viehättävää pittoreskia urbaania rappiota, joka tietysti yöllä vain paranee kiitos neonvalaistuksen ja väentungoksen. Sitten on Sapporon keskustan kaltaista mitäänsanomattomuutta.
Kuitenkin suurin osa isommista kaupungeista, toisin sanoen joka puolelle vuorten väliin levittäytyvästä asutuksesta, on tympeää, rumaa ja rapistuvaa. Samoin monet luonnonkohteiden lähelle rakennetut hotellit ja kylpylät muistuttavat enemmän entisen Neuvostoliiton aikaisia sotilastukikohtia kuin lomakohteita, joten ne pistävät silmään kuin Edelfeltin tauluun tuherrettu kirkkovene. Junan ikkunasta katsellessa radanvarret tuntuvat olevan täynnä hylätyn näköisiä teollisuushalleja, joiden pystyttämisessä ei ole aaltopeltiä säästetty. Maanjäristysten varalta ilmassa riippuvat sähkölinjat tuovat oman lisänsä betonikuutioiksi naamioitujen talojen täplittämiin taajamiin. Rakennustyylien sekamelskassa ei ole mitään logiikkaa. Kaiken keskellä ja väleissä on ruostetta, jätettä, hylättyä omaisuutta ja rikkakasveja, jotka on yritetty peittää mainoskylttien ja juoma-automaattien taakse.
Jaksan ihmetellä tämän esteettisyydestään kuuluisan kansan pimeää puolta, joka asuu moisissa kuutioissa slummimaisissa asuinkortteleissa. Olen kuitenkin järkeillyt, että japanilainen esteettisyys ulottuu vain pieniin artikkeleihin ja yksityiskohtiin. Makrotason kauneutta ei arvosteta, luonto tietysti poislukien.
Sääli sinänsä.
