Still lost in translation

Ensimmäinen jälkeenpäin ajateltuna todenmakuinen kurkistus Japaniin oli elokuva "Lost in Translation". Siinä Bill Murrayn esittämä virkaheitto näyttelijä tekee lyhyen matkan Tokioon poseeratakseen Suntoryn viskimainoksessa - for good times, make it a Suntory time - ja törmää siinä samassa onnettomasti vastanaineeseen jenkkityttöön ja länsimaalaiselle täysin vieraaseen kulttuuriin. Yhdessä tuo ryhmä rämä sukeltaa Tokion sykkeeseen kuvattuna tavalla, joka todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa saa minut haikailemaan suurkaupungin hikiseen karaokekoppiin pienessä pöhinässä sekalaisen seurakunnan kera.

Elokuvan symboliikkaa en ole jaksanut uusillakaan katselukerroilla ruotia, lähinnä se on avannut tälle rajaseudun pojalle ajoittaisen fiilistelyikkunan pääkaupungin pössikseen. Yksi kohtaus on kuitenkin jäänyt mielen syvempiin sopukoihin: kohtaus studiolla, jossa ohjaaja veisaa pitkän saarnan pöllähtäneelle Murrayn esittämälle Bobille ja tulkki tiivistää koko avautumisen yhteen lauseeseen: he wants you to turn and look in camera, okay. Siinä on allekirjoittaneen kaksi vuotta Japanissa. Valtava määrä puhetta, kuvia, kulttuuria, tapoja ja historiaa soljuu ohi niin, että siitä saa kiinni jonkin ylimalkaisen kappaleen tai että joku tarjoaa tilanteesta vain pikaisen yhteenvedon. Loppu, ehkä merkittävin osa, jää jonnekin käännöksen ulkopuolelle. Käsinkosketeltavinta tämä on luonnollisesti ollut työelämässä asiakastapaamisissa, joissa olen aina joutunut turvautumaan tulkkiin. Se oli myös komennuksen vaikeimmin sulateltava osa.

Ulkopuolisen tarkkailijan osa on kuitenkin ollut käsittämättömän mielenkiintoinen ja virikkeellinen; ruokakulttuuri (josta voisin paasata loputtomasti), maan monimuotoisuus, ihmisten ystävällisyys sekä pieteetti oman kulttuurin ja tapojen vaalimisessa tarjosivat jatkuvia ihmetyksen aiheita. Moni on kysellyt, että menikö hujauksessa, varmasti kaksi vuotta tuntui lyhyeltä. Vaan ei tuntunut. Vajaaseen seitsemäänsataan päivään mahtui hurjasti kokemuksia, jotka saivat ajan tuntumaan ainakin siltä kahdelta vuodelta. Ellei pidemmältäkin.

Suomeen paluusta on nyt viikko aikaa. Japanin perään en ehtinyt itkemään enkä Suomeen tottumaan, tuoreet haasteet eteläisellä pallonpuoliskolla pakottivat uudestaan helsinkivantaalle. Tätä kirjoittaessa silmissä uudet maisemat ja suussa uudet maut Afrikan kuumuudessa, mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että haikeus itään ei jossain vaiheessa iskisi. Tilannetta helpottaa tieto siitä, että työn puolesta Japaniinkin pääsee silloin tällöin uudestaan.

Täytyy lähteä, että voi palata kotiin.

Nyt Suomi on koti.

Tämä lienee viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitos ja kumarrus niin itselle kuin lukijoille. Ehkä tapaamme kyberavaruudessa uudestaan...

Sayonara!

Shaken, not stirred

Menipä sekin sitten vihdoin, maanjäristysneitsyys. Vietiin pahaa-aavistamattomalta insinööriltä konttorilla iltapäiväkahvin aikaan:

Magnitude
5.8
Date-Time
Monday, September 13, 2010 at 05:47:49 UTC
Monday, September 13, 2010 at 02:47:49 PM at epicenter
Time of Earthquake in other Time Zones
Location ,
41.523°N, 142.037°E
Depth
59.5 km (37.0 miles)
Region
HOKKAIDO, JAPAN REGION
Distances
110 km (70 miles) ESE of Hakodate, Hokkaido, Japan
120 km (75 miles) NNE of Hachinohe, Honshu, Japan
130 km (80 miles) SSE of Tomakomai, Hokkaido, Japan
680 km (420 miles) NNE of TOKYO, Japan
Location Uncertainty
horizontal +/- 13 km (8.1 miles); depth +/- 7 km (4.3 miles)
Parameters
NST=377, Nph=386, Dmin=108 km, Rmss=0.98 sec, Gp= 36°,M-type=teleseismic moment magnitude (Mw), Version=6
Source
USGS NEIC (WDCS-D)
Event ID
us2010bdb1

Ei varsinaisesti tullut tarvetta singahtaa oviaukkoon tai kätkeytyä pöydän alle. Toivottavasti ei ensi kerrallakaan...

Ajokorttiepisodi part II - the setback & part III - the salvation

Joku saattaa muistaa taannoisen ajokorttiepisodin. Silloin otti rankasti pattiin, kun en onnistunut vaihtamaan suomalaista ajokorttiani japanilaiseen vastaavaan, syystä että muoviläpyskästä oli lohjennut (informaatiota sisältämätön) pala vasemmasta ylänurkasta. Uhkasin ajaa loppuajan ilman korttia.

Luettuani kaikesta infernaalisesta paskasta, jota ajokortitta ajamisesta täällä saattaa seurata päätin kuitenkin kohdata viranomaisen uudestaan. Suomesta olin jo saanut uuden EU-mallin kortin.

Tarvittavat dokumentit muassani menin ajokorttikonttorille Sapporon laitamille. Työkaveri oli mukana tulkin ominaisuudessa. Tällä kertaa pääsin jo uudelle levelille, odottelimme pari tuntia päätöstä. Se oli kielteinen. Syynä vääränlainen käännös ajokortista (tai oikeammin ajokorttiotteesta), jota ei väittelynkään jälkeen hyväksytty. Otin hillityn stoalaisen asenteen, jonka omaksumista helpotti jo yksi koettu karvas pettymys ja suuntasin siltä seisomalta JAF:n (nipponin automobiiliyhdistys) konttorille käännöstyötä varten. Se onnistui yllätyksekseni odottaessa.

Seuraavalla viikolla marssin urheasti uudestaan ajokorttikonttorille. Kohtaisin arkkiviholliseni, flunssanaamariin sonnustautuneen obasanin yksin, ilman taustavoimia tuossa puisevassa 60-luvun virastomiljöössä. Ennenkuin täti ehti kieltosanaa lausua ammuin paperit siistiin riviin tiskille. Täti nielaisi. Dokumentit olivat oikeat ja moitteettomassa kunnossa. Hän tiesi, että en perääntyisi. Viranomaisen peli oli menetetty.

"Needless to say,

The beast was stunned.

Whip-crack went her rumpy tail,

And the beast was done.

She asked me:

Be you angel?

And I said nay,

I am but a man"

Parissa tunnissa kortti oli kourassa. Suomessa siihen meni muuten neljä viikkoa. Jotain vikaa systeemissä? Haloo!

Talven hallinta

Ulkona satelee lunta jo entisestään vaikuttavan lumivaipan päälle. Se pistää miettimään, että miksi nimeltämainitsemattomassa Suomessa, varsinkin etelä-sellaisessa kärsitään lumen ja pakkasen aiheuttamista ongelmista, kun se talvi ei varsinaisesti ole mikään harvinainen ilmiö ko. leveysaseilla? Välillä uutisia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on Välimeren valtio, jonka lumisateet lamauttavat täysin. Autot ajelevat ojaan kuin itsestään, lumet jäävät kadunvarsiin ja kansalaisille jaetaan pelastusviranomaisten toimesta hätäohjeita. VR:n kädettömyys on vertaansa vailla; poikkeuksellinen talvi, my ass... Täällä talvi on aina poikkeuksellinen, silti junat kulkevat ajallaan.

Sapporo saa maailman miljoonakaupungeista eniten lunta niskaansa. Vuotuinen lumikertymä on keskimäärin viitisen metriä ja maksimi lumensyvyys metrin. Nastarenkaat on kielletty. Suolausta ei juuri käytetä. Miten täällä pidetään kadut auki ja julkinen liikenne ajallaan pyörimässä, miksi kenenkään ei tarvitse huutaa talkkaria, poliisia, armeijaa tai Anjaa apuun? Talvikunnossapidon budjetti on suhteessa samaa luokkaa Helsingin kanssa, joten raha tai sen puute ei voi olla selitys. Leveät kadut ja kadunvarsipysäköinnin puute on Sapporossa eduksi, mutta lapioitava pinta-ala on reilusti suurempi.

En aio käydä tässä sen tarkemmin vertailemaan kaupunkien talvikunnossapidon toimintasuunnitelmia tai analysoimaan eri lumensiirtomenetelmien tehokkuutta. Tulkoon vaikka Helsingin rakennusvirasto opintomatkalle katsomaan miten homma hoidetaan. Sen kuitenkin sanon, että talkoohenkeä ja oma-aloitteisuutta paikallisista löytyy roppakaupalla enemmän kuin helsinkiläisistä. Lumisateen jälkeen ihmiset purkautuvat kaduille, kauppiaat ja yrittäjän lapioivat kilpaa liikkeidensä edustoja. Kaveri kertoi nähneensä Nisekon matkallaan koko kylän lumenluontitouhuissa. Tunnin rehkiminen on pieni hinta siitä, että saadaan kadut ajokuntoon ja jalkakäytävät puhtaiksi. Ruikutus pyllyyn ja kola käteen!

Tokio -> Sapporo blues

Kaupunkilaispojan sydän jäi taas kirkonkylälle, kun piti palata takaisin mualaispitäjään. Ei voi mitään, niin turvallinen ja rauhallinen paikka kun Sapporo onkin asua, Tokio päihittää päräyttävyydessään ko. Japanin Rovaniemen kuus-muna.

Sapporossa ei ole lainkaan groovea, ei svengiä eikä sykettä. Ei persoonaa, ei karismaa. Sapporo on Japanin Matti Vanhanen, Japanin ABC-liikenneasema, Japanin taloyhtiön tilinpäätös. Tasainen alusta, suorat kadut, harmaat talot. Pieni keskusta valtavan lähiön ympäröimänä. Ainoa nähtävyys on mäkihyppytorni vuodelta 1972, jonka näkee Lahdessakin kolmena. Ja Pasilan vanhaa asemaa muistuttava kellotorni.

Onneks ruoka on hyvää ja vuoret lähellä. Ei sitä muuten jaksais.

Ja Tokioon pääsee lentokoneella.

It's Obama time

Suuri karismaattinen johtaja Obama kävi ensimmäisellä virallisella visiitillään Japanissa. Epäilemättä muutaman päivän aikana vahvistettiin Japanin ja Yhdysvaltain suhdetta, muisteltiin menneitä ihan hyvällä, keskusteltiin Kiinan merkityksestä (presidentti vietti yhden yön Japanissa ja kolme Kiinassa, että siinä tärkeysjärjestys), pähkäiltiin porukassa ydinasekysymystä, manattiin maailman pahat diktatuurit syvimpään helvettiin ja syötiin sushia. Toivottavasti ei käynyt kuten George Bush vanhemmalle, joka vuonna 1992 virallisella illallisella epäilyttävän suupalan saatuaan ohjasi ns. paluuliikenteen Japanin pääministerin housuille tajuntansa välittömästi menettäen. Virallinen meriselitys oli yllättävä vatsaflunssa, mutta minä luulen kyseessä olleen yksinkertaisesti tottumattomuuden paikallisiin raakoihin mereneläviin...

Nykyhetkeen palaten, notkuin siis Obaman saapumishetkellä Hanedan lentokentällä. Ikkunan ääressä kohisi ihmislauma kameroineen, joten uteliaana tarkistin tilanteen. Lauman oli paikalle houkutellut kiitoradalla rullaileva Air Force One. Alla huonolaatuinen kuvatodiste. Voin liittää sen osaksi mahtavaa valtiomiesten kuljetusvälinebongauslistaani. Aikaisemmin siellä on melkoisella varmuudella Putinin Mersu Helsingissä, Kekkonen joskus hautajaissaatossaan ja, odottakaas, hmm... Näin kerran Kimmo Sasin Frankfurtin lentokentän loungessa, se tuli sitten samaan koneeseen. Sitä ei varmaan lasketa.

The Eagle has landed

Vaihtokauppaa maan ominaispiirteillä

Japanissa on muutama ominaisuus, jotka voisin huoletta tuoda Suomeen, tai vaikka vaihtaa päittäin. Ensimmäinen on luonnollisesti ruokakulttuuri, (härmässä vastaavaahan ei ole, jos ns. kotiruokakulttuuria ei lasketa), toinen on yleinen omaisuuden kunnioittaminen. Kolmantena vaihtaisin Hokkaidon ilmaston ja pinnanmuodot silmää räpäyttämättä Suomen vastaaviin.

Mieltä sykähdyttää neljä oikeaa vuodenaikaa, kokipa ne missä vain. Talvi on kunnon talvi ja kesä kunnon kesä, vähän niin kuin lapsuudessa. Silloinhan aurinko paistoi aina, vesi oli lämmintä kuin linnunmaito ja talvisin hiihdeltiin etelärannikon merenjäillä kirpeässä pakkasessa, repussa termarissa kuumaa kaakaota... Täällä odotellaan ruskaa saapuvaksi, mutta vielä on aikaa nauttia loppukesän lämmöstä; neljä kuukautta shortsikelejä on uusi standardi. Kuten viime talven hehkutuspostauksista varmaan kävi ilmi, myös talvi on kuten sen pitää kunnon lumisateineen ja pakkasineen.

Vaikka Japani on erittäin vuoristoinen maa, Hokkaidolla pääsaaren terävähuippuiset kolmetonniset tasaantuvat siellä täällä kohoaviksi paritonnisiksi huipuiksi, aaltoileviksi viheriäisiksi kukkuloiksi ja edelleen laajoiksi tasangoiksi. Mukaan on ripoteltu muutamia isompia kirkasvetisiä järviä ja puhisevia tulivuoria tuomaan jännitystä elämään. Kasvusto on rehevää, kiitos lauhemman ilmaston.

On metsää...

...on järviä...

...ja ennenkaikkea töppyröitä!

Tällaista oudoor-henkistä kaveria kumpuileva maasto tietysti kiihottaa niin kesällä kuin talvella. Sanovat, että haikkaus, kalastus ja melonta ovat kovassa huudossa täällä pohjoisessa, mikä on helposti ymmärrettävää. On vähän kuin olisi Suomen luonnossa harrastamassa, mutta potenssiin kaksi. Laskettelu on tietysti oma lukunsa, siellä missä kolmessakymmenessä minuutissa pääsee Talmaan, täällä pääsee kilometrin korkeuteen arvostamaan edessä aukeavia puuterikenttiä.

Eli pidemmittä puheitta, vaihdetaan komennuksen päätteeksi Suomen ilmasto ja topografia Hokkaidon vastaavaan. Tarjoan vaihtajalle kahvit. Vastalauseet (kirjallisesti, viitenä kappaleena) voi esittää Sapporon kaupunginviraston vahtimestarin kissalle sunnuntaisin kello 6-6:05.

Sapporon liikenteessä monta hidastetta ompi eessä

Ulkoilutin maastopyörää pitkästä aikaa, ja sen huomasi pulssin nopean nousujohteisesta kehityksestä. Mieltä piristi kuitenkin uudet kypärät ja kengät ja motivaatiot. Jo tutuksi tullutta joenvartta pitkin, kevyessä tuulenvireessä ja auringon paahteessa oli mukava palautella sotkemista mieleen. Joenvarrelle päästäkseen piti kuitenkin kikkailla viitisentoista minuuttia kaupungin kaduilla. Mieleen nousi jo useamman kerran sinne kohonnut kysymys: mille kulkupelille Sapporo oikeastaan on tarkoitettu?

Teoriassa tasainen ja väljä kaupunki sopii fillareille. Käytännössä valoissa seisominen, autojen ja ihmisten väisteleminen sekä osin kapeat jalkakäytävät haukkaavat leijonanosan ajasta ja fiiliksestä. Lisäksi nälkäiselle maastopyörälle ei tahdo löytyä lähiympäristöstä polkuja tykitellä, eikä pesupaikkoja kuraiselle pyörälle (ja miehelle) sateisen metsälenkin jälkeen. Samoin jalan liikkujaa riivaavat pitkät punaiset valot ja etäisyydet. Enkä muutenkaan ole jalkamiehiä.

Autollakin on mukava liikahdella, tai niin luulisi: preussilaisen tarkka ruutuasemakaava ja kaksikaistaiset tiet helpottavat ajomiehen urakkaa. Toisin on: hyvä kokonaisuus on pilattu täysin koomisilla valosekvensseillä, joista en ole oikeastaan vielä saanut otetta. Pääasiassa valot vaihtuvat sarjoissa, vihreitä aaltoja täällä ei tunneta. Joskus pitää pysähtyä joka jeesuksen risteykseen, joskus ei. Siinä teille johdonmukaisuutta. Lisäksi kaupungista puuttuvat tyystin ns. kehätiet. Etelään päästäkseen pitää ajaa koko kaupungin läpi valoista toiseen nykien. Moottoritie halkoo kaupungin länsi-itä-suunnassa kääntyäkseen siitä kaakkoon, ramppi ko. vapauttavalle baanalle on keskustasta aivan liikaa pohjoiseen. Kolmanneksi, paikallinen liikennekäyttäytyminen on ahdistavaa. Auto voidaan milloin vain pysäköidä kadunvarteen, siis ajokaistalle, niin että pahaa-aavistamaton takanatulija on vaarassa tömäyttää Nissaninsa siihen perään. Oikealla kaistallakaan ei ole turvallista, sillä kääntyviä kaistoja ei ole, ja tienvieret ovat täynnä kauppoja ja ravintoloita. Ajomiehen tarvitsee koko ajan olla varuillaan, että milloin se edelläajava laittaa vilkun oikeaan ja liinat kiinni. Ajamisesta on viety nautinto, kun pitkällä suorallakin pitää puikkelehtia kuin heikkopäinen. Parhaiten pärjää kuski, joka osaa ennustaa muiden liikenteenkäyttäjien mielenliikkeet oikein.

Joukkoliikenne on toimiva setti, jos sattuu asumaan pysäkkien ja asemien lähellä, ja jos määränpään lähellä on toinen vastaava. Niin ei täällä aina ole, todellakaan. Kaiholla mietin Tokion kattavaa metroverkkoa ja Yamanote-linjaa.

Onko tässä Siperian tuulten pieksämässä kylässä ainoatakaan toimivaa liikennevälinettä? On: taksi. Herrana on helppo istua takapenkille, huudella kömpelöllä japanilla ohjeet kuskille ja ottaa rento takanoja. Kyyti on verrattain edullista, pari kilometriä taittuu alle tuhannella jenillä. Muusta liikenteestä ei tarvitse ottaa kierroksia, vaan voi vaikka ihailla elegantin taksin pitsivoittoista verhoilua.

Yllätys hotellihuoneessa

Pahaa-aavistamatonta hotellivierasta odotti huoneen pöydällä yllätys. Hurjannäköinen laite, ilmeisesti sähkövirralla toimiva. Koostumus muovinen, kirkuvaa oranssia siellä täällä. Pituutta kyynärvarren verran. Ulkonäkö lähinnä pelottavan ja huolestuttavan välimaastossa. Ei selvästikään lasten käyttöön! Hetkeä aiemmin nautittu tulinen curryateria nosti hikihelmet otsalle ja harhaisia kysymyksiä purjehti mieleen.

Olenko törmännyt Top Secret -elokuvastakin tuttuun Anal Intruderiin™?

Maksupolitiikka

Tilasimme palasen englanninkielistä Japania, The Japan Timesin, kotiin kannettuna joka aamu. Aivan sunnuntaiseen Helsingin Sanomat + aamupala -henkiseen fiilistelyyn ko. lehden kanssa ei pääse, mutta varsin informatiivisen luonteensa ansiosta kyseessä on toimiva ratkaisu.

Tilatessa netin kautta kävi ilmi, että maksu suoritetaan "collected", mitä ikinä se tarkoittikaan. Selvisihän se, kun puhelin soi viikonloppuna ja miesääni kertoi japaniksi mystisiä asioita (sain selvää sen verran, että sitä lehteä edustetaan). Väläytin omaa japanin kielen taitoani sanoen, että en juuri japania ymmärrä, preferoin lähinnä englantia. Kaveri vielä japaniksi siunailtuaan ja hetken emmittyään kysyi, että "When home?", johon vastasin, että siinä kuuden kintailla. "Tomorrow?" "Jees".

Sovittuun aikaan ilmestyi rahankerääjä ovelle ja maksu suoritettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Jälkeenpäin mietin, että helppo olisi apinaa koijata tässä maassa. Soitetaan kaasu/vesi/tv-kanava/internet -toimitsijan nimissä, tullaan käymään tekaistun laskun kanssa ja poistutaan rikkaampana. Se vatipää gaijin maksaa kuitenkin, että pääsee tilanteesta eroon!

Mistä juolahti taas mieleen, että sitä kieltä olisi syytä alkaa opiskelemaan...

Kotiseutu laajemmin tutuksi, osa 1

Lauantain kauniin kesäisen sään liikuttamana vein itseni ja polkupyörän Sapporon kierrokselle. Tämä pohjoinen kotikaupunkini on itselle suhteellisen tuntematon, keskustassa on toki tullut kierrettyä, mutta heti ytimen laidoilla alkaa vieras alue. Talviset viikonloput kun hurahtivat lähinnä Nisekossa riekkuen, työviikot muilla saarilla pyörien. Nyt rohkaistuin ja lähdin länteen.

Otin tavoitteeksi muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Maruyaman puiston. Heti Sapporon laidalla alkavan vuoriston juuressa on iso viheralue, joka kätkee hämyiseen vaippaansa niin Hokkaidon suurimman shinto-pyhätön kuin eläintarhakin. Hyvä kombinaatio, kieltämättä.

Hääseremonian juhlaväkeä shintotemppelin pihamaalla. Sulhasta tuunataan kuvaukseen.

Puisto osoittautui erittäin miellyttäväksi, osui johonkin pohjoismaalaiseen luontohermoon. Jylhää havumetsää pönötti lähes kangasmaisessa maastossa. Ympäröivillä kukkuloilla kasvoi tammea ja vaahteraa, osin rehevässä luonnontilassa. Porukkaa istuskeli vielä kukassa olevien kirsikkapuiden alla ja nautti varsin juomapitoisesta piknikistä. Pari tuntia hujahti kuin siivillä metsän siimeksessä maleksien. Ensi kerralla jalkaan sujahtaa vaelluskengät ja mies singahtaa kukkuloille tarkastelemaan, miltä se näyttää muutaman sadan metrin korkeudesta se Sapporo!

Tämä porukka harjoittaa hanamia, eli kirsikkapuiden alla röpöttelyä

Puistofiilistelyjen jälkeen tarkistin ajelin Susukinoon, syntiseen yöelämän ytimeen, joka päiväsaikaan on selvästi vähemmän syntinen. Vähemmän kiinnostava. Soup curryt tuli siinä sivussa imaistua kitusiin ja haisteltua iltaa varten käynnistyvien ruokakojujen tuoksuja. Illalla kokeilin samaa aluetta uudestaan, käytiin työkaverin kanssa syömässä loistoillallinen italialaista ja siitä gaijin-baariin olusille. Taksilla kotiin.

Ohjuksia ja satelliitteja

Lukijat ovat varmaan tietoisia Pohjois-Korean suorittamasta ohjuskokeesta. Tapahtunut laukaisu taidettiin mainita kotosuomenkin lehdistössä. Täällä asialta ei ole voinut välttyä. Juttu on ollut taattua lööppikamaa jo pari kuukautta. Viimeiset päivät ennen laukaisua ja päivät sen jälkeen ovat olleet jatkuvaa uutistykitystä, joka ainakin allekirjoittaneesta on saavuttanut jo ylisuuret mittasuhteet. Japanin kanta siihen, oliko kyseessä satelliitin laukaisu vai ohjuskoe, ei ole jäänyt epäselväksi.

OK, saatettaisiin Suomessakin olla hädissään, jos sisäänpäin kääntynyt, despootin johtama kommunistinen valtio naapurissa tehtailisi ohjuskokeita (ai niin, mutta niinhän tehtiinkin. Ne olivat tosin rauhanohjuksia). Tämä projektiili lensi vielä Japanin ylitse, mikä aiheutti kansalaisissa ylimääräistä ahdistusta. Ainakin osassa, osa on totaalisen kyllästynyt aiheeseen.

Japanin ohjuspuolustusjärjestelmä oli valmiustilassa, risteilijät parveilivat rannikkovesillä ja puolustusministeriöllä oli käsi hälytysnappulalla. Ilmeisen herkässä, koska ehtivät antaa kaksi väärää hälytystä, joista toinen ehti kuluttajille asti. Puolustusministeri saikin sitten kumarrella kameroiden edessä, että sumimasen vaan, anteeksi hätäisyytemme.

Teknisessä mielessä koe oli torso. Siirtyminen toisesta rakettivaiheesta kolmanteen ilmeisesti epäonnistui ja Taepodongin sukulainen tipahti suunniteltua lähemmäs, eli ohjusmarkkinoille Kim Jong tuskin teknologiallaan pääsee. Strategisessa mielessä koe taas oli onnistunut: PK sai lisänappuloita pelilaudalleen sekä Yhdysvaltain uuden presidentin ja YK:n välittömän huomion. Seuraavat viikot hurahtavat mukavasti lehtiä lukiessa, kuinka valtiot vääntävät peistä mahdollisista toimenpiteistä, oliko kyseessä ohjus vai satelliitti, rikottiinko YK:n päätöslauselmia, onko PK:n ydinohjelma uhka vai ei, kuka söi viimeisen kokousviinerin. Ja Mr. Il senkun paistattelee parrasvaloissa.

Pojalla on uusi mopo

Helpoin, kätevin ja muutenkin terveellisin tapa liikkua Sapporossa on sotkea polkupyörällä eli ns. mankelilla. Tämä oikeastaan siksi, että kaupunki on kurinalaisen ruutumittakaavainen ja tasainen kuin pannukakku. Lisäksi kaupungin asukkaat suhtauvat pyöräilijään ymmärtävästi: jalkakäytävällä pyöräilijälle annetaan tilaa ja kadunvarteen pysäköityjä lukittuja pyöriä ei juuri näpistellä.

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria, moni tarjoaa vain pelkää tasaista sotkemista

Allekirjoittaneen maastopyörä ei ehkä ole paras valinta urbaaniin viidakkoon, joten tuin Japanin horjuvaa kansantaloutta ja hankin kaupunkiin istuvan katu-uskottavan citycruiserin. Kyllä nyt kelpaa joenvarren bulevardilla hapottaa reisilihaksensa!

Poika uuden moponsa selässä

Härkää sarvista... tarkoitan, Mazdaa ratista

Yonagoon kun tultiin, oltiin kai kypsät multiin, kuuluisaa runoilijaa mukaillen. Työkaveri oli unohtanut uusia ajokorttinsa, täällä se kun pitää tehdä viiden vuoden välein, joten jouduin seivaamaan autonvuokraustilanteen uudenkarhealla kansainvälisellä ajokortilla (joka on, tietämättömille tiedoksi, n. A3-kokoluokan harmaa pahvinen eepos). Tämä tarkoitti myös uuden virstanpylvään haltuun ottamista.

Härkää sarvista, eli Mazdaa ratista. Kokemukseni vasemmanpuoleisesta liikenteestä rajoittui yhteen mystiseen Karibian saareen, jossa suhattiin päivä nelivetosubarulla. Ehkä lähinnä ko. saarella piti puhua molemminpuoleisesta liikenteestä, tuppasivat autot siellä ajamaan keskiviivan kummallakin puolella riippuen maastosta ja tilanteesta.

Anyways, solahdin japanilaiseen liikennevirtaan ilman suurempaa molskahdusta. Ei nurin menneitä mummoja eikä kolhiintuneen riisipussinsa vieressä kiroilevia lokaaleja. Vaikka kuuteen viikkoon en ollut auton ratissa ollut, niin näköjään pelkääjän paikallakin on saanut jonkinlaisen kasteen paikallisesta liikenteestä. Itseäni sain taas kiittää, ja kuten tavallista, kiitosta riittää. Että omaa hevosta odotellessa...

Hyvää elokuvailtaa

Nisekosta kun kotiutui taas Sapporoon, niin totaalinen vetämättömyys valtasi kehon ja mielen. Uusi vuosi tuli ja meni kotona viiniä lipittäen ja leffaa katsoen. Tänään, uuden vuoden ensimmäisenä päivänä, saatiin itsemme kammettua noin puolen päivän aikaan kaupungille himmailemaan. Siellä ei ollut about ketään, kuten olettaa saattoi. Kaupunki oli kaputt ja closed, kunnes vaelluksellamme saavuttiin päärautatieasemalle. Siellähän oli tuttu syke käynnissä, ihmismassaa tulossa ja menossa, ostoshelvetti auki, pillit ja pelit soiden. Tarjouksia huudettiin megafoneihin kuin basaarissa konsanaan. Hiostava atmosfääri.

Rautatieasemallahan on myös iso elokuvateatteri, luonnollisesti. Päätimme kokea elokuvan japanilaisessa kinopalatsissa hikisen ostosparaatin sijaan. Hasardilla valittiin elokuva, jota tähdittivät herrat Leonardo ja Russell, nimi jäi vielä siinä vaiheessa osin hämäräksi. Saatiin tiskillä liput ostettua, itse englantia puhuen ja täti päälle japania. Normaali kuvio, kun täällä asioi.

Salissa oli hiirenhiljaista. Ei karkkipussien rapinaa, ei pissaliisaikäisten kikatusta, ei myöhässä saapuvien köhimistä ja kompastelua. Arvostan. Leffa oli onneksi dubbaamaton, niihinkin voi törmätä - olisi kokemus saattanut jäädä minuutin mittaiseksi. Mikäs siinä, pari tuntia hurahti hyvän leffan parissa. Yllätys oli säästetty finaaliin: kun lopputekstit alkoivat velloa, nousin automaattisesti ylös hapuilemaan takkia varautuen katon valonheittimien sokaisevaan säteeseen. Olin ainoa. Kun lippu on kerran maksettu, otetaan nautinto kokonaisena, niinpä tietysti, lopputekstit ja kaikki! Ensimmäiset alkoivat hiljaa hiipiä ulos, kun oli päästy stunt-näyttelijät läpi. Ei jääty odottelemaan second assistant cameraman's coffee makerin nimeä saatikka valojen syttymistä, vaan hiivittiin myös ovista pihalle.

Niin, se leffa: Body of Lies, todella napakka valinta. Suosittelen!

Suomi-ilmiöitä

Sendain lämmöstä Sapporon lumipyryyn, siinä päivä kiteytettynä. Lumentulohan on tässä vaihessa pelkästään positiivinen asia. Nisekon rinteet laulavat jo kutsuvasti kuin seireenit, enkä todellakaan aio kahlita itseäni mastoon kiinni - viikonloppuna vedetään urku auki tuoreessa lumessa!

Jouduin iltapuhteena hamstraamaan huomenna saapuvalle työkaverille petivaatteita ja -varusteita. Päällä uudenkarhea untuvatakki astelin asianmukaiseen kauppaan. Kuuma, kostea ilma iski ovella vastaan, ja tajusin heti asian laidan. Suomi-ilmiö! Kauppias oli langennut suomalaiseen julkisten tilojen lämmönsäätelyn paradoksiin kuvitellen, että talvella on siististi hottia pitää patterit kuumina, kun kaikilla on niin kylymä. No kuulkaa, ei ole kylmä, kun päällä on neliömetri hanhenuntuvaa! Jos se minusta olisi kiinni, niin määräisin ko. tropiikin luomiseen syyllistyneet kauppiaat pilkkihaalariin kietoutuneena viiden kilometrin pikamarssille omassa liikkeessään, toistaen mantraa "no onkos tullut kesä, nyt talven keskelle".

Muutamia muitakin Suomi-ilmiöitä ja välähdyksiä näkynyt matkan varrella:

Japanilaisia kiinnostaa Suomen tekijänoikeuslaki. Paidassa hyvä paikka tuoda se esille.

Perus tonttusaippuat, tänään vain 525 jeniä!

Raitapaitaa Nipponin kansalle.

Dokuritsu nichi tai jotain

Aamulla vihmoi vielä vettä, mutta luvattiin pakastuvaa. Siperian yllä lepäilleet kylmät ilmamassat olivat kuulemma keränneet kamansa ja lähteneet liikenteeseen itä-kaakkosuuntaan, kuten yleensä tähän vuodenaikaan. Hokkaidon saari sattuu kätevästi juuri siihen reitille. Holotna, sehän siitä seuraa. Piti löytää siis uusi holotnankestävä rotsi. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lyhytulotteisina japanilaiset myyvät pääasiassa itsensä kokoisia vaatteita ja minä pitkäraajaisena eurooppalaisena pyrin verhoutumaan heitä x-largemmin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, pitkällisten etsintöjen jälkeen napakka untuvarotsi vaihtoi omistajaa riistohintaan.

Onnistuneen hankintakierroksen jälkeen palkitsin itseni kuntosalilla, jossa tapasin myös tutun professorin. Kerrottuani liikuttuneena itsenäisyyspäivästä totesimme yhdessä tuumin asian vakavuuden ja suuntasimme baarin. Syvällistä keskustelua 80-luvun kuolemattomista hard-rock -orkestereista siivittivät olut ja kanan osat grillattuina, ja kuin itsensä Svinhufvudin väkevällä julistuksella paikasta löytyi Finlandia-vodkaa. Ai tilattiinko pöytään?

Uneton Sapporossa

Riivattu jetlag. Unettomuus ei kuulu paheisiini, joten sitä pahemmalta viaton laagi tuntuu. Ensimmäinen herätys kolmelta yöllä, sitten puoli neljä. Ihme pyörimistä ja ajatusten juoksua. Tunnin päästä kirja käteen ja luurit korville - heti tuntuu väsyneemmältä, mutta annas olla kun viihdyke tipahtaa kädestä. Sama ajatuspuuro liikahtelee päässä: mitä piti muistaa huomiseksi, kenelle piti laittaa spostia ja miksi, mitä piti hankkia, mahtuuko se työpöytä vierashuoneeseen, no ei... Harakkakin huutaa ulkona, uskomaton lintu. Lopulta iPodiin Soilwork potkimaan ja Nukkumatille lopullisesti kyytiä. Onneksi hotellin aamupalanäkymät korjasivat nuupahtanutta oloa. Kyllä, siellä niitä lähirinteitä pilkottaa!

Aamulla piti olla skarppina vakavilla asioilla. Piti käydä Tärkeissä Virastoissa: Asuinalueen Virastossa (ilmeisesti paikallinen sossu tai kela) ilmoittauduin asukkaaksi ja laitoin muukalaiskortin hakemuksen vetämään. Ko. kortilla aukeaa portit jos missäkin, mm. pankkitiliä ei voi avata ilman sitä. Sitten maahanmuuttovirastoon, jossa anoin viisumille re-entryn. Toisin sanoen, Suomesta myönnettävällä viisumilla pääsee vain kerran maahan.

Poliisilaitoksella tarkistin kansainvälisen ajokortin paikkansapitävyyden, ja sen jälkeen totesin pankissa, että sitä tiliä ei TODELLAKAAN avata ilman muukalaiskorttia.

Virastoista väsyneenä shoppailin tarpeellisia tarvikkeitä kämpille, mm. silitysraudan ja -laudan, joista lauta oli tuplasti kalliimpi. Miksi lauta on kalliimpaa kuin rauta? Miettikääpä. Oikein vastanneiden kesken arvotaan kuppi haaleaa mokkaa paikallisessa Starbucksissa.

Päättelin illan ns. olutravintolassa, josta saa maistuvaa ns. pubimättöä. Kulinaristit kurtistakoon kulmiaan, mutta jos ruoka on hyvää ja suhteellisen edullista, niin nälkähän sillä lähtee!

Nipponista päivää

Kätevästi toi lentokone pienen ihmisen Sapporoon. Passi, viisumi ja työlupa hikisessä, vähännukkuneessa kourassa harpoin yhdeksän tunnin lennon jälkeen Osakan kentällä koneesta.

Maahantulomuodollisuudet ovat täällä sutjakoita: aluksi turisteja tähdätään infrapunakameroilla, että saadaan kuumeiset pois jonosta. Seuraavaksi asetutaan virkailijan eteen asentoon ja lyödään passi sekä esitäytetty maihinnousukaavake tiskiin. Sitten asetellaan etusormet sensoreille sormenjälkien ottamista varten, jonka yhteydessä paparazzi tiskin takana ottaa kuvasi. Näiden toimenpiteiden jälkeen olet enää vain hieman potentiaalinen terroristi. Mikä parasta, homma toimii, eikä jonossa tarvitse mälvätä ikuisuuksia.

Kun on saatu laukut hihnalta, siirrytään tullikaavakkeen kanssa asiomaan. Setä katsoo, ettet ole merkannut tuovasi marijuanaa tai miekkoja ja kysyy muutaman kiperän kysymyksen: minne menossa ja miksi? Kun takeltelematta vastaat, miekkonen kiekaisee arigaton ja olet ulkona.

Lento Osakasta Sapporoon kesti puolisentoista tuntia, jonka jälkeen eteen nousi seinä: neljä erisuuruista matkalaukkua + suksipussi yht. 80 kiloa, yksi mies varattu toimeen. Roudasin itseni ja laukut väkisin juna-asemalle, mutta matka seisahtui ahtaaseen lippuporttiin. Hiki meinasi juuri valua silmään, kun eteen harppoi länsimaalainen kaveri ja tarjosi apuaan.

Junassa kentältä keskustaan kävi ilmi, että mies on Yhdysvalloista ja toimii lingvistiikan professorina Hokkaidon yliopistolla kolmatta vuotta. Tämä kolmevitonen vauhtipetteri jakoi auliisti tietämystään Sapporosta, hehkutti ruoat ja yöelämän, tarjosi kantoapua hotellille. Soitteli vielä perään ja kyseli maistuisiko tuliset currykeitot paikallisessa. Ikinä en ole currysopasta kieltäytynyt!