Kyykkypyöräilijät

Vaikka aika käy vähiin, niin kyllä nimittäin vielä niin hitosti ottaa pattiin, kun joka paikassa näkee näitä kyykkypyöräilijöitä.

Toki eiväthän he välittömästi minua riivaa, eivät tule silmille, eivätkä aja päälle (ainakaan tarkotuksella), mutta vannoutuneena pyöräilijänä raivostuttaa ihmisten haluttomuus / kyvyttömyys / piittaamattomuus kiinnittää edes vähän huomiota ergonomiseen ja tehokkaaseen pyöräilyasentoon. Onko se nyt niin hankalaa tarttua jakariin tai kehoittaa fillarihuollossa nostamaan sitä penkkiä edes hiukan? Muutamaan kertaan olen nähnyt onnettoman yrityksen lähteä liikkeelle tasaisella maalla, kun jalkojen pitäisi suorittaa syväkyykkyä vaihteettomalla jopolla. Siinä nousee tie pystyyn, ja ukko pyörän selästä taluttamaan menopeliään. Jos jostain löytyisi alamäki, niin pääsisi taas matkaan. Ei VOI olla miellyttävää etenemistä!

Minkä nuorena oppii...

Aikain saatossa olen kuitenkin pystynyt ottamaan ilmiöön viileän analyyttisen asenteen. Etenkin Sapporossa ruutuasemakaava ja liikennevalojen käsittämätön määrä pakottavat pyöräilijän seisahtumaan kolmen korttelin välein. Kyykkyasennosta saa näppärästi molemmat jalat maahan, ilman että tasapaino kärsii. Tosin tämä päätelmä ei vitutusta poista lainkaan, vaan kanavoi sen täkäläiseen liikennesuunnitteluun. Voi jessus näitä liikennevaloja!

Ajokorttiepisodi

Vuoden päivät kun on Japanissa ajanut kansainvälisellä ajokortilla tulee se vaihtaa viralliseen paikalliseen korttiin. Jos omistaisin vanhan suomalaisen paperisen ajokortin tai uuden EU-kortin, saisin japanilaisen vastaavan vilauksessa. Koska minulla on kuitenkin se ensimmäinen ohut muovinen läpyskä, se vajaa A5-kokoinen yhteenkään lompakkoon sopimaton esine, ei asia olekaan niin yksinkertainen. Koska siinä ei näy myöntämispäivämäärää (kortin täytyy olla myönnetty vähintään 3 kk ennen Japaniin muuttoa), niin Ajoneuvohallintokeskuksesta tarvitaan englanninkielinen ote ajokortista. Hinta ko. tulosteesta 21,60 euroa. Sekään ei luonnollisesti riitä, vaan ote täytyy kääntää japaniksi suurlähetystössä, hinta työstä 3900 jeniä (+ 600 postituskuluihin).

Proopuskat lopultakin kourassa marssin Sapporon ajokorttien myöntämiselimen tiloihin. Laskin arvokkaat paperit passin, gaijin-kortin ja sen suomalaisen ajokortin kera tiskille tädin tarkastettavaksi.

Kuinka ollakaan, japanilaista ajokorttia minulle ei tultaisi myöntämään. Syynä rikkinäinen ajokortti - kortin kulmasta puuttuu pala, koska eihän sen kokoinen lärpäke pärjää lompakoissa ehjänä. Huusin, itkin, uhkailin, matelin polvillani tädin edessä ja kiillotin vielä terveyssandaalinsa, mutta täti edusti joustamatonta japanilaista virastokulttuuria (tosiasiassa työkaverini yritti selittää tilannetta parhain päin ja minä nojailin tiskiin poissaolevan näköisenä). Täti kehtasi kuulemma huomauttaa vielä, että ajokortissa ei näy myöntämispäivämäärää, ihan kun en sitä tietäisi. Pidin sitä räikeänä loukkauksena vieressä olevaa Suomen Suurlähetystön virallista paperia kohtaan, josta tämä päivä käy ilmi.

Kyllä otti helvetti pattiin! Ajellaan sitten ilman korttia, perkele!!!

No engrish at maahanmuuttovirasto

Tuli aika uusia viisumi. Sitähän ei Japaniin myönnetä kuin vuodeksi kerrallaan, paitsi poikkeustapauksissa. En ole poikkeustapaus, joten marssin Sapporon maahanmuuttovirastoon. Olen jo aikaisemmin käynyt siellä hakemassa re-entry -lupia, mutta silloin seurassa oli aboriginaali kielitaitonsa kanssa.

Nyt olin omillani. Ajattelin loogisesti, että tottahan maahanmuuttovirastossa pärjää englannilla, koska kyseessä on nimenomaan maahanmuutto ja englanti, tuo globaaleista kielistä kielin, olisi luonnollinen valinta kenen vaan siellä asiaansa toimittaa. Kuinka väärässä olinkaan!

Siellä mitään englantia puhuttu. Kaavakkeet sain täytettyä, koska viraston setä ymmärsi sanan "visa", ja koska ne olivat kaksikieliset, mutta sitten kielimuuri nousi vastaan. Minulta puuttui jotain proopuskoja (joita ei tietenkään mainittu webbisivuilla), ja setä ei saanut kerrottua minulle, mitä lappusia pitää hakemuksen kyljessä olla. Sain lopulta ohjeen (japaninkielisen...) kouraani, jonka kanssa marssin toimistolle kollegoilta apua pyytämään.

Äkkinäinen voisi luulla, että englannin kielen taito on edellytys olla töissä maahanmuuttovirastossa; kaikki immigrantit (esim. minä) kun eivät osaa sitä paikallista murretta heti kättelyssä. Paikalla oli muitakin avuttomia, mutta kaikilla oli tulkit mukanaan. Helvetti, viereisen hampurilaispaikan tarjoilija osaa englantia, pitäisikö sinne mennä viisumihakemusta täyttämään, kun ei alan virastossa pystytä? Uskomatonta.

Falsetista ja kiekumisesta

Olen ollut Japanissa jo tarpeeksi kauan, kuherruskuukausi on ohi. Turistivaiheesta on siirrytty asukasvaiheeseen; sanovat, että ensin Japaniin rakastuu, sitten sitä vihaa, sitten siihen sopeutuu. Asiat, joita joskus piti erikoisina, ovat arkipäiväistyneet. Erilaiset epäkohdat alkavat hiertää, hankaluudet korostuvat. Siispä päätin avata uuden alaotsakkeen, "kyllä silloin otti pattiin", jonka alle listaan kaikki epäloogiset, ahdistavat, ärsyttävät, pöyristyttävät ja muuten vaan vittumaiset asiat, kun niitä eteen tarjoillaan.

Olen jo sivunnut mm. kuumia junavaunuja, jonotuslogiikkaa ja liikennekulttuuria. Tänään suurennuslasin alla on varsinkin palveluammattilaisten keskuudessaan harjoittama nasaalisti korkealta puhuminen. Alkuun kauppaan tai ravintolaan astumista seuranneita "irasshaimasee!" -kiekaisuja piti lähinnä hupaisana, eikä ihmisten puhetapaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota.

Nyt se on alkanut ottaa pattiin. Tavallaan ymmärrän, että nuoret naiset kuulostavat Nylon Beatilta, koska se on söpöä ja kawaii. Miksi vanhempien naishenkilöiden ja miesten pitää tehdä samaa? Hyvänen aika, miksi kenenkään tarvitsee kiekua nenäänsä? Korviin särkee! Helvetti.