Ankerias

Ankerias, tuo järvien liukas luikku, Sargassomeren pikku samurai. Paikallisella kielellä kutsuttu unagi (tai halvempi suolaisen veden serkkunsa anago) on suosittu herkku täällä, joka maistuu myös itselle, etenkin paistettuna riisipedillä.

Näin taas eräänä päivänä menimme lounaalle ko. eläviin erikoistuneeseen ravitsemusliikkeeseen. Annoksen ollessa jo osin matkalla kohti happoista määränpäätään muistin kaivaa kameran laukusta ja napata kulhosta kuvan muiden ruokaotosten rinnalle. Siihen kollega naurahtaen totesi, että hänelläpä on stoori aiheeseen liittyen. Kaverin muinainen esimies harrasti, tai oikeastaan omasi pakkomielteen unagi-annosten kuvaamisesta. Kokoelma kattoi satoja fotoja, joita hän auliisti muille esitteli ja työaikana japanilaisella tehokkuudella järjesti.

Lupasin, että en missään olosuhteissa sorru vastaavaan.

Palanen tai pari Suomea

No johan nyt. Vaimo löysi läheisestä ulkomaisia tuotteita myyvästä kaupasta

(insert drum roll here)

Fazerin hapankorppuja! Ensimmäinen paketti sujahti kuin itsestään parempiin suihin, kera tuorejuuston. Maistuipa hy-väl-le, ja kuituakin on pöyristyttävät 23%! Huomenna ajattelin malttaa laittaa päälle myös kylmäsavulohta. All hail Jupiter!

Törmäsin jo joku aika sitten kauppaan, joka myi riistohinnalla mm. Bliw-saippuaa ja Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota. Hintapyyntö noin 10 euroa per puteli. Eli jos joku on tänne päin tulossa, matkalaukku täyteen ko. pulloja ja matkan hinta on puoliksi maksettu.

Falsetista ja kiekumisesta

Olen ollut Japanissa jo tarpeeksi kauan, kuherruskuukausi on ohi. Turistivaiheesta on siirrytty asukasvaiheeseen; sanovat, että ensin Japaniin rakastuu, sitten sitä vihaa, sitten siihen sopeutuu. Asiat, joita joskus piti erikoisina, ovat arkipäiväistyneet. Erilaiset epäkohdat alkavat hiertää, hankaluudet korostuvat. Siispä päätin avata uuden alaotsakkeen, "kyllä silloin otti pattiin", jonka alle listaan kaikki epäloogiset, ahdistavat, ärsyttävät, pöyristyttävät ja muuten vaan vittumaiset asiat, kun niitä eteen tarjoillaan.

Olen jo sivunnut mm. kuumia junavaunuja, jonotuslogiikkaa ja liikennekulttuuria. Tänään suurennuslasin alla on varsinkin palveluammattilaisten keskuudessaan harjoittama nasaalisti korkealta puhuminen. Alkuun kauppaan tai ravintolaan astumista seuranneita "irasshaimasee!" -kiekaisuja piti lähinnä hupaisana, eikä ihmisten puhetapaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota.

Nyt se on alkanut ottaa pattiin. Tavallaan ymmärrän, että nuoret naiset kuulostavat Nylon Beatilta, koska se on söpöä ja kawaii. Miksi vanhempien naishenkilöiden ja miesten pitää tehdä samaa? Hyvänen aika, miksi kenenkään tarvitsee kiekua nenäänsä? Korviin särkee! Helvetti.

Road trippin'

Lähdimme koko perheen voimin autoiluretkelle. Sehän, kuten jo tiedätte, on japanilaisten kuumottavin harrastus nukkumisen ja shoppailun ohella. Kohteeksi valikoitui Shakotanin niemimaa Sapporosta loivasti luoteeseen. Valikoituminen tapahtui lähinnä sopivan lenkin pituuden perusteella - 260 km rannikkoa nuollen ja Nisekon kautta kiertäen takaisin kotiin. Mitään käsitystä matkalla väijyvistä vaaroista tai kiinnostuksen kohteista ei ollut, mutta täytyyhän elämässä olla hitunen jännitystä!

Matka alkoi juomavaraston ja auton tankkaamisella. Ensimmäiset 50 kilometriä ajelimme auringonpaisteessa tuttua polkua Otaruun ja sieltä Yoichiin, tuohon kuuluisaan viskikaupunkiin, josta olen muutaman kerran suhauttanut vasemmalle Nisekoon. Siitä alkoivat tuntemattomat seudut ja vieras tie aukesi edessä.

Tie 229 seuraa aivan niemimaan rannikkoa. Se sukeltaa välillä tunneliin, välillä kulkee niin lähellä merta, että vihaisimmat pärskeet yltävät tuulilasiin asti. Tie halkaisee muutamia pieniä kalastajakyliä, muuten rannikko on karu ja asumaton.

Kalastajakylä vuorten kainalossa

Kalastajat kalastavat mm. mustekaloja, joiden irtihakatut lonkerot kuivuvat ulkoilmassa leppoisasti kieppuen. Nam!

Lähes koko ajan matkalaisten seurana ovat jylhät, lähes pystysuorat seinät, jotka ovat aikojen saatossa jättäneet jälkeensä merestä nousevia yksinäisiä kivipaaseja. Reitin parasta antia ovat kuuluisat näköalapaikat, eivätkä suotta maineensa saavuttaneita, kuten esimerkiksi Kamui-niemi. Kuvatodisteet alla.

Irtaannuimme lopulta rannikosta, jälleen kerran Hokkaidon maisemien lumoamana. Tie vei lopulta illan auringossa kylpevään kesäasuiseen Nisekoon. Hyvä että paikkaa tunnisti, edellisellä kerralla se kun oli verhoutunut parimetriseen lumivaippaan. Kylä eli kesäkautta, muutamia turisteja pyöri huudeilla mielessään joko melonta, maastopyöräily tai paintball, joita elämysfirmat auliisti tarjosivat. Viime Joululta tuttu pension oli saanut "for sale" -kyltin kylkeensä. Lama riivaa.

Kotiinpaluun jälkeen perheen yksimielinen päätös oli tehdä uusi kierros ensi kesänä.

Asiallinen välihuomio

No nyt on ensimmäinen skimbauskeikka varattu. Tämän insinöörin perhe ottaa uuden vuoden dumpit vastaan Nisekossa, viisi päivää pohjattoman syviä siivuja Annupurin kupeilla...

Viime Joulun jälkeistä satoa, sitähän riitti

Eli: täten julistan laskukauden 09-10 malttamattoman odottelun ja levottoman fiilistelyn VIRALLISESTI ALKANEEKSI.

Vaihtokauppaa maan ominaispiirteillä

Japanissa on muutama ominaisuus, jotka voisin huoletta tuoda Suomeen, tai vaikka vaihtaa päittäin. Ensimmäinen on luonnollisesti ruokakulttuuri, (härmässä vastaavaahan ei ole, jos ns. kotiruokakulttuuria ei lasketa), toinen on yleinen omaisuuden kunnioittaminen. Kolmantena vaihtaisin Hokkaidon ilmaston ja pinnanmuodot silmää räpäyttämättä Suomen vastaaviin.

Mieltä sykähdyttää neljä oikeaa vuodenaikaa, kokipa ne missä vain. Talvi on kunnon talvi ja kesä kunnon kesä, vähän niin kuin lapsuudessa. Silloinhan aurinko paistoi aina, vesi oli lämmintä kuin linnunmaito ja talvisin hiihdeltiin etelärannikon merenjäillä kirpeässä pakkasessa, repussa termarissa kuumaa kaakaota... Täällä odotellaan ruskaa saapuvaksi, mutta vielä on aikaa nauttia loppukesän lämmöstä; neljä kuukautta shortsikelejä on uusi standardi. Kuten viime talven hehkutuspostauksista varmaan kävi ilmi, myös talvi on kuten sen pitää kunnon lumisateineen ja pakkasineen.

Vaikka Japani on erittäin vuoristoinen maa, Hokkaidolla pääsaaren terävähuippuiset kolmetonniset tasaantuvat siellä täällä kohoaviksi paritonnisiksi huipuiksi, aaltoileviksi viheriäisiksi kukkuloiksi ja edelleen laajoiksi tasangoiksi. Mukaan on ripoteltu muutamia isompia kirkasvetisiä järviä ja puhisevia tulivuoria tuomaan jännitystä elämään. Kasvusto on rehevää, kiitos lauhemman ilmaston.

On metsää...

...on järviä...

...ja ennenkaikkea töppyröitä!

Tällaista oudoor-henkistä kaveria kumpuileva maasto tietysti kiihottaa niin kesällä kuin talvella. Sanovat, että haikkaus, kalastus ja melonta ovat kovassa huudossa täällä pohjoisessa, mikä on helposti ymmärrettävää. On vähän kuin olisi Suomen luonnossa harrastamassa, mutta potenssiin kaksi. Laskettelu on tietysti oma lukunsa, siellä missä kolmessakymmenessä minuutissa pääsee Talmaan, täällä pääsee kilometrin korkeuteen arvostamaan edessä aukeavia puuterikenttiä.

Eli pidemmittä puheitta, vaihdetaan komennuksen päätteeksi Suomen ilmasto ja topografia Hokkaidon vastaavaan. Tarjoan vaihtajalle kahvit. Vastalauseet (kirjallisesti, viitenä kappaleena) voi esittää Sapporon kaupunginviraston vahtimestarin kissalle sunnuntaisin kello 6-6:05.

Sapporon liikenteessä monta hidastetta ompi eessä

Ulkoilutin maastopyörää pitkästä aikaa, ja sen huomasi pulssin nopean nousujohteisesta kehityksestä. Mieltä piristi kuitenkin uudet kypärät ja kengät ja motivaatiot. Jo tutuksi tullutta joenvartta pitkin, kevyessä tuulenvireessä ja auringon paahteessa oli mukava palautella sotkemista mieleen. Joenvarrelle päästäkseen piti kuitenkin kikkailla viitisentoista minuuttia kaupungin kaduilla. Mieleen nousi jo useamman kerran sinne kohonnut kysymys: mille kulkupelille Sapporo oikeastaan on tarkoitettu?

Teoriassa tasainen ja väljä kaupunki sopii fillareille. Käytännössä valoissa seisominen, autojen ja ihmisten väisteleminen sekä osin kapeat jalkakäytävät haukkaavat leijonanosan ajasta ja fiiliksestä. Lisäksi nälkäiselle maastopyörälle ei tahdo löytyä lähiympäristöstä polkuja tykitellä, eikä pesupaikkoja kuraiselle pyörälle (ja miehelle) sateisen metsälenkin jälkeen. Samoin jalan liikkujaa riivaavat pitkät punaiset valot ja etäisyydet. Enkä muutenkaan ole jalkamiehiä.

Autollakin on mukava liikahdella, tai niin luulisi: preussilaisen tarkka ruutuasemakaava ja kaksikaistaiset tiet helpottavat ajomiehen urakkaa. Toisin on: hyvä kokonaisuus on pilattu täysin koomisilla valosekvensseillä, joista en ole oikeastaan vielä saanut otetta. Pääasiassa valot vaihtuvat sarjoissa, vihreitä aaltoja täällä ei tunneta. Joskus pitää pysähtyä joka jeesuksen risteykseen, joskus ei. Siinä teille johdonmukaisuutta. Lisäksi kaupungista puuttuvat tyystin ns. kehätiet. Etelään päästäkseen pitää ajaa koko kaupungin läpi valoista toiseen nykien. Moottoritie halkoo kaupungin länsi-itä-suunnassa kääntyäkseen siitä kaakkoon, ramppi ko. vapauttavalle baanalle on keskustasta aivan liikaa pohjoiseen. Kolmanneksi, paikallinen liikennekäyttäytyminen on ahdistavaa. Auto voidaan milloin vain pysäköidä kadunvarteen, siis ajokaistalle, niin että pahaa-aavistamaton takanatulija on vaarassa tömäyttää Nissaninsa siihen perään. Oikealla kaistallakaan ei ole turvallista, sillä kääntyviä kaistoja ei ole, ja tienvieret ovat täynnä kauppoja ja ravintoloita. Ajomiehen tarvitsee koko ajan olla varuillaan, että milloin se edelläajava laittaa vilkun oikeaan ja liinat kiinni. Ajamisesta on viety nautinto, kun pitkällä suorallakin pitää puikkelehtia kuin heikkopäinen. Parhaiten pärjää kuski, joka osaa ennustaa muiden liikenteenkäyttäjien mielenliikkeet oikein.

Joukkoliikenne on toimiva setti, jos sattuu asumaan pysäkkien ja asemien lähellä, ja jos määränpään lähellä on toinen vastaava. Niin ei täällä aina ole, todellakaan. Kaiholla mietin Tokion kattavaa metroverkkoa ja Yamanote-linjaa.

Onko tässä Siperian tuulten pieksämässä kylässä ainoatakaan toimivaa liikennevälinettä? On: taksi. Herrana on helppo istua takapenkille, huudella kömpelöllä japanilla ohjeet kuskille ja ottaa rento takanoja. Kyyti on verrattain edullista, pari kilometriä taittuu alle tuhannella jenillä. Muusta liikenteestä ei tarvitse ottaa kierroksia, vaan voi vaikka ihailla elegantin taksin pitsivoittoista verhoilua.

Oodi onigirille

Onigiri, tuo nälkäisen reissumiehen oiva pelastus. Halpa, helppo, maukas, terveellinen. Voiko enempää vaatia? Tajusin, että en ole muistanut hehkuttaa tätä lähes jokapäiväistä leipääni. Teen sen nyt.

Onigiri, riisikakku, on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Se on monumentaalisen suosittu välipala Japanissa, allekirjoittaneelle yksi ensimmäisiä kosketuksia paikalliseen ruokakulttuuriin. Kapine on noin jääkiekon kokoinen ja muotoinen, mutta siitä ilmenee myös kolmiomaisia variaatioita. Mausteena kakun uumenissa on yleensä mätiä, lohta tai tonnikalamajoneesia. Vegevaihtoehtojakin löytyy, kaiken maailman umeboshit ja muut tsukemonot, mitä niitä nyt on. Koko komeus on kietaistu merilevään.

Reissuilla onigiri on tullut tutuksi. Joka kulmalla väijyvästä päivittäistavarakaupasta, konbiniista, kakkusen saa reilulla sadalla jenillä, mikä on nykyrahassa noin 80 senttiä. Yksi riittää välipalaksi, kaksi aamiaiseksi ja kolme paniikkilounaaksi.

Jos haluaa hifistellä, käsintehdyn onigirin voi ostaa siihen erikoistuneelta kauppiaalta. Pari sellaista ja biiru kourassa on heti parempi olo, vaikkapa puistoon on helppo mennä niine hyvine pätemään. Arvostan!

Itse asiassa, teenkin oodin sijasta haikun onigirille:

Kakku riisistä / matkamiestä helpottaa / kera oluen

Yllätys hotellihuoneessa

Pahaa-aavistamatonta hotellivierasta odotti huoneen pöydällä yllätys. Hurjannäköinen laite, ilmeisesti sähkövirralla toimiva. Koostumus muovinen, kirkuvaa oranssia siellä täällä. Pituutta kyynärvarren verran. Ulkonäkö lähinnä pelottavan ja huolestuttavan välimaastossa. Ei selvästikään lasten käyttöön! Hetkeä aiemmin nautittu tulinen curryateria nosti hikihelmet otsalle ja harhaisia kysymyksiä purjehti mieleen.

Olenko törmännyt Top Secret -elokuvastakin tuttuun Anal Intruderiin™?

Maksupolitiikka

Tilasimme palasen englanninkielistä Japania, The Japan Timesin, kotiin kannettuna joka aamu. Aivan sunnuntaiseen Helsingin Sanomat + aamupala -henkiseen fiilistelyyn ko. lehden kanssa ei pääse, mutta varsin informatiivisen luonteensa ansiosta kyseessä on toimiva ratkaisu.

Tilatessa netin kautta kävi ilmi, että maksu suoritetaan "collected", mitä ikinä se tarkoittikaan. Selvisihän se, kun puhelin soi viikonloppuna ja miesääni kertoi japaniksi mystisiä asioita (sain selvää sen verran, että sitä lehteä edustetaan). Väläytin omaa japanin kielen taitoani sanoen, että en juuri japania ymmärrä, preferoin lähinnä englantia. Kaveri vielä japaniksi siunailtuaan ja hetken emmittyään kysyi, että "When home?", johon vastasin, että siinä kuuden kintailla. "Tomorrow?" "Jees".

Sovittuun aikaan ilmestyi rahankerääjä ovelle ja maksu suoritettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Jälkeenpäin mietin, että helppo olisi apinaa koijata tässä maassa. Soitetaan kaasu/vesi/tv-kanava/internet -toimitsijan nimissä, tullaan käymään tekaistun laskun kanssa ja poistutaan rikkaampana. Se vatipää gaijin maksaa kuitenkin, että pääsee tilanteesta eroon!

Mistä juolahti taas mieleen, että sitä kieltä olisi syytä alkaa opiskelemaan...