Reissumiehen päiväkirjasta - Isoveli muistuttaa

Reissussa Shikokun saarella, aamun varhainen hetki hotellihuoneessa. Ulkona räsähtää kovaääninen päälle. Rähmäisissä heräämistiloissa luulen kyseessä olevan kaupungin hälytysjärjestelmän testauksen, mutta että seitsemältä aamulla... Metallinen miesääni posottaa hetken jotain ja vaikenee. Mistä moinen?

Myöhemmin työkaveri kertoi, että kaupungin isä toivottaa näin joka aamu asukkailleen hyvää huomenta ja kehottaa ahkeraan työntekoon, koululaiset kouluun tms. holhoavaa paasausta. Illalla sama toistuu yhdeksältä, silloin Isoveli mm. muistuttaa, että kaikkien kilttien lapsosten on aika mennä kotiin.

En oikeastaan edes hätkähtänyt. Japani on holhousvaltioiden aatelia, jossa yksilö on nolla ja yhteisö sata. On kaikkien edun mukaista, että aamulla työmiehet menevät reippaasti sorvin ääreen ja lapset ovat illallisaikaan kotona. Iltaisin ei lättähattujen parane pyöriä kartsalla, siitä ei tykkää kukaan. Ei kai ketään haittaa, jos tästä muistutetaan päivittäin myös kaupungin kovaäänisjärjestelmän kautta?

Tuhkamuna

Huolimatta otsikon kieltämättä vihjailevasta asusta, en aio puuttua erään nimeltämainitsemattoman islantilaisen tulivuoren aktiviteetteihin vaan kertoa ihan rehellisesti tuhkamunasta. Tunnetaan myös nimellä sadan vuoden muna.

Sattuipa eräänä iltana Osakassa tällainen herkku eteen.

Kyseessä on muinainen kiinalainen ruokalaji, syntynyt ihmisen tarpeesta säilöä ruoka-aineksia myöhempää nauttimista varten. Ammoiset ihmiset hautasivat hädissään raakoja linnunmunia emäksiseen saveen huomatakseen, että ne säilyivät pitkän aikaa samalla kypsyen, mutta muuttaen ulkomuotonsa melko vastenmieliseksi. Tapa kehittyi aikojen saatossa; perinteisesti muna piilotetaan tuhkan, poltetun kalkin ja suolan seokseen ja annetaan hautua kolmisen vuotta. Moderni keittiökemisti on löytänyt tapoja lyhentää suhteellisen pitkää valmistusaikaa kalsiumhydroksidin ja soodan avulla.

Menemättä sen pidemmälle pH:n nousun aiheuttamaan proteiiniketjujen katkeamiseen, nautitaan tämä rikin- ja ammoniakinkatkuinen pala vaikkapa soijan kera. Nam.

Mokkamaa

En muista olenko aikaisemmin maininnut (näitä runoja on kirjoitettu puoltoista vuotta, ei voi välttää kierrätystä, throw me a freakin' bone here), mutta Japani on todellinen kahvinystävän paratiisi. Tilastot osoittavat Japanin olevan kahvinkulutuksessa paljon ykkös-Suomea jäljessä, mutta ottaen huomioon maan sitkeän teeluonteen mokan suosio on hämmentävä. Vaikka sivuuttaisi joka nurkalla vaanivat ketjukahvilat, starbucksit ja doutorit ja mitäniitänyton, niin kahvihampaan kolotuksen saa poistettua pienissä kahvilahelmissä. Niissä pavut jauhetaan tunteella ja kahvikupin valmistus on taidetta japanilaisella pieteetillä. Luulen, että parhaan kaffekupillisen ikinä olen juonut Japanissa, sifonisellaisen tietysti.

Kahviaiheinen kauppa Kappabashi-dorilla

Kiireistä kansaa on muistettu muutamalla nerokkaalla helpotuksella. Juoma-automaateissa on aina valikoimissa setti kuumia tölkkikahveja, joiden maku ei suoranaisesti makuhermoja hivele, mutta jotka ajavat asiansa hätätilanteessa. Vähemmän äkkinäiselle kahvinystävälle on tarjolla kertakäyttöinen annosyksikkö, eräänlainen minikokoinen suodatinpussi, joka leväytetään auki kupin päälle ja lorotellaan kuumaa vettä purujen niskaan.

Toimistolla suositaan edellämainittuja annospusseja. Kahvinystävää riivaa kyseisen tilapäisratkaisun käyttäminen toistuvasti, joten tänään loistavan soba-lounaan jälkeen nimeltämainitsemattomassa ketjukahvilassa istuessa heräsi työkavereiden kesken kollektiivinen halu parantaa kahvikokemusta myös konttorilla. Kahvilassa sattui olemaan myynnissä muutama kahvinkeitinmalli, joten hetken konsultaation jälkeen päätimme sijoittaa tämän italialaismerkin aparaattiin. Avulias barista keitti kupit kahdella eri keittimellä, testiryhmä maistoi tuotoksen ja arvioi kalliimman keittimen paremmaksi. Se kainalossa palasimme hymyssä suin takaisin sorvin ääreen.