Jonottava kansa

Japanilaiset ovat kovia poikia jonottamaan. Juolahtipa taas tänään mieleen, kun otin julkisen kulkuneuvon toimistolle. Bussiasemalla on useampi laituri jonossa, ja bussit saapuvat kukin oman ovensa taakse, ikäänkuin Kampin uudessa keskuksessa (allekirjoittaneen mielestä turhaa hapatusta, ne olivat aikoja ne, kun Espoon busseja odotettiin myrskytuulessa ja pakkasessa Kampin aukiolla). Kunkin oven eteen on maalattu viivat osoittamaan jonotusaluetta.

Siinä seistä pönötetään kunnes laiturin lasiovi aukeaa. Yllätys: edelläoleva kaveri ei liikahdakaan. Hän odottaa nätisti vuoroaan SEURAAVAAN bussiin. Ei puhettakaan, että siirtyisi ystävällisesti syrjään ja antaisi muiden ymmärtää, että hänpä ei astukaan tähän dösään, olkaa hyvä. Tekisi mieli tarttua miestä hartioista ja ohjata sivuun, että pois edistyksen tieltä. Muistin taas, miksi siirryin auton käyttäjäksi.

Sama ilmiö lentokentillä, kun kultapossukerholaiset kutsutaan koneeseen ennen muita. Väki jonottaa boardingtiskin edessä ja tukkii kerholaisten tien. Läpi pääsee sumimasenia hokemalla ja lievää väkivaltaa käyttäen. Laskettelija kuitenkin arvostaa tätä ominaisuutta kansassa. Hissijonot pysyvät järjestyksessä, kukaan ei töki sauvalla tai hiihdä suksien yli, kuten Alpeilla.

Ehkä tietyssä mielessä me olemmekin samankaltaisia - mistään ei suomalainen pidä kiinni niin tiukasti, kuin paikastaan jonossa, nimim. "menepä kiilaamaan taksijonoon neljän aikaan aamuyöstä pikkujoululauantaina". Täällä jonottamisessa on kuitenkin formaalimpi sävy, se on lähes harras tapahtuma. Ei puhettakaan, että lihatiskille otetaan jonotusnumero, vaan ollaan kiltisti jonossa!

Nisekon kausi paketissa (?)

Ellei ihmeitä tapahdu, niin lauantai taisi olla allekirjoittaneen kauden viimeinen laskupäivä Annupurin kupeilla. Osa keskuksesta sulkee hissinsä ensi viikonloppuna, aurinko lämmittää lumipakkaa jo tehokkaasti, varsinkin alempana. Ensi viikonlopuksi luvattu melko lauhaa. Hiihtovaellukset tms. eivät luonnollisestikaan ole poissuljettuja, ja se Yotei-san on vielä siellä, odottamassa nousijoita... Puuterilumen perään on turha näillä leveys- ja korkeusasteilla enää itkeä.

Joka tapauksessa, olihan lopetus kaudelle: aurinkoinen päivä, tuoretta lunta jos ei ihan faceshoteiksi asti, niin ainakin rinnuksille. Huipulla (jonne kapusin kolmesti) ei tuullut lainkaan - normaalin ujelluksen sijaan siellä vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Pohjoisseinä oli loppua kohden aivan mahtavaa settiä, en malttanut lopettaa normaaliin traverseen vaan laskin alemmas ja nautin siirtymän pidemmän kaavan mukaan. Melko yksin sain hiihdellä, eikä huipullakaan ruuhkaa ollut. Tätä tulee vielä ikävä!

Pohjoisseinä traverselta kuvailtuna

Yotei-san illan viimeisissä säteissä

Seitsemään tuntiin sain ahdettua kuusi (6) kokonaista laskua siirtymineen ja nousuineen. Työtä tuli siis tehtyä. Siispä palkitsin illalla itseni gyozalla, Mr. Donutsin tuotteilla, oluella ja elokuvalla. Itseäni olen aina kiittänyt ja kiitosta on taas riittänyt.

Tänään käsillä on hämmentävä vapaapäivä Sapporossa. Mitä sillä tekisi? En ole tottunut tämmöiseen! Työmatka tai Niseko on ollut perinteisesti ainoa oikea tapa viettää. Mikä neuvoksi? Mitä ihmiset yleensä tekevät? Ulos? Radalle? Auttakaa!

Video evidence

Georgie-boy on tehnyt parin viikonlopun takaiselta Kita Dain reissulta videon. Arvostan!

Sakura

Se on täällä taas, se sakura. Ei vielä Hokkaidolla, mutta Shikokun saarella bongasin ko. ilmiön eilen, turvallisesti autosta käsin. Ilmiön, joka saa raavaimmankin yakuzan kyyneliin ja jokaisen tavan japanilaisen kiirehtimään puistoon kameroineen ja eväskoreineen. Kirsikan kukinta, tuo jokaisen pikku horti-fuckin-kulturistin vuoden kohokohta.

Kirsikkapuita kukkulalla

Pitänee aktivoitua, kun kyseinen puu suvaitsee kukkia täällä pohjoisessakin. Jos vaikka menisi puistoon, ottaisi kuvia, tekisi haikun ja origamin, joisi sakea ja itkisi elämän ohimenevää luonnetta.

Sakuran bongaamisesta eli kotoisasti hanamista ei ollut juuri apua, kun saarelta matkattiin kotiin. Koneet olivat myöhässä, Hanedan kentällä ruuhkaa ja naposteltavat loppu, kuuma, lentokoneessa kuuma, junassa kuuma, kirjasta sivut ja iPodista akku finaalissa. Koko shittiin meni aikaa n. 6 tuntia. Kotona olikin sitten juuri aikaa kerätä hermojen palaset ja kasata ne jotenkuten nukkumista varten. Sometimes I feel like screaming, kuten Deep Purple osuvasti joskus asian ilmaisi.

PS. Japani voitti baseballin (ei sen Pihkalan version) maailmanmestaruuden. Ja se muuten näkyy.

Pessimisti ei pety (vaan yllättyy iloisesti)

Kuten sanottua, viikonlopulle oli varattu mielettömät odotukset. Sääennuste lupaili hyvää, varsinkin maanantaille, jolloin pakkanen ja lumisade tekisi Nisekosta puuteriparatiisin. Matkalla lentokentältä (josta hain suomalaisvahvistuksen mukaan) päätimme kuitenkin pitää hypetyksen kurissa ja heittää ripauksen suolaa ennusteen päälle. Hyvä niin...

Lauantai-iltapäivä saatiin kulumaan kahdessa laskussa, hiihdeltiin takamaastoja korppulumella (joku taisi myös hioa kasvoillaan korppua bäkkärillä...), nautittiin auringonpaisteesta ja katseltiin linjoja. Miika oli kolunnut Hirafun puolen offareita useammankin kerran, itseltä ne ovat jääneet väliin. Se oli arvokasta tietoa takataskuun - eipä ollut aavistustakaan, kuinka paljon pohjoispuolelta löytyy laskettavaa!

Ns. full thickness avalanche kuulusan tattimetsän kieppeillä, lumimassa alhaalla vasemmalla.

Sunnuntaille ennustettu lauha rintama toteutui kaikessa jäätävyydessään. Nisekossa oli nollakeli toppia myöten. Sitä saatteli iltapäivällä alkanut vesisade. Metsiköstä löytyi kuitenkin pientä puuhasteltavaa, nuoskalunta ja jyrkempää siivua vauhdinhallinnan harjoittamiseen. Ennusteet muuttuivat koko ajan huonompaan suuntaan, yöksi luvattu pakkaskeli siirtyi eteenpäin ja vesisateen riivaus riippui yllä kuin märkä kaapu. Aamulla sankan lumisateen sijaan ikkunasta avautui lohduton maisema, muutama leijaileva hiutale ja suoja. Päivän odotusarvo oli nolla.

Mutta, mutta: jo ensimmäinen lasku Hanazonon kupeessa herätti toivonkipinän. Lumi pehmeää, koskematonta ja lisääntyvää. Lumisateen yltyessä fiilikset kohosivat, parilta metsäpätkältä haettiin rohkeutta ennen luvatonta siirtymistä koillisseinän kuruihin. Pari laskua silkkaa mahtavuutta; jos ei nyt parasta pyydaa, niin olosuhteet ja odotukset huomioon ottaen suorastaan naurettavaa ajanvietettä. Kaikkia ratkaisu ei miellyttänyt, lounaalla eräskin aussi tuli kateellisena aukomaan päätään, kuinka hän oli meidän livahtamisen huomioinut ja kuinka Ski Patrol meidät kohta naulitsisi, kun on valvontakamerat ja kaikki! Me poijjaat naurettiin partaamme ja laskettiin vielä kolmoiskuru. Ilman nuhteita.

Telluilija Suomen Tokiosta.

Uudet puuterityökalut! Mitat 160-110-140, 173 cm. Kyllä lihavakin voi olla ketterä.

Kausi lähestyy loppuaan, kenties Nisekosta haettiin juuri kevään ´09 viimeiset pehmeät. Ko. taustaa vasten hieno finaali puuterikaudelle. On aika katsoa uusia haasteita randotouhujen parissa, hiihdellä keväisillä hangilla ja laskea napakkaa firniä. Niitä hetkiä odotellessa.

Takin tyhjyydestä

Takki on todellakin tyhjä, kiitos 24 h katkeamattoman reissaamisen. Ei oikein juttukaan irtoa entiseen malliin. Se ensimmäinen junamatka ja pari lentoa meni niin ja näin, mutta viimeinen erikoiskoe Haneda - Sapporo oli todellakin tahmea. Onneksi työmatkoilla ansaittu kultapossukerhon jäsenyys heilautti allekirjoittaneen mantereenvälisellä turistista bisnekseen...

Joka tapauksessa oli virkistävää vaihtelua viettää nelisen päivää keskieurooppalaisessa pikkukylässä, vaikkakin päivät täyttyivät väkevästä kurssituksesta. Kulissit ovat kieltämättä siellä suunnalla komeammat kuin täällä, lähinnä arkkitehtuurin esteettisyys vie voiton kuus-0. Ehkäpä tulevaisuudessa isken stooria lokaalin rakennuskannan rumuudesta.

Huomenna Nisekoon, luvassa lisää lunta, niin suojassa kuin pakkasessa. Tällä kertaa se arktinen myrsky näyttää onneksi jäävän Siperiaan, pysyköön siellä, kirottu riivaaja... Tilitystä, toivottavasti riipaisevan positiivista, luvassa maanantaina.

Loppuun kuvaa koneesta ulospäin. Framilla Fuji-san itse. Hienosti se kohoaa keskeltä lakeutta!

Uusi tuttavuus aamiaispöydässä

Dekopon. Olin lukenut siitä kertovan artikkelin The Japan Timesista. Pakkohan sitä oli maistaa, kun väittivät sen olevan makein sitrushedelmä ever. Kyseinen esine on syntynyt siittämällä ristiin muutamaa paikallista appelsiini- ja mandariinilajiketta, tuloksena lokaaliin ilmastoon sopiva maukas vitamiinipommi.

Kuten kuvasta näkee, hedelmän tunnistaa epäilyttävän näköisestä ulokkeesta (deko = epätasainen). Empiirinen tutkimus osoitti plussia appelsiiniin verrattuna olevan kolme: kapine kuoriutui todella vaivattomasti, siinä ei ollut siemeniä ja maku oli todellakin makea, appelsiini +2, sanoisin, Tuomaksen makeusasteikolla.

Että näin hedelmäpainotteisesti täältä Sapporosta tänään. Nisekossa on keskiasemalla nollakeli ja myrskytuulet puhaltelevat, joten tein raskaan päätöksen jäädä paikalleni. Huomenna on luvassa työmatkaa Sveitsiin, jolloin taas laskusäät olisivat paremmat, uutta luntakin kenties... Tähdet ovat selvästi väärässä asennossa. Mieltä lääkitsee kuitenkin tieto, että perjantaisen paluun jälkeen luovitaan Nisekoon erään tokiolaistuneen suomalaisvahvistuksen kanssa. Ehkä olisi aika tanssia pienet lumisadetanssit, hä?

Junassa on hauska matkustaa, osa II

Päätin tehdä jatko-osan huippusuositulle kassa- magneetille "Hauskoja vimpaimia rautatieyhtiön lehdessä" yleisön pyynnöstä huolimatta, koska JR on suuressa viisaudessaan julkaissut uuden myyntikatalogin, täynnä toinen toistaan tarpeellisempia esineitä. Ohessa parhaat, olkaa hyvä ja nauttikaa!

Elektroninen soiva karhupumppu? Ei vaan, tällä voit laulaa luikauttaa yöllä ilman, että naapurisi vetää sinua kuokkaan. Sopii myös krapulaisille karaokestaroille, ns. paluuliikenteen voi ohjata kuppiin.

Aikuisten tutti, johon voit vaikka painaa ääniraudan kiinni. Miksi en itse keksinyt tätä?

Vain yksi kysymys: miksi sitä korvaa pitää väijyä iltapuvussa ja täydessä meikissä?

Bird killer, vaatimattomasti. Pakastin täyteen närhiä, sano!

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun

Piti siivota puuteria viikonloppuna, niin. Eipä tarvinnut, kun tuuli sen siivosi pois meidän puolestamme. Oli loppuna muutakin, onneksi.

Junailin Rubeshibeen lauantaisena iltapäivänä. George-boy oli vastassa, lounastelun jälkeen shoppailtiin tarpeellisia asioita sadan jenin kaupassa ja supermarketissa - illalla oli tarkoitus tavata muita alueen englanninopettajia, säätäjiä ja hamppareita. Molskahdettiin vielä onseniin, ja tuumittiin, että mitäköhän sunnuntaina. Kovaa tuulta olisi luvassa, Kurodaken gondolihissin kanssa saattoi olla niin ja näin.

Porukkaa valui kämpille seitsemän aikaan, mm. paikallinen maanviljelijä perheineen. Viiskymppinen sälli, kova poika haikkaamaan ja snoukkaamaan. Oli rakentanut mailleen pienen snowparkin reileineen ja bokseineen. Puhui kaupan päälle kohtuullista englantiakin.

Ryhmä rämä

Muutaman oluen jälkeen maisteri G keksi kaivaa esiin Pohjois-Korealaisen laatuviinin, sen mustikanmakuisen. Pullon sisällön väri muistutti kuravettä. Haju oli tyrmäävä, maku alkuun teollisuusalkoholimainen, häivähdys despootin terävyyttä, jonka jälkeen kommunistisen mallivaltion marjatalouden sadon kukkeus peitti alleen nälänhädän pikantin sivumaun. Jos ei aivan kiljua, niin sukulaisjuomaa kuitenkin. Selvittiin kaikki hengissä.

The stuff that made Kim Jong ill...

Aamulla selvisi, että Kurodaken hissi oli kuin olikin kiinni. Siispä kohteeksi valikoitui jo tutuksi käynyt Kitadaisetsu. Sielläkin puhalteli arktinen tuuli, kolmesta hissistä kaksi toimi, joista toinen suljettiin yhden nousun jälkeen. Mepä poijjaat emme lannistuneet, vaan kiinnitettiin laudat reppuihin, skinit suksiin ja suunnattiin punoittavat nenämme kohti huippua.

Kitadaisetsu

Arviolta 400 verttimetrin jälkeen huippu häämötti piiskaavan lumimyrskyn lävitse. Matkalla oli kaaduttu tuulen voimasta muutamaan otteeseen, siitä huolimatta hikoiltu ja välillä pidetty taukoa hissiaseman alla. Topissa viima oli brutaali, se vei ison miehen lähes mukanaan. Alhaalla väittivät tuulen olevan puuskissa noin 25 m/s, eli myrskylukemissa. Hanskasta paljastettu käsi jäätyi n. heti. Taiteiltiin laskuvälineet mitenkuten jalkaan, todennäköisesti jonkun töppyrän suojassa. Ei siellä mitään nähnyt, vaikka aurinkokin koetti kuikkia pilvenraosta. Alaspäin vievä suunta oli vielä selkäytimessä, toiveissa pehmeä lasku - kukaan ei ollut toppiin ennen meitä uskaltautunut.

Läpi tuulen ja tuiskun

Mitään puuterilaskua saatu. Tuulen pakkaamaa. Harhaisissa laskelmissa metsän suojissa olisi pitänyt olla tuulenkasaamaa pehmyttä, mutta ei. Tulipa kuitenkin urheiltua.

Koko hoito päätettiin tämän autenttisen alppityylisen resortin onsenissa. Ulkoaltaan näkymistä papukaijamerkki.

Perjantai-illan apatiaa

Viikko on kääritty nätisti pakettiin ja viety roskikseen, koska piti raivata tilaa viikonlopulle. Perjantaisen konttorirottailun päälle pikku punttissessiot ja kylvyt, jonka jälkeen hiukovaa vatsaa täyttämään.

Jehna. Onkin perjantai-ilta, ja lokaaleilla on porukassa hauskaa. Kaikki ravintolat täynnä iloitsevia seurueita. Minä, yksin. En sovi kalustukseen. Pilaisin muidenkin illan, todennäköisesti mököttäisin ainoana neljän ihmisen looshissa, levittäisin apatiaa lähimmäisiin. Tilaisin ehkä oluen ja terävän, tuplana. Ja toisen samanlaisen, kolmannen. Kohta olisin jo alasti, laulaisin murheellisten laulujen maata. Kusisin jonkun sushiin.

Ei, ei näin. Menin siis Hotto Mottoon, tilasin jo tutuksi käyneen setin (390 jeniä, valmis minuutissa) ja kotona sotku naamaan Uriah Heepin soidessa. Burp.

Onneksi tämä tästä, huomenna tutun Georgen vieraaksi Rubeshibeen. Missio: puuterin siivoaminen Kurodake-vuorelta, sitä nimittäin tumppaa sinne parhaillaan. Ko. töppyrällä on vain yksi hissi (toivottavasti toiminnassa, tuulta on taas luvassa), joka vie uskomattomille pelipaikoille. Vertikaaliakin kiitettävät 880 m. Sitä ennen täytyy vain sietää reilun neljän tunnin junamatka, mutta kärsitään, kärsitään. Kirkkaampi kruunu saadaan...

Osuvat kaupannimet

Välimallin juttu välipäivään: pari kauppaa osunut silmään, ihan vaan nimen perusteella. Säväyttivät niin, että piti oikein kaivaa kamera laukusta.

Nerokasta! Osuvaa! Tosin, kuinkakohan moni lokaali ymmärtää nimen syvällisen merkityksen?

Oma suosikki. Vastakohta hard-onille, kenties?

Matkalla makujen ihmeellisessä maailmassa

Sunnuntain piti olla perussetti: lentäen perille, pikainen illallinen ja nukkumaan, jotta aamulla valppaana töissä. Totuus olikin toinen...

Perille kun saavuin, niin kollega oli vastassa tuntemattoman hampuusin kanssa. Oli kuulemma tutustunut viikkoa aikaisemmin tähän baarityöntekijään, joka oli todellakin kuskannut prostituoituja työkseen, eli ajohommat olivat hanskassa. Hypättiin kaverin autoon (joka toimi mm. hänen kotinaan, sen myös huomasi) ja ajeltiin hotellille. Matkalla käytiin ihmeellisiä keskusteluja.

Check-inin jälkeen etsittiin kaupungilta toinen kollega. Hän oli tavannut pari kaveriaan ja vietti railakasta iltaa eräänlaisessa ravintolamaisessa kojussa, johon mahtui kokonaista kahdeksan maksavaa asiakasta. Täytettiin paikka kerralla. Eteen nama biirut ja mielenkiintoista mättöä, mm. hevosenlihasushia ja valaspekonia. Tunnelma kopissa kohosi, lasit tyhjenivät vain täyttyäkseen uudestaan, muutaman sankarin silmät alkoivat jo harittaa. Eipä tuo mikään ihme ollut, sakea oli korkattu jo useampi pullo. Puolenyön jälkeen toikkaroiden nukkumaan koko sakki, hyvänen aika, aamullahan olisi työpäivä!

Maanantai-iltana toimeliaan työpäivän päätteeksi korjattiin oloa uudessa ravintolassa. Tällä kertaa lautasella nökötti peukalon kokoisia kokonaisia mustekaloja keitettynä sekä kanan about kaikki osat tikuissa grillattuna, enemmän tai vähemmän siis: yhdessä vartaassa kanaa medium raw. Ilmoitin, että in Finland we have this thing called salmonella, ja porukat vastasivat, että ei olla Suomessa enää, nämä kanat on kasvatettu raakana syötäviksi. Vaikka hyvää olikin, niin jotain periaatteellisen vastenmielistä raa'assa kananlihassa. Se on jämpti.

Jos tänä iltana jotain perinteisempää, vaikka pallokalaa ja tonnikalan silmiä.

EDIT: juu, tota, tänä iltana lautasella mm. hoyaa (meriananas?) ja supponia (kilpikonna).

EDIT EDIT: oli itse asiassa todella hauska ilta. Syötiin pienessä perinteisessä raflassa, meidän lisäksi paikalla oli yksi asiakas. Omistajapariskunta oli todella sympaattinen, loihti uskomattomia herkkuja pääasiassa merenelävistä. Itseä säväytti ihan simppeli kylmäsavulohi. Tuli kotisuomi mieleen.

Annupurin bäkkärillä

Polkaisin mopon aikaisin lauantai-aamuna käyntiin ja ajelin auringonpaisteisessa pikkupakkasessa Nisekoon. Matka Annupurin keskukseen taittui kahdessa tunnissa, joka lienee allekirjoittaneen uusi ennätys. Aamuruuhkia ei tarvinnut väistellä.

Tuuppasin perillä heti ylös asti, kun sattui kerrankin ko. keskuksessa huippuhissikin olevan toiminnassa. Ylhäällä heti portista ulos offareille, tai sisään, riippuen katsantokannasta. Muutaman kymmenen metrin ylöspäin könyäminen palkittiin kivan kokoisella bowlilla, jossa oli vielä koskematonta linjaa vedettäväksi. Matkaan, veli hopea! Lumi oli hyvää, joskaan ei sitä A-luokan pyydaa, tuulella lienee ollut osuutta asiaan. Nautittavaa menoa silti, vaihtelua metsässä puikkelehtimiselle, sai vetää isoa kurvia.

Yksinäinen lautailija Annupurin offarilla

Lounaan jälkeen muodostui päätös kiivetä töppyrän huipulle asti, luonnollisesti, kun oli saatu reidet taas parin viikon toimettomuuden jäljiltä lämpimiksi. Viimeisen hissin asemalla sukset reppuun kiinni, tarmokas ote sauvoista ja tuulenpieksemää korppuista jyrkkää mäkeä ylös. Hikihän siinä tuli, vaikka ensimmäiselle huipulle oli vaivaiset parisataa metriä vertikaalia. En ole näköjään elämäni kunnossa... Varsinaiselle Annupurin huipulle (1308 m), jolta aukeaa kaikki neljä varsinaista Nisekon keskusta, piti vielä taivaltaa kolmisensataa metriä harjannetta.

Näkymää matkalla huipulle

Huippu häämöttää

Topissa oli porukkaa pienen pienen lumenkuorruttaman taukomajan ympärillä, ei juuri muuta. Annoin kameran laulaa hetken ennen alaspäin suuntautuvan liikkeen pähkimistä. Olin itse asiassa jo vaaninut matkalla sopivaa reittiä, parhaimmalta näytti Annupurin backbowl, lounaaseen osoittava seinä. 600 m vertikaalia, vielä tilaa omille jäljille. Lumivyöryvaara oli pieni, uutta lunta ei ollut paljon, senkin tuuli oli pakannut.

Pari lautailijaa tiputtaa backbowlia

Voin sanoa, että hymynkare pysyi naamalla koko laskun ajan. Perässä tuli pari hiihtelijää, muuten sain laskea ison bowlin yksinäni, isoa käännöstä auringonpaisteessa, sopivan pehmeässä lumessa. Laskun päätti luonnon muovaama halfpipe, jota sai sujutella kurvaillen reilun kilometrin ennen rinteisiin ilmestymistä. Hitto, jos olisi ollut aikaa toiseen laskuun. Koko settiin meni reilu tunti, ja ylin offariportti oli jo suljettu.

Olis sinne vielä parit jäljet mahtunu...

Kuten Kipparikvartetti lauloi aikanaan: siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana...