Lähtötunnelmissa radalla

Lauantaina iski taas se kuumottava hampurilaisnälkä. Käytiin Londonin kanssa (herra Kanadasta) testaamassa US of A -henkinen burgerijointti, joka osoittautuikin herkulliseksi kokemukseksi. Alkuvuonna vaikuttanut hätä hampparipaikan löytämisestä on selvästi tyyntynyt.

Hampurilaisen päälle kun maistuu olut, niin lähdimme koluamaan kulmakunnan kuppiloita. Useaan otteeseen silmään pistänyt Sapporon keskustan ehkä ränsistynein rakennuskompleksi pitää sisällään viisi baaria, joista kekseliäästi nimetty Gaijin-bar imaisi sisuksiinsa kolmikoksi laajentuneen porukkamme. Ehkä kurjin murju ikinä, tuli ihan Kallion räkälät mieleen ja koti-ikävä. Koinsyömä kauriinpää vaikutti seinällä. Ennen kuin kukaan ehti edes nama biirua huutaa, paukkui sulake ja koko kämppä meni pimeäksi. Ei hätää, uutta tilalle ja valoa kansalle. Nautimme yhdet maltaiset ja turisimme paikan ranskalaisen omistajan kanssa.

Heti naapurissa olikin mielenkiintoinen ilmestys, seitsemän (7) henkeä vetävä baari, tyylikäs kuin mikä, loistava viskivalikoima, rentoa bluesia rämisi taustalla. Alan harrastaja huomasi välittömästi seinällä rekvisiitaksi (!) hankitun Gibsonin akustinen skeban vuosimallia 40-luvun loppu. Kun yhteistä kieltä baarimikon kanssa ei ollut, niin otettiin musiikki avuksi. Vedettiin viskitumujen lomassa pienet 12-bar blues -sessiot, allekirjoittanut kitaran varressa ja omistaja huuliharpussa.

Jo ovelta käy selväksi, että ei olla isossa paikassa

Se muuten soi nätisti, kitaravanhus

Viimeisen pubin antia. 300 jeniä on karkeasti 2,2 nykyrahaa. Ei kallis.

Syy moiseen kierrokseen oli viimeisen viikonlopun fiilistelyt. Kotosuomi kutsuu tiistaina, edessä on hieman töitä, riemuisa kesäloma ja jännittävää draamaa elämän eri osa-alueilla. Lukijoiden harmiksi, muutamien riemuksi blogin päivitykset harvenevat entisestään. Ennen kuin kukaan ehtii henkseleitään seinään heittää, niin totean palaavani Sapporoon elokuun puolessavälissä, noin. Silloin luonnollisesti jatkuvat tarinat ihmeellisestä, mutta mielenkiintoisesta elämästä Japanissa. Näihin tunnelmiin.

Nähdään Suomessa.

Tonnin illallinen

Raskaan torstaisen työpäivän päätteeksi repäisimme työkaverin kanssa elämän kerralla risaiseksi. Menimme mereneläviin erikoistuneeseen ravintolaan Yonagossa ja tilasimme tonnin illallissetit.

Tarjottimella oli tempuraa, sashimia, mustekalaa, miso-keittoa simpukoilla höystettynä, chawanmushia, tsukemonoa, jälkiruokahedelmää ja tietysti kulhollinen riisiä. Ruokajuomaksi vihreää teetä. Koko hoito maksoi tasan tuhat jeniä. Nykyrahassa se tekee noin 7,5 euroa. Äkkinäinen voisi sanoa edulliseksi. Minä sanon, että hinnasta viis, jos ruokaa on riittävästi ja se on hyvää.

In Japan we have this thing called Engrish

Huolimatta siitä, että englannin kielen hallinta Japanissa on vähintäänkin vajavaista, englanniksi kirjoitettuja tekstejä näkee ympärillään jatkuvasti; mainostekstejä, tuotteiden ja kauppojen nimiä, satunnaisia iskulauseita vaatteissa. Kun niitä on nähnyt tarpeeksi, niin tajuaakin, että ehkä juuri siitä syystä. Kielioppi ja sanojen käyttötarkoitus ei ole hallussa, mutta kirjoitusten tarkoitus ei aina olekaan välittää mitään mesitsiä, vaan lähinnä vaikuttaa coolilta ja ulkomaalaiselta.

Parturi-kampaamo à la cool ulkomaalainen nimi

Hyvänä esimerkkinä kielen käytöstä on kauppojen soundtrackit. Suomessa joku äkkinäisempi voisi soittaa keltaiseen lehdistöön, jos Seppälässä tärähtäisi soimaan Bodycountin Cop Killer. Täällä ilmekään ei värähdä shoppailijoiden kasvoilla vaikka ämyrit suoltavat HC-gangstarappia. Mitä väliä sisällöstä, kunhan biisi kuulostaa hyvältä!

Sama pätee paidoissa esiintyviin englanninkielisiin teksteihin. Yleensä niissä ei ole logiikkaa, vain kivoja sanoja peräkkäin, mutta välillä näkee todellisia helmiä: mikään ei ilahduta niin paljon, kuin kouluikäisen giltsin rintamuksesta silmille hyppäävä "fuck forever" -slogan, tai vanhan, hieman laitapuoleen päin kallellaan olevan herran "squat, bitch" -paita. Ostettu todennäköisesti jostain paikallisesta koko perheen vaateliikkeestä.

Anyways, olen jakanut englanninkieliset purkaukset raa'asti kolmeen kategoriaan:

Ensimmäisen asteen kirjoitukset ovat kieliopillisesti lähes oikein. Jos kyseessä on mainoslause, sisältö on yleensä mitäänsanomaton, ainoastaan hauskaa sanahelinää. Se on todennäköisesti kuulostanut hyvältä japaniksi, mutta käännetty englanniksi käyttäen mahdollisimman pliisua ilmaisua. Ilmeisesti säädös vierasperäisten virkkeiden käytöstä edellyttää, että ainakin yhden sanoista "enjoy", "feeling" ja "pleasant" on oltava edustettuina. Lopputulos on kawaii, mutta viestin arvo nolla. Yhtä kaikki, saan aina hyvät fiilikset ko. teksteistä. Niistä tiedän, että maailmassa on vielä viattomuutta.

Pachinko-pelihallin mainosteksti houkuttelee sanoin kaunein uhkapelaamaan

Arvatkaapa, mikä vaikutti saippuavalintaan?

B-luokan kauhurainan mainoslause vai kehoitus miesten vessan ikkunan alla, päätelkää itse

Toisen asteen tekstit ovat epäjohdonmukaisia, niissä on kielioppivirheitä tai sanojen kaksoismerkitystä on käytetty väärin. Entinen lokaali kollega aloitti sähköpostiviestinsä suomeksi nöyrällä "olen sakko" -tunnustuksella, kunnes tajusin, että kyseessä on tietysti suomennos sutkautuksesta "I'm fine". Samalla periaatteella mennään tietysti japanista englanniksi.

Toisen asteen tekstiä ravintolan piipparin kyljessä. Okei, viesti selviää kyllä, mutta...

Ajatus ravintolan nimestä lähti ihan poikien saunaillassa, että otetaan sellainen cool ja ulkomaalainen

Kolmannen asteen teksit ovat täydellistä siansaksaa ja mahdottomia ymmärtää ilman vuosien kokemusta japaninenglannista. On ilmiselvää, että monesti apuna on käytetty 100 yenin kaupasta ostettua käännösohjelmaa vuodelta 1995. Harmittavan usein tällaisiin kukkasiin törmää tilanteissa, joissa tekstin ymmärtäminen olisi hyödyllistä - ruokalistat, toimintaohjeet ja manuaalit.

WTF?

Joku voisi tietysti osuvasti muistuttaa, että opettele poika paikallista kieltä, niin ei tarvitse turvautua hätäisiin Engrish-ohjeistuksiin. Oikein! Japanin kielen opiskeluni onkin jo niin jumalattoman pitkällä, että katagana-aakkosten tavaaminen onnistuu. Ko. hieroglyfeillä käännetään yleensä vierasperäiset sanat, joten asian hahmottaminen helpottuu jopa itse kieltä osaamattomalle. Ehkäpä omistan tulevaisuudessa jutun lainasanoille. Sitä odotellessa käykää vaikka Makudonarudossa syömässä baagaa.

Kävin joen laitaa

Lauantai-iltaisen kevyen nomihodain jäljet piti pyyhkiä sunnuntaina pois, joten ajatus retkestä Shikotsu-järvelle tuntui houkuttelevalta, kun kelitkin sattuivat kohdilleen. Aloitimme poikain retken työkaverin kanssa lounaalla kiinalaisessa. Mitä olisi puolensadan kilometrin matka aurinkoisessa säässä ilman paistettua riisiä ja gyozaa vatsantäytteenä?

Shikotsu-järvi on kraaterijärvi halkaisijaltaan 12 kilometriä, syntynyt joitain kymmeniä tuhansia vuosia sitten räväkässä purkauksessa. Järvi on syvä kuin synti, maksimissaan 360 metriä, eikä siis jäädy talvellakaan. Rantoja reunustaa muutama tulivuori, joista yksi on aktiivinen ja tuprauttelee sauhua laavakupolistaan. Huolimatta vulkaanisesta alkuperästään vesi on kylmää ja järven silmä tumma.

Vaellettiin ensin pätkä Shikotsu-koon laskevan Bifue-joken vartta. Alue on kansallispuistoa, metsä rehevässä luonnontilassa. Joki on kirkasvetinen, vaikkakin humusta pyöri siellä täällä sateiden jäljiltä. Kaunis ilma oli houkutellut paikalle vain muutamia kalastajia. Muuten saatiin tehdä matkaa rauhassa aina ensimmäiselle putoukselle asti. Kikkailtiin uhkarohkeasti kosken kupeessa, kuten asiaan kuuluu, että saatiin pakolliset pätemiskuvat. Hetken veden pauhinaa kuunneltuamme ja syntyjä syviä mietittyämme palattiin autolle, jolla taitettiin lyhyt matka itse järven rannalle.

Bifue-joki, ei syvä joki

Kosken kuohuja

Järven hiekkaisilla rannoilla on muutama leirintäalue, ja hyvinvarusteltuja ovatkin. Leirielämä on kovassa huudossa Japanissa, varsinkin Hokkaidolla, joten palvelut ovat sen mukaisia - suihkut, vesipisteet, kioskit kaikki siistejä ja hyvin hoidettuja. Paikka painettiin välittömästi mieleen, se otetaan esille sopivan tilaisuuden tullen ja pystytetään leiri tontille. Muutama porukka olikin ottanut neuvosta vaarin ja käristi rannalla sopivasti nenään tuoksahtavaa lihaa grilleissään.

Perhokalastelija Shikotsu-kon aalloissa

Mt. Eniwa, yksi Shikotsu-kon rannoilla väijyvistä tulivuorista. Moni ei tiedä, että vuoden 1972 olympialaisissa vuoren huipulta tultiin alas alppilajien merkeissä.

Parkkitorni

Yleisön pyynnöstä näin välimallin päivänä kerron tarinan parkkitornista.

Japanissa ei voi ostaa tahi omistaa autoa, ellei ole näyttöä parkkipaikasta. Ihmisiä on paljon ja tilaa vähän, kaikki haluavat auton (Japanin suosituin harrastus nukkumisen ja shoppailun lisäksi on autolla ajaminen) ja kaikki tarvitsevat parkkipaikan. Insinööri onkin keksinyt tilanpuutteessa pakata autot päällekkäin miehittämättömään torniin. Uskon, että torneja on monenlaisia, mutta periaate lienee kaikissa sama: auto ajetaan sisään ja annetaan sähkömoottorikäyttöisen vertikaalikarusellin huolehtia sen sijoittamisesta.

Tekninen Piirustus™ tornin toimintaperiaatteen havainnollistamiseksi

Myös omassa käytössä oleva Honda on varastoitu parkkitorniin, kun sillä ei ajeta. Kyseinen peltitölkki imaisee sisäänsä n. 60 autoa ja tarvitsee pinta-alaa vain arviolta 5 x 12 m. Nerokasta! Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri, totesi E. Normaalikin aikoinaan. Ohessa kuva-aineistoa.

Illalla insinööri ajaa auton torniin

Aamulla auto haetaan kohdalle näppäilemällä oikea pin-koodi oven vieressä olevaan käyttöpaneeliin

Kätevä kehtomekanismi pyöräyttää auton ympäri ulosajoa varten. Ball the jack!

Kotiseutu laajemmin tutuksi, osa 1

Lauantain kauniin kesäisen sään liikuttamana vein itseni ja polkupyörän Sapporon kierrokselle. Tämä pohjoinen kotikaupunkini on itselle suhteellisen tuntematon, keskustassa on toki tullut kierrettyä, mutta heti ytimen laidoilla alkaa vieras alue. Talviset viikonloput kun hurahtivat lähinnä Nisekossa riekkuen, työviikot muilla saarilla pyörien. Nyt rohkaistuin ja lähdin länteen.

Otin tavoitteeksi muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Maruyaman puiston. Heti Sapporon laidalla alkavan vuoriston juuressa on iso viheralue, joka kätkee hämyiseen vaippaansa niin Hokkaidon suurimman shinto-pyhätön kuin eläintarhakin. Hyvä kombinaatio, kieltämättä.

Hääseremonian juhlaväkeä shintotemppelin pihamaalla. Sulhasta tuunataan kuvaukseen.

Puisto osoittautui erittäin miellyttäväksi, osui johonkin pohjoismaalaiseen luontohermoon. Jylhää havumetsää pönötti lähes kangasmaisessa maastossa. Ympäröivillä kukkuloilla kasvoi tammea ja vaahteraa, osin rehevässä luonnontilassa. Porukkaa istuskeli vielä kukassa olevien kirsikkapuiden alla ja nautti varsin juomapitoisesta piknikistä. Pari tuntia hujahti kuin siivillä metsän siimeksessä maleksien. Ensi kerralla jalkaan sujahtaa vaelluskengät ja mies singahtaa kukkuloille tarkastelemaan, miltä se näyttää muutaman sadan metrin korkeudesta se Sapporo!

Tämä porukka harjoittaa hanamia, eli kirsikkapuiden alla röpöttelyä

Puistofiilistelyjen jälkeen tarkistin ajelin Susukinoon, syntiseen yöelämän ytimeen, joka päiväsaikaan on selvästi vähemmän syntinen. Vähemmän kiinnostava. Soup curryt tuli siinä sivussa imaistua kitusiin ja haisteltua iltaa varten käynnistyvien ruokakojujen tuoksuja. Illalla kokeilin samaa aluetta uudestaan, käytiin työkaverin kanssa syömässä loistoillallinen italialaista ja siitä gaijin-baariin olusille. Taksilla kotiin.

Hangzhoussa

Viime viikko pyörähti käyntiin kukonlaulun aikaisella siirtymällä Naritaan ja edelleen Kiinan Hangzhouhun, Zhejiangin provinssin pääkaupunkiin, jossa rakkaalla firmallamme on toimitiloja. En ole aikaisemmin ko. maassa käynyt, lähellä kylläkin, muutamia vuosia sitten Hong Kongissa. Nyt siis bisnesasioissa turistiviisumilla, viisi päivää töitä ja valitettavan vähän vapaa-aikaa.

Trooppinen kuumuus kietoi meidät kosteaan käärinliinaansa heti kentällä. Tavoitteena oli päästä taksilla toimipisteeseen. Osoitteen näyttäminen käyntikortista ei tietenkään auttanut kuskia ymmärtämään päämäärää, mutta tämä selvisi meille kuskin hermostuneesta liikehdinnästä ja kovaäänisestä posmotuksesta vasta kun taksi oli jo motarilla. Auto sivuun, kuskille puhelin kouraan ja yhteys pääkallonpaikalle. Asia kirkas, tai melkein, pari kertaa käytiin vielä tienposkessa kyselemässä paikallisilta ohjeistusta 35 asteen lämpötilassa. Ei ilmastointia.

Japanilaiseen suhteellisen kurinalaiseen liikenteeseen (paino sanalla suhteellisen) tottuneena kaaos Kiinassa herätteli seurueessa hilpeyttä. Jengi ajaa huikeaa ylinopeutta, jengi ajaa vastaantulevien kaistalla, jengi ohittaa pientareen puolelta, jengi ajaa päin punaisia, jengi on sitonut kuorman lavalle pakettinaruilla, jengi jättää pienen peltikolarin jälkeen autot keskelle tietä, moottoritiellä on kuoppia, esteitä, tavaraa, satunnaisia kuljeksijoita. Kaikki tämä kahdenkymmenen minuutin matkan aikana.

Liikenteenrajoitin Kiinan tapaan: yön aikana tielle ilmestynyt betonitynnyri

Toisena iltana mentiin porukalla syömään astetta hienompaan paikkaan. Toimintamalli oli seuraava: ensin katsomaan kabinetista paikat ja sitten alakertaan tilamaan ruoat. Meidät vietiin isoon huoneeseen, joka oli täynnä akvaarioita, altaita ja vitriinejä, joista seurueemme ilmoitti perässä hiihtävälle kyypparille tilaukset. Ikinä en ole moista ruokaraaka-aineiden kirjoa nähnyt; rapuja, kaloja, mereneläviä, käärmeitä, matelijoita, kilpikonnia, lihaa, kasviksia, hedelmiä, paljon epämääräistä stuffia. Kieltämättä seurauksena oli erittäin herkullinen illallinen.

Että siitä kukin ruokaansa valitsemaan

Vain tänään tarjolla (ja todennäköisesti myös huomenna), tuoreena suoraan suistoalueelta

Käytiin kokemassa myös se kuuluisa jalkahieronta (formaali ja normaali hieronta, että kukin pitää ne saastaiset mielikuvat omalla puolellaan) isossa alaan erikoistuneessa kompleksissa. Ensimmäinen kerta allekirjoittaneelle, mutta ei varmasti viimeinen: jännitteet Haute Routen rasittamissa jaloissa raukesivat kovanäppisen naikkosen käsittelyssä. Arvostan.

Mielikuvani kiinalaisesta teollistuneesta miljoonakaupungista kohtasivat todellisuuden. Sinitaivas oli savusumun takana piilossa, joka puolella rakennettiin ja purettiin, hallittu ja hallitsematon kaaos näkyi kaikessa toiminnassa. Yllätyksekseni arkkitehtuuri oli Hangzhoussa selvästi silmää miellyttävämpää kuin Japanissa, jossa yksityiskohtien ja luonnon esteettisyys on pääosassa. Korvaan soljui jatkuva autontorvien ja ihmisten huutelu - varautuneisiin ja harmonisiin japanilaisiin verrattuna lokaalit ovat täydellisen vastakohtaisia.

Kaupunki aamun ensi savusumussaan

Hangzhoussa olisin voinut helposti viettää enemmänkin aikaa, lähinnä vapaa-aikaa. Kyseessä on kuitenkin yksi Kiinan kauneimmista kaupungeista, joka on onnistunut säilyttämään paloja ikivanhasta kulttuuristaan.

Viimeisenä iltana päästelin kollegan, ekspattisopparilla paikalla hääräävän ruotsalaisen kaverin kanssa höyryjä ulos à la Skandinavia - olutta ja pizzaa. Hangzhoun keskustaa leimaa iso järvi, West Lake, jonka rannat on alistettu turismille, mutta tyylikkääseen tapaan kivettyine kävelypolkuineen, pienine ravintoloineen ja kahviloineen, tunnelmallisine valaistuksineen. Siellä se ilta vierähti seuraavan päivämäärän puolelle kokemuksia vertaillen ja kallista tuontikaljaa siemaillen.

Iltapäivällä raikkaana kotiin. Nyt Sapporossa. Mitäköhän sitä taas?

Haute Route japaniksi

on オートルート. Näin Miika Tokiosta kirjoitti hehkutuspostissaan reilu kuukausi sitten. Idea Golden Weekin viettoon oli syntynyt: klassinen vuoristovaellus suksilla Japanin alpeilla. Moni ei tästä reitistä tiedä, googlettamalla aakkosilla osumia ei juuri tullut. Japaniksi sen sijaan mystistä tietoa oli interwebissä jaossa. Legendaarinen Haute Route Japanissa, kukapa olisi uskonut...

Kuukausi vierähti suunnitelmia punoessa ja kamaa haaliessa. Reissu mahtuisi viiteen päivään, muutama yö teltassa ja muutama vuoristomajassa. Matkaa kuutisenkymmentä kilometriä, vertikaalia noin 5000 m koko ajan 2200 - 3000 metrin korkeudessa tökkien. Alkuasetelmat olivat lupaavat, snow-forecast lupasi alueelle keväistä auringonpaistetta.

Huhtikuun viimeisenä tiistaina hurautin lentäen Tokioon, josta jatkoimme autopeleillä pohjoiseen Naganon ja Toyaman prefektuurien rajamaastoon. Alku oli jo tuttuun tapaan säätämistä, toinen auto piti viedä reitin lopetuspaikkaan ja miehet Matsumotoon nukkumaan. Aamulla 4 h unista virkeinä ponnistettiin Tateyamaan (立山), reissun aloituspisteeseen, morjestettiin metsän apinat matkalla ja heitettiin kamat selkään.

Moni muukin oli samassa paikassa. Paikka tunnetaan paitsi massiivisesta padostaan, niin myös tiestä, joka avataan vasta keväällä ja jota reunustavat 10 m korkeat lumivallit. Puskettuamme kamoinemme läpi kahden bussin, kabiinihissin ja raitiovaunun edessä aukenivat lumiset kentät, taakse jäivät puuskuttavat eläkeläismassat.

Mies uljas kuni vuorikauris, vielä voimainsa tunnossa

Ensimmäinen päivä meni mukavasti totutellessa ilmanalaan ja jalkojen rytmikkääseen liikuttamiseen. Saatiin siinä pari laskuakin, mutta pääasiassa taivasteltiin maisemia ja korjailtiin kieltämättä painavien kantamusten strategisia painopisteitä. Kolmikkomme englantilainen vahvistus, lumikenkämies, suoritti henkeäsalpaavan laskeutumisen jyrkähköltä töppyrältä (ns. persemäkitekniikalla) suksimiesten kiertäessa aivan muualta. Ensimmäisen yön kojalle, Goshikigahara lodgelle, saavuttiin uupuneina kuuden tunnin lykkimisen jälkeen, aivan hämärän rajamailla.

Ensimmäisten vertikaalien jälkeen. Taustalla kenkämiehen liukumäki.

Yksinäinen ankara maa. 1. yön majapaikka kuvassa keskellä.

Aamu valkeni aikaisin. Ensimmäinen porukka, kimppu brittejä, lähti majalta jo puoli viiden aikaan. Me perässä puoli kuusi, reippaina kuin nuorisojulkkikset. Jo alkumatkasta selvisi, että päivän kunnianhimoinen tavoite (12 - 14 h suksilla) ei toteutuisi, syystä että lumikenkämies ei suksille pärjää. Muutaman suhteellisen väärän ratkaisun jälkeen (kuten että sukset selkään ja raudoilla alas niin pirun jyrkkää kivistä harjannetta, vaikka sivusta olisi voinut laskeakin) tehtiin leiri yhteisellä päätöksellä matkan puolessa välissä, vielä armottoman talven jäljiltä kiinni olevalle vuoristomajalle. Mikäs siinä auringossa paistatellessa, ruokaa keitellessä ja kokkapuheita heitellessä aina auringon laskuun.

Kohti uusia haasteita

Toisen päivän reitti, harjanteita seuraillen ja seinällä laskien

Kirkasotsaiset miehet lepohetkellä yhdistetyn kuivatusorren / sohvaryhmän / keittiön / baaritiskin äärellä.

Aurinko laskee Sugo Norikoshi Koyalla

Kolmantena hiihtopäivänä suunnattiin kohti Taroudaira Koyaa, jonne ei edellisenä päivänä päästy. Päivän suorite ei ollut helpoimmasta päästä, paljon tiukkaa nousua ja vähän armoa. Aamujäässä olevaa rinnettäkin piti allekirjoittaneen väkisin yrittää skineillä ylös, ja mikäs sen mukavampaa, kuin jyrkässä kovassa rinteessä parinsadan metrin nousun jälkeen kiinnittää huterasti keikkuen raudat monoihin, sukset reppuun ja ponnistella toinen mokoma ylös. Päivän viimeisellä huipulla, reitin korkeimmalla kohdalla (Yakushidake, 2926 m) törmättiin tosimiesten porukkaan, neljään eläkkeellä olevaan herraan, jotka jo yliopiston vuorikerhosta asti olivat kolunneet Japanin töppyröitä yhdessä. Selvittiin majalle iltapäiväauringon aikaan ja asetuttiin pihalle asemiin kaljojen kera (maja oli tosiaan hyvin varustettu, kaljanmyynnin lisäksi kojalta sai loistavan illallisen ja aamiaisen). Pian se tuttu äijäporukka lehahti paikalle, saketölkit haettiin sisältä ja kuinkas ollakaan, pari tuntia hurahti kuin siivillä nousukokemuksia verratessa.

Iloinen porukka. Taustalla reitin korkein piste.

Iltapäiväkaljoissa syntyi idea yhdistää neljäs päivä ja osa viidettä. Näin selvittäisiin massiivisesta säätämisestä, jos sunnuntai venähtäisi pitkäksi. Aamulla käynnistettiin koneet siis aikaisin, välietappina kiinni oleva vuoristomaja, päätepisteenä toinen vastaava, jonka kupeeseen sopisi pystyttää teltta. Reilu kymmenen tuntia tehtiin matkaa, saatiin reissun parasta laskua kevätfirnillä ja hienointa maisemaa silmälle. Yksi vaikuttavimpia oli piste, jolta näki käytännössä koko tehdyn matkan. Yöpyminen tapahtui jo tuttuun tapaan teltassa suljetun majan kupeessa muutaman muun porukan kanssa. Illan hämärtyessä pelastushelikopterikin poikkesi katsomaan vaeltajia. Eikä suotta, ajankohta on otollinen onnettomuuksille. Paljon reippailijoita liikkeellä, keliherkkä alue, auringon lämmittämät seinät saattavat tulla alas. Viime vuonna samaan aikaan ko. majan henkilökuntaan kuuluva kuoli lumivyöryssä lähistöllä. Kolme päivää ennen reissumme aloitusta kolme kiipeilijää kuoli Mt. Narusawalla epäselvissä olosuhteissa muutamien kilometrien päässä aloituspaikasta.

Pelastuskopteri skannaa leirin tilanteen

Kuvio on tämä: ensin ylös yrittää...

... harjanteella tasapainoillen ...

... että saa sen kuumottavan laskun.

Jo neljännen päivän puolivälissä oli selvää, että ratkaisu jatkaa matkaa oli oikea. Jyrkkään auringon lämmittämään rinteeseen puri nousukarva napakasti, toisin olisi ollut aamujäisen kalton mäen kanssa. Viidennen päivän aamuna päätös sai vahvistuksen: vaikka kättelyssä piti laskea yön jäljiltä jäinen rinne alas laaksoon, niin sitä seurannut koko reitin jyrkin nousu oli heti aamusella raudoilla huomattavasti helpompaa kuin hiki päässä iltapäiväsohjossa. Viimeisen laskun auetessa suksien edessä oli todella voittajan fiilis - 1000 m vertikaalia kevätlumella, auringon paisteessa kohti alhaalla kuohuvaa jokea.

Suuntana alaspäin

Viimeinen lasku

Viimeinen kiusaus oli viiden kilometrin kävely vuoristotiellä auton luo. Ei muuten, mutta laskettelumonoilla kaikki kamat selässä todella siististi cool kokemus. Jutut olivat aika irtonaisia loppua kohden, ylävitosia heiteltiin ja oman suorituksen kollektiivinen alleviivaaminen vain korostui. En tiedä, johtuiko viiden päivän vaatteiden vaihtamattomuudesta, mutta finaalissa oleva Shin Hodakan onsen tuntui järkevältä ratkaisulta.

Viimeiset viisi kilometriä

Me ollaan sankareita kaikki

Onneksi reissu ei päättynyt siihen. Piti hakea toinen auto alkupisteestä, palata omia jälkiä takaisin hakemaan ensimmäiseen autoon mahtumaton henkilö ja körötellä neljän miljoonan muun kanssa Tokioon. Kun neljältä lähtee, niin on vähintään asiallista olla perillä jo yksi yöllä!

Saldo: mies 4 kg kevyempi, 4 rakkoa rikkaampi, auringon paahtama ja vuoristoilman karaisema, maisemista vaikuttunut, omasta suorituksestaan liikuttunut, päättänyt hankkia randomonot ja viritellä kapeampiin suksiin randositeet. Että voi aloittaa seuraavan kauden huoleti varustehankinnoilla. Se on tunnetusti melkein yhtä hauskaa puuhaa kuin vuorilla käyminen, ja se vasta hauskaa onkin! Arvostan ja suosittelen.

Golden Week lusittu

Suokaa anteeksi rakkaat lukijani, että palstalla ollut hiljaisempaa viikon verran. Huhut kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja, olin sen sijaan äärimmäisissä paikoissa viettämässä japanilaisten lomapäivien akkumulaatiota, kultaista viikkoa, eli omaperäisesti Gōruden Wīkua (ゴールデンウィーク).

Kyseinen pyhäpäivien rypäs sisältää useamman syyn olla tekemättä töitä (kova paikka ahkeralle pikku muurahaiselle), kuten poismenneen emperorin muistelupäivän, poikien päivän ja perustuslain päivän. Muutamalla ekstravapaalla saa viettääkseen mukavan pitkän lomasiivun.

Oma loma vierähti kahdessa eri maailmassa. Ensimmäiset viisi päivää Japanin Haute Routella, klassisella pääsaaren vuoristoreitillä suksilla nousten ja laskien, välillä täysillä auringonpaisteesta nauttien, välillä jäärautojen kanssa kiroillen. Päälle kolme häröilypäivää Tokiossa. Haute Routelle omistan vielä kokonaisen jutun, anteeksi vaan, kunhan saan kamat purettua, rakkulat puhkottua, valokuvat sortattua ja henkilökohtaisen painovajeen korjattua.

Tokio oli ennallaan, vaikka väittivät Golden Weekin syövän asukaslukua hetkellisesti kaikkien kirkonkyläläisten suunnatessa maaseudun "rauhaan" muiden kyläläisten kanssa. Siitä viis, ikinä en ole Harajukussa moisessa tungoksessa ollut. Jalkaparkani veivät minut myös Shibuyaan ja Ginzaan sekä tietysti Roppongiin, jossa suomalaisten illassa parannettiin porukalla jos ei maailmaa, niin ainakin Japania.

Paluu Sapporoon tapahtui ah niin tutuissa merkeissä: 4 h unta alla ja 30 kg kamaa päällä, 500 ihmistä samalla lennolla ja junapaikat varattuja. Muuten tunnelma on varsin leppoisa; metsä kesäisesti viheriöi täälläkin päin pohjoista, kirsikkapuut sakurassa, lämpömittari kutittelee 20:n asteen lukemia ja työnteko kiinnostaa kuin säkillinen vasaroita. Iso ratas pyörimään!