torstai 25. kesäkuuta 2009

Musiikkia Suomen suvessa

Groovemmalla kädellä soitetun musiikin diggarille Sapporo ei tarjoa juuri muuta kuin haaleaa kättä. Toki HMV:stä saa kiekkoa suomiheviä myöten ja iTunes toimii vaikka lentokentän loungessa, mutta livevetojen todistajaksi ei kylillä pääse yhtä usein kuin Suomessa. Tosin Simon & Garfunkel astelee Sapporo Domen lauteille heinäkuussa, mutta Suomesta käsin keikasta on paha nauttia. Kesän suurin pettymys...

Pettymystä täytyi lievittää parilla aktilla Helsingissä. Viime viikolla työkaveri tarjosi lippua AC/DC:n keikalle. Bändi ei ole koskaan ollut suurin suosikkini, vaikka The Razor's Edgen kasetti nuohosikin Walkmania aikoinaan. Kuitenkin tämä soitin- ja lauluyhtye on aina ollut must-see listalla, legenda muiden joukossa. Ja olihan se rahan arvoista huomata, että maailmassa todellakin on muuttumattomia asioita: Angus Youngin kouluasuinen lavakarisma, Brian Johnsonin kärinä ja rytmisektion pauhaava groove. Niistä on peruskalliot tehty.



Eilen tuli todistettua sydäntä astetta lähempänä oleva rytmiryhmä. Faith No Moren keikan skippaaminen 90-luvulla on ollut pienen elämäni suurimpia harmin aiheita, joten nappasin tarjoutuneen uuden mahdollisuuden kuin nälkäinen ahvena madon. Keikka oli alusta loppuun silkkaa parhautta; pitkän tauon jälkeen kasattu bändi soitti kuin nuori ja nälkäinen tulokas Kaisaniemen auringonpaisteessa. Pääosassa oli kuitenkin Pattonin Miken ääni, joka oli hunajaa ja piikkilankaa ja kaikkea siltä väliltä - mies antoi aivan uskomattoman äänenkäytön oppitunnin. Tämä nelikymppinen veijari kietoi koko yleisön kävelykeppinsä ympärille ja nautti siitä selvästi itsekin. Keikka napsahti helposti allekirjoittaneen top kymppiin.


Niin, ja kyseisten keikkojen välissä minusta tuli suloisen tyttövauvan isä.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Ne pienet erot

Ensimmäinen ajatus oli, että on se pieni, Helsinki-Vantaa, keskellä metsää. Vähän ihmisiä. Valoisaa ja kylmää samaan aikaan. Hakaniemen pysäkillä tutut juopot jäivät ratikasta. Ikkunoista näkyi töhrittyjä seiniä, tulvineita roskiksia, nukkavieruja ihmisiä. Pukuja päällä vain keskustassa. Autot vanhoja. Samat hunajamarinoidut roiskeet ja ultrakevyet viipaleet joka marketissa.

Mutta torstaina, kiertäessäni auringonpaisteessa Kaivopuiston rantabulevardia tajusin, että tää on just mun stadi. Siihen kuuluu tagit seinissä, humput julkisissa, lokinpaska torikiveyksellä, vanha Corolla rundilla, olut muovituopista terassilla, lötkö lihapiirakka aamuyöstä grillillä. Fiilis, johon ei sushilla päästä.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, vai onko...?

Tänään, juuri päivää ennen maastapoistumista posti toi kirjeen, joka sai minut rakastamaan Japania yhä enemmän. Hallituksen pitkään lupailema ylimääräinen kulutusraha kotitalouksille, 12,000 jeniä per aikuinen ja 20,000 per lapsonen, on viimein saavuttanut erään ns. end userin, Sapporossa lymyilevän suomalaisen hampuusin. Raha on tilillänne pian, kuului ystävällinen viesti. Kiitos. Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, mutta tämä osuu aika pirun lähelle.

Kyseinen akti kertoo Japanin taloustilanteesta aika paljon - elvyttämistä hoidetaan todella radikaalein keinoin. Hieno juttu, perheet kaupoille ja rahaa kiertoon, mutta pelkona on, että massit siirtyvät vain pankkitileille homehtumaan. Itse aion tehdä niinkuin jokaisen kunnon talouselvyttäjän kuuluu - tuhlata jenit Kallion kuppiloissa!