Muotipoliisi iskee

Japanilaiset ovat ainakin ulkoisesti tyylikästä väkeä. Nuoriso seuraa pukeumistrendejä kuin hai laivaa; joka toinen teini on kuin muotilehdestä maailmaan repäisty. Varttuneempi väki pukeutuu pääasiassa pukuun, nahkasalkku kädessä heiluen kävellään määrätietoisesti aamulla toimistolle ja illalla olutta tumuttelemaan.

Minua ei muiden pukeutuminen juuri heilauttele, mutta yksi mitätön yksityiskohta pistää jostain syystä aina silmään. Taas kerran tänään lentokoneessa havaitsin uskomattoman määrän valkoisia urheilusukkia kera tumman puvun ja kiiltokengän. Väri voi olla myös rohkean vaaleanharmaa, uskaliaimmat koristavat sukkansa parilla raidalla ja golf-urheiluvalmistajan merkillä.

Japani kaipaa kipeästi piikikästä tapakouluttajaa sivaltamaan miehistä sukkakulttuuria. Lenita, missä olet?

Hotellisuositus

Näissä hommissa pääsee harvoin ihan hotelleja suosittelemaan. Firman politiikka on, että reissatessa hotelliraha on napakka könttäsumma, josta ylijäävän osan voi laittaa sukanvarteen. Tarkan markan miehinä luonnollisesti asumme bisneshotelleissa, niissä alemman keskiluokan sellaisissa. Paikat ovat lähes poikkeuksetta nukkavieruja, huoneissa haisee pinttynyt tupakansavu, hiki, tappiot ja yksinäisyys. Ainoa mukavuus on muovinen kylpyhuonekuutio ja nettiyhteys. Jääpä kuitenkin pari jeniä muistoksi työmatkasta.

Kompakti huone

Käytiin kuitenkin hääpäivänä hotellissa, jota voi aidosti, vilpittömästi ja lämpimästi suositella kenelle vaan Hokkaidon suunnalle eksyvälle. Windsor Toya, Toya-ko järven ja Tyynenmeren välisellä töppyrällä sijaitseva hotelli on melkoinen ilmestys. Hotelli toimi viime vuonna G8-kokouksen pitopaikkana, jonka maineella se eittämättä ratsastaa edelleen (ja todennäköisesti vielä kymmenen vuotta eteenpäin), mutta suotakoon se anteeksi; hotellilla piisaa omastakin takaa repostelun aiheita. Mainittakoon esim. Hokkaidon ainoa kolmen Michelin-ukon ravintola, mykistävät maisemat ja viiden tähden palvelu.

Ulkokuori

Sisuskaluja

Kuula ja Yotei-san

Koivu ja Uchiura-lahti

Aikaa voi tappaa vaikkapa hotellin omalla golf-kentällä tai laskettelukeskuksessa - voin vain kuvitella, kuinka butler painaa suksilla frakinliepeet lepattaen tuomaan väsyneelle hiihtoporukalle lämpimät minttukaakaot. Jos oma auto ei käynnisty tai veressä on vielä edellistä iltaa, voi aina pyytää hotellin Rolls Roycen hakemaan tai viemään, pientä korvausta vastaan luonnollisesti.

Viikonloppu oli juuri sellainen, kun sen tulee ollakin: loistava illallinen, punaviiniä ja hyvää seuraa, aamukylpy onsenissa ja aamiainen kuohuvan kera. Täytyypä tulla toistekin.

Sattui muutama kaverikin paikalle, otettiin ryhmäkuva

Historian siipien havinaa Osakassa

Sattuipa niinkin, että oli aurinkoisena työpäivänä luppoaikaa Osakassa. Paikallinen kollega suositteli ajantapoksi visiittiä Osakan linnaan, ja minä tartuin ahnaasti ideaan. Suuntasin vetävän askeleeni kohti tuota jyhkeää maamerkkiä.

Linna on alun perin rakennettu 1500-luvun loppukahinoissa Toyotomi Hideyoshin toimesta. Tämä leppoisa sotaherra oli minulle tuttu jo entuudestaan miekkamies Musashin tarinasta (kiitos Pekka loistavasta kirjasta). Nyt olen saanut annoksen samuraifiiliksiä paikassa, jossa tämä kuuluisa soturi käytteli bokkeneitaan.

Kuten monissa aikansa asuntokaupoissa, Osakassakaan ei kiinteistönvälittäjiä tarvittu vaan isäntä vaihdettiin väkivalloin - tosin vain kerran. Loistossaan alue oli Tokugawan aikakaudella 1600- luvun puolessavälissä. Tänään alkuperäistä paikassa on vain muuri, jonka kivet on aikansa rakennusmiesten iloksi lohkottu saarelta ja kuljetettu vesiteitse tontille. Linnaa ovat rankaisseet salamat, kansannousut ja liittoutuneiden pommitukset. Nykyinen palatsin korvike valmistui kymmenisen vuotta sitten.

Vallihauta on päässyt aavistuksen rehevöitymään

Turistin Tuomio: linna on ulkopuolelta korea, sisältä pettymys (vai mitä sanotte suomalaista 70-luvun kerrostalorappua mukailevasta portaikosta, erilaisten varoituskylttien sekamelskasta; tästä portaasta ylös, tästä alas, ei tästä, ei valokuvausta sekä hoh-hoijaa, tylsästä näyttelystä). Alue on muuten komea puistoineen ja vanhoine rakennuksineen, tuli kierreltyä linnoitusta illan lämmössä.

PS. pomolle, jos luet tämän: tein mä toitäkin, aamulla ja illalla sitten hotellissa. Palkkani ansaitsin.

Mäkihyppy

Mäkihyppy on sekin suosittu harrastus Japanissa. Törmäsin jokin aika sitten Sapporon asemalla suomalaiseen yhdistetyn valmentajaan, joka kaitsee paikallista mäkihyppyjoukkuetta. Kuten moni muukin urheiluseura, tämäkin joukkue on erään yrityksen siipien suojassa oleva projekti (vrt. Nippon-ham Fighters edellisestä vuodatuksesta). Jokin aika sitten yakitori- ja olutpitoisella yöjuoksulla kaveri kehotti tulemaan paikan päälle treenejä katsomaan. Otin neuvosta vaarin ja tänä aurinkoisen lämpimänä lokakuun päivänä tartuin maastopyörää sarvista polkaistakseni Miyanomorin normaalimäelle. Kyseinen hyppyri rakennettiin 1972 olympialaisia varten, mäkiennätys 102,5 m (kiitän tästäkin hajatiedosta Wikipediaa).

Ensimmäinen havainto oli se, että viimeisen vuoden aikana vain tasasella polkeneelle muutaman sadan metrin nousu pistää hengästyttämään. Toinen oli se, että varsinkin mäkisen reitin kyseessä ollen kannattaa katsoa reitti tarkaan etukäteen, että ei tule turhia puuskutuksia. Pääsin kuitenkin hengissä perille ja seurasin puolisen tuntia hyppytreenejä. Luistaa se suksi muovimäessäkin, kun tarpeeksi kastellaan.

Otin ja polkaisin pidemmän kaavan mukaan takaisin. Oli vaihteeksi mukavaa kohdata pyörän selässä myös ylä- ja alamäkiä. Luonto oli alkavassa syystunnelmassa, puut kellersivät jo rinteillä. Pari kuvaa tältä ihanalta syysretkeltä ohessa.

Tämä kaveri jäi vain joitain kymmeniä metrejä mäkiennätyksestä

Pahvipoliisi väijyy pahaa-aavistamatonta ajajaa pylvään takana

Sapporo, olympiakaupunki. Get over it.

Pesis

Pesis, siis se aito baseball, on Japanissa suurta kansanhupia. Olen suominut itseäni siitä, että en ole seurannut pelejä tai sarjatilannetta tiiviimmin; nostamalla sosiaalisessa tilanteessa esimerkiksi jonkin pelaajan edesottamukset tapetille saisi takuuvarmasti kivan small talkin aikaiseksi. Tai tappelun, riippuen tietysti näkövinkkelistä. Tosin luotan siihen, että japanilainen pidättyvyys estää varsinaisen käsikähmän syntymisen.

Fanittamista täällä helpottaa suuresti se, että Hokkaidon oma joukkue on juuttaan kova. Pacific Leaguen voitto lohkesi juuri kolmannen kerran neljän vuoden sisään (sarja on jaettu kahteen liigaan, keskiseen ja tyynimerelliseen, joiden voittajat kisaavat seitsemän ottelun lopputurneessa). Sapporossa on kaiken lisäksi uusi areena pelien seuraamiseen, mahtava Sapporo Dome. Ainoa miinuspuoli on seuran nimi.

Voinko tosissaan olla Hokkaido Nippon-ham Fightersin kannattaja? Nippon-ham? Sama, kuin Suomessa olisi pesisjoukkue Lappi HK:n blöö Soturit. Voisihan silläkin olla faneja, mutta ihan vitsimielellä.

Autojuttuja

Kuten on jo ehkä käynyt ilmi, japanilaiset ovat autoilevaa kansaa. Auto on kuin perheenjäsen, siitä pidetään huolta ja sitä ulkoilutetaan säännöllisesti - vanha viisaus sanookin, että jos japanilainen ei ole juuri tulossa autopesusta, hän on viemässä autoaan pesuun. Intohimo autoihin selittyy tietysti väkevällä autoteollisuudella, joka on lajissaan maailman suurin yli kymmenellä miljoonalla valmistetulla autolla vuodessa. Vastaava teollisuudenala Suomessa voisi olla metsä, sen antimista on aikoinaan rakennettu talouden kivijalkaa (puujalka?) ja siihen liittyvät mullistukset herättävät aina suuria tunteita, oli kyseessä tehtaiden sulkemiset, hakkuut tai suojelutoimenpiteet.

Silmiinpistävää täällä on autokanta, joka on paitsi uutta, myös eurooppalaiseen silmään vierasta. Autonvalmistajat syytävät markkinoille malleja, jotka on tarkoitettu vain kotimaan kulutukseen. Rikkoina rokassa ovat alle 600 kuution menopelit, jotka tunnistaa keltaisesta rekisterikilvestä. Tällaisesta ekoteosta ostaja saa verohelpotusta!

Järjestänkin aiheesta päivien ratoksi tunnistuskilpailun: kertokaapa alla olevien autojen merkki ja malli. Voittajalle palkinnoksi vihreän teen tuoksuinen Wunderbaum.

No engrish at maahanmuuttovirasto

Tuli aika uusia viisumi. Sitähän ei Japaniin myönnetä kuin vuodeksi kerrallaan, paitsi poikkeustapauksissa. En ole poikkeustapaus, joten marssin Sapporon maahanmuuttovirastoon. Olen jo aikaisemmin käynyt siellä hakemassa re-entry -lupia, mutta silloin seurassa oli aboriginaali kielitaitonsa kanssa.

Nyt olin omillani. Ajattelin loogisesti, että tottahan maahanmuuttovirastossa pärjää englannilla, koska kyseessä on nimenomaan maahanmuutto ja englanti, tuo globaaleista kielistä kielin, olisi luonnollinen valinta kenen vaan siellä asiaansa toimittaa. Kuinka väärässä olinkaan!

Siellä mitään englantia puhuttu. Kaavakkeet sain täytettyä, koska viraston setä ymmärsi sanan "visa", ja koska ne olivat kaksikieliset, mutta sitten kielimuuri nousi vastaan. Minulta puuttui jotain proopuskoja (joita ei tietenkään mainittu webbisivuilla), ja setä ei saanut kerrottua minulle, mitä lappusia pitää hakemuksen kyljessä olla. Sain lopulta ohjeen (japaninkielisen...) kouraani, jonka kanssa marssin toimistolle kollegoilta apua pyytämään.

Äkkinäinen voisi luulla, että englannin kielen taito on edellytys olla töissä maahanmuuttovirastossa; kaikki immigrantit (esim. minä) kun eivät osaa sitä paikallista murretta heti kättelyssä. Paikalla oli muitakin avuttomia, mutta kaikilla oli tulkit mukanaan. Helvetti, viereisen hampurilaispaikan tarjoilija osaa englantia, pitäisikö sinne mennä viisumihakemusta täyttämään, kun ei alan virastossa pystytä? Uskomatonta.

Japani on kaunis, mutta ruma

Parin viime päivän aikana tuli vähän matkustettua. Eilen halkaisin maan reittiä Fukuoka-Takasago-Osaka-Sapporo, ensin junalla ja myöhemmin lentäen (toim. huom: vuoden sadas lento tuli täyteen). Kun iPodista loppui virtanen ja loistavaa Anthony Beevorin kirjaa "Normandia 1944" oli välillä sulateltava, piti ihan tarkkailla ohikiitäviä maisemia kulkupelien ikkunoista. Totesin lopulta itselleni, että niin kaunis kuin Japani onkin, niin on se ruma.

Tarkoitan, että maisema ja luonto on välillä veret seisauttavan kaunista. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, minkä fiiliksen vuoret saavat minussa aikaan... Surullista kyllä, kaikki se on pilattu uskomattoman tympeällä rakennustyylillä ja tavalla jättää hylätyt talot ja majat rapistumaan. Jopa keskellä suurkaupunkia saattaa törmätä lahonneeseen hökkeliin. Miksi sitä ei voida purkaa, mene ja tiedä. Liekö syynä äärimmilleen viety toisen omaisuuden kunnioitus.

Toki täältä löytyy esteettistäkin tapaa rakentaa yhteisöjä, välillä maaseudulla näkee taloryhmiä vanhaan japanilaiseen tyyliin pystytettynä. Toisaalta, esimerkiksi suurkaupunkien hämyisillä kujilla on ainakin omaa silmää viehättävää pittoreskia urbaania rappiota, joka tietysti yöllä vain paranee kiitos neonvalaistuksen ja väentungoksen. Sitten on Sapporon keskustan kaltaista mitäänsanomattomuutta.

Kuitenkin suurin osa isommista kaupungeista, toisin sanoen joka puolelle vuorten väliin levittäytyvästä asutuksesta, on tympeää, rumaa ja rapistuvaa. Samoin monet luonnonkohteiden lähelle rakennetut hotellit ja kylpylät muistuttavat enemmän entisen Neuvostoliiton aikaisia sotilastukikohtia kuin lomakohteita, joten ne pistävät silmään kuin Edelfeltin tauluun tuherrettu kirkkovene. Junan ikkunasta katsellessa radanvarret tuntuvat olevan täynnä hylätyn näköisiä teollisuushalleja, joiden pystyttämisessä ei ole aaltopeltiä säästetty. Maanjäristysten varalta ilmassa riippuvat sähkölinjat tuovat oman lisänsä betonikuutioiksi naamioitujen talojen täplittämiin taajamiin. Rakennustyylien sekamelskassa ei ole mitään logiikkaa. Kaiken keskellä ja väleissä on ruostetta, jätettä, hylättyä omaisuutta ja rikkakasveja, jotka on yritetty peittää mainoskylttien ja juoma-automaattien taakse.

Jaksan ihmetellä tämän esteettisyydestään kuuluisan kansan pimeää puolta, joka asuu moisissa kuutioissa slummimaisissa asuinkortteleissa. Olen kuitenkin järkeillyt, että japanilainen esteettisyys ulottuu vain pieniin artikkeleihin ja yksityiskohtiin. Makrotason kauneutta ei arvosteta, luonto tietysti poislukien.

Sääli sinänsä.