maanantai 29. maaliskuuta 2010

Hiihtojournalisti ilman krediittiä

Uusimmassa Skimbaajassa on allekirjoittaneen juttu Japanin Haute Routesta, vaan ei nimeä... Päätoimittajalla käynyt ns. pieni fiba. Nimi onkin varmaan ensi numerossa "korjauksia" -otsakkeen alla. Sitä ei kuitenkaan kannata hankkia, vaan jo tämä kyseinen maaliskuun numero. Kuvia on reissulta parempiakin, kunnon karttaa eivät saaneet toimituksessa aikaiseksi, mutta onneksi juttu itsessään on silkkaa sanan mittelöä, ylitsevuotavaa paatosta ja veretseisauttavaa draamaa. Suosittelen vaikka vessalukemiseksi.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Hajuarvoitus

Pitkään on häirinnyt erään konditoriakahvilan nimi. Tai slogan, liekö tuo Hokuo se nimi.


Ensinnäkin, jos hiuksia aletaan halkomaan, niin Suomihan ei kokonaisuudessaan kuulu Skandinaviaan, vaikka Suomen lippu ylväästi logossa liehuukin.

Toisekseen, mikä on se Skandinavian haju? Onko se
a) turskanperkaamo vuonon rannalla
b) juuri avattu hapansilakkatölkki
c) Christianian imelä tupakansavu
d) joku muu, mikä
Ja jos se Suomikin sisällytetään, niin
e) sellutehdas (alasajettava)
f) aamuöinen porttikongi, Taiteiden Yön jälkeen

Tuo leipomoketju ei muuten ole ainoa laatuaan, joka herättelee nimellään skandinaavisia mielleyhtymiä. Täältä löytyy ainakin Little Mermaid, Cafe Denmark ja tietenkin



torstai 25. maaliskuuta 2010

Tänään sashimilautasella

Minimustekaloja. Maku mereneläväinen, ummehtuneen musteinen. On parempaakin uimaria syöty. Eipä tässä oikeastaan muuta, tosin kannattaa kiinnittää huomiota annoksen esillepanoon, siihen on taas kerran panostettu. Kuten monesti todettu, on tämä maa makrotasolla rumahko, mutta mikrotasolla hyvinkin esteettinen.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Jan-ken-pon!

Mitä tehdä, kun pitää valita ikävään tehtävään suorittaja, eikä kukaan ole halukas? Kun nyrkkitappeluun ei ole rahkeita eikä lahjontaan varaa, niin helpoin tapa on tietysti kivi-sakset-paperi, tuttujen kesken KSP. Täällä toimenpide on jan-ken-pon.

Harva tietää, että KSP on keksitty Japanissa. Lokaalien sormileikkien historia ulottuu ammoisiin aikoihin, mutta jan-ken-pon yleistyi 1800-luvun lopulla ja levisi nopeasti maailman kiistelijöiden keskuuteen viime vuosisadalla.

Itse kiinnitin täällä ensimmäisen kerran jan-ken-poniin huomiota, kun toimistolla kollegat arpoivat tarjottimien viejää lounaan jälkeen. Sen jälkeen olen havainnut ko. ryhmäkäyttäytymistä mm. junassa (kuka porukasta saa istumapaikan) ja onsenissa (kuka hakee porukalle bisset). Onpa paikallinen impressionistista taulukokoelmaansa kaupannut TV-kanava pistänyt kaksi kuuluisaa, samanlaisen tarjouksen antanutta huutokauppakamaria järjestykseen JKP:llä. Christie's valitsi sakset, Sotheby's päätyi paperiin...

Yksi poikkeus Japanissa on: viimeisestä tarjoomuksesta ei jankenponiteta. Jos lautasella on yksi leivos, kukaan ei sitä tahdikkuussyistä halua ottaa.

Paitsi minä!

torstai 11. maaliskuuta 2010

Reissumiehen päiväkirjasta - siltaa kerrakseen

Eilisen kohokohta (töitä lukuunottamatta) oli sillan ylitys. Enkä tarkoita mitään jännittelyä myllysillalla, että milloin notkahtaa, vaan maailman pisimmän riippusillan, Akashi Kaikyō Ō-hashin yli ajamista. Keli oli omiaan lisäämään kokemuksen nautittavuutta: 70 metrin korkeudesta näki pitkälle välkehtivälle, laivojen täplittämälle Akashinsalmelle, taakse jäi kukkuloille levittäytyvä Koben kaupunki ja edessä häämötti Awajin saaren vehreys. Sillan jälkeen tauko tuulisella levähdysalueella, kuppi kuumaa Starbucksista (blogistin henkilökohtaisena ehdokkaana päräyttävimmän SB-kahvilanäköalan sarjassa) ja turistin elkein tallentamaan kuvamateriaalia maisemasta.

Alueen reunassa pönöttävä infotaulu kertoi salmen traagisesta historiasta, vuonna 1955 tapahtuneesta kahden lautan uppoamisesta, joka toimi alkuunpanevana voimana sillan suunnittelulle. Rakennustyöt aloitettiin lopulta vuonna 1986. Niitä häiritsi Koben mahtava maanjäristys, joka hieman liikautteli vastasyntyneitä pyloneita näin imaisten suunnitteluinsinöörit takaisin lujuuslaskelmien pariin. Silta valmistui vuonna 1998.

Sillan jänneväli on huikeat 1991 ja kokonaispituus 3911 metriä (pituus saattaa vaihdella jopa kaksi metriä päivässä lämpölaajenemisesta johtuen). Ankkurointiin on käytetty 350,000 tonnia betonia per kaapeli, joiden halkaisija on rapean metrin verran. Pylonin päällä kökkivä lokki huutelee 280 metrin korkeudessa.


On se iso!

Reissumiehen päiväkirjasta - absinttia ja vesipiippua

Ilta Osakassa päättyi aivan normaalisti absinttiin ja vesipiippuun, mutta sitä ennen (edellisenä iltana, itse asiassa) tutustuin jälleen uuteen kulinaristiseen tajunnanräjäyttäjään. Jostain syystä olin onnistunut välttelemään shabu-shabua, kiehuvaan veteen dipattavaa pekonia, tofua ja vihannesta ennen nimenomaista päivää. Eipä siinä yksinään mitään, mutta se kiehunut mättö kun kastetaan ponzuun, makoisan kirpeään liemeen johon on aavistus pippuri-sitruunaa puserrettu, niin avot. Kyseinen yhdistelmä hätistelee jopa sukiyakia henkilökohtaisessa hot-pot rankingissa.

Seuraavana iltana korealaisessa ravintolassa olutta ja valikoituja tulisia herkkuja tuulensuojaan kipatessa puhe kääntyi juuri tuohon shabu-shabuun. Tarina kertoo, että ammoisina aikoina ministeriöiden ja virastojen määrättömästä edustusbudjetista kauhottiin massia kyseisiä herkkuja tarjoavien ravitsemusliikkeiden kassoihin. Tämä tietysti johti erottumisen tarpeeseen ja kuinkas parhaiten erotutaan, kuin perustamalla shabu-shabu -ravintola, jossa tytöt tarjoilevat ilman alushousuja. Sehän ei itsestään vielä tuo mitään arvoa ravintolalle, paitsi jos lattia on peiliä. Ja sehän oli... Näin siis Roppongissa joskus raikkaalla 80-luvulla.

Anyways, ilta siis päättyi absinttiin ja vesipiippuun.