Hop, two, three, four

Ajeltiin vuokrahevosella kaikessa rauhassa työkaverin kanssa kohti asiakkaan piilopaikkaa, kun radiosta alkoi soida klassisvivahteinen pianon pimputus. Sen päälle ponnekas miesääni antoi japaninkielisiä komentoja ja toistoja (selvisi minulle jopa ilman kielitaitoa). Työkaverini, kanssani samanikäinen koltiainen, kertoi lakonisesti, ehkä hiven katkeruutta äänessään, että kyseinen jollotus oli hyvinkin tuttu. Saman kappaleen tahtiin vuosia sitten oli jumpattu koulussa.

Eikä kyseessä ollut mikään leppoisa jumppakärpänen kesken koulupäivän, vaan kyykytykseen piti osallistua kesälomalla. Joka arkipäivä aamukahdeksasta alkaen parin viikon ajan. Sen päälle luonnollisesti yksityistunteja ja muita vapaaehtoisen pakollisia harrasteita.

Kyykytys ja pänttääminen olisi vielä ymmärrettävää, jos se tapahtuisi lukuvuonna, mutta kesälomalla? Lomalla, herran tähden! Tieto oli omiaan herättämään kipeitä kysymyksiä, joihin oli vaikea löytää vastausta. Jos lapsosten pitää mennä lomilla lukemaan lisää pärjätäkseen, niin itse kouluhan ei hoida asiaansa, right? Vai menikö se niin, että lahjattomat treenaa?

Blaupunkt käännettiin asennolle iPod ja The Doors paukkui soimaan. Tuli heti parempi olo, molemmille.

Toimistotyön mielekkyydestä

Toimistomme sijaitsee pienen metsäplantaasin / luonnonpuiston laidalla, joten näkymät ikkunasta ovat suurkaupungin mittakaavassa vähintäänkin metsäisiä. Mukavaa, mutta kun ulkona dumppaa ja oksille kerääntyvän lumen määrän ja laadun näkee reaaliajassa. Kuten nyt, arviolta 20 cm uutta tavaraa.

Päivän yleisökysymys: arvatkaapa riivaako se? Auttaako keskittymään työhön?

Kaikkien oikein vastanneiden kesken arvotaan lumipesut.

Olen nähnyt yakuza-sedän kylvyssä, ihanaa!

Rankan työviikon päälle oli luonnollista tempaista rankka retki Rubeshiben kylään. Asetelmat olivat mielenkiintoiset: en tuntenut matkaseuraa (suomalaisneito), en isäntää (brittinuorukainen), enkä paikkaakaan. Kuitenkin viikonlopuksi kaavailtu mystinen ohjelma oli omiaan herättämään matkahalut - skimbaamista, onsenia ja biirua.

Siirtyminen pieneen Rubeshiben kylään, jossa hostimme toimi apulaisopettajana, sujui muitta mutkitta ja neljän tunnin junassa kökkimisen jälkeen päästiin heti asiaan, ramen-nuudelien kautta pienelle haikille lähitöppyrälle. Vaikka mäki ei ollut kummonen laskea, niin tulipa tarkistettua maisemat ja ennen kaikkea testattua uudet randositeet. Haikilta oli mukava solahtaa onsenin lämpöön.

Viikonloppuseuraa

Lokaaleilla oli onsenissa ihmeteltävää, sillä kolmen gaijinin lisäksi kylvyssä itseään kuurasi peljoittava yakuza. Ko. alastoman mafioson tunnistaa suuresta tatuoinnista, joka yleensä peittää koko selän. Onsenissa lojumisen jälkeen oli aika siirtyä ohjelmistossa mielenkiintoiseen aiheeseen, toisin sanoen röpöttelyyn Kitamin kaupungissa.

Tehtävänä oli suorittaa surullisenkuuluisa, mutta kunnianhimoinen nomihodai eli juo niin paljon kuin jaksat -tyyppinen ratkaisu. Niin tehtiin, olut virtasi ja ruokaa lapottiin parempiin suihin. Kuin varkain ryhmä rämä siirtyi itsensä täyttäneenä yökerhoon luikauttamaan todella taidokasta karaokea jumalan armosta (huolimatta). Suosio oli kieltämättä raivoisa, muutamaa innokkaimpaa fania joutui hätistelemään väkivalloin pois. Kuinka monta kertaa siirryttiin pöydän äärestä taas karaokehuoneeseen, sitä ei kukaan muista, kuten ei laulettuja laulujakaan. Vedettiinkö englanniksi, suomeksi vai japaniksi? Tiedä häntä, mutta kämpille selvittiin lopulta nerokkaan kännikuskipalvelun avulla.

Lokaalit starat

Taidolla ja tunteella

Sunnuntaina Kitadaisetsun (?) hiihtokeskukseen tuotu kevyt kohmelo parannettiin raikkaalla pakkasilmalla, auringolla, siivujen vetämisellä pehmeässä lumessa ja, myönnettäköön, ns. keittolounaalla. Paikalle saapui retkiltään myös tosissaan oleva randoporukka, parikymmentä keski-iän ohittanutta paikallista, viimeisen päälle olevat kamat iskussa.

Keväämmällä kenties haikaten ylös?

Pikaisen after-ski onsenin jälkeen oli aika sanoa hostillemme Georgelle goodbye, kun oli ensin vannottu pyhät valat suorittaa parit randoamiset myöhemmin keväällä, ja aloittaa lähes loputtomalta tuntuva paluumatka erinäisissä kiskopeleissä. Illan ainoaksi kotityöksi jäikin henkinen valmistautuminen maanantai-aamuiseen muuttokuorman saapumiseen.

Kiitos kaikille mukanaolleille!

Veitsi kyytiin

Torstai ja perjantai olivat yhtä työn ja matkustamisen juhlaa, mutta keskiviikkona oli kulkuvälineiden välissä aikaa haaskattavaksi Tokiossa. Päätin sijoittaa keittiöveitseen, joten luonnollisesti luovin Kappabashi-dorille, kuuluisalle kadulle Uenon asemalta puolisen kilometriä itään.

Kadulla nimittäin kaupataan vain ja ainoastaan ruoan laittoon, esillepanoon ja nauttimiseen tarvittavaa välineistöä. Myymälöittäin patoja, pannuja, kokinvaatteita, ravintolarekvisiittaa, ruokatarvikkeita sekä yleensä kaiken sortin vispilää. Useimmat myymälät ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn aihepiiriin, jotkut myyvät hardwarea laidasta laitaan. Otin suuntiman tuttuun terävien esineiden kauppaan. Viime keväänä ostin ko. liikkeestä kokinveitsen, nyt tarve oli leipäveitselle ja pienelle ruokatarpeiden viiltelyveitselle. Ja niin toteutin itseäni, ostin nämä mahtavat tarvekalut. Jälkimmäinen on komiaa työtä, samaa sarjaa kokkiveitsen kanssa. Kalleimmat veitset irtoavat vitriinistä muuten vaatimattomalla tuhannella eurolla...

On se komee.

Ravasin katua muutenkin, kamera ladattuna ja varmistamatta. Ohessa otteita vaellukselta:

Veitsistä riemastuneena otin ja menin vielä parturiin kynittäväksi.

Sushikalaa

Eilinen ei koskaan enää palaa, ja töiden osalta hyvä niin. Turha sessio, seisoskelua ja odottelua. Illalla työturvallisuuskurssi, jonka japaninkielisyyden ansiosta siitä oli minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin laamanhoitoworkshopista. Mutta, maassa maan tavalla, asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat, ja niin edespäin.

Kurssin jälkeen pysähdyttiin kaiten-zushi –paikkaan, eli sellaiseen sushiravintolaan, jossa annokset pyörivät liukuhihnalla pöytien vieritse. Siitä voi kukin tarttua haluamaansa settiin. Annokset on hinnoiteltu eksklusiivisuuden mukaan, eli suurin piirtein merenelävän tavoitettavuuden ja laadun perusteella. Tavallisesti lautasen väri paljastaa hinnan, joka pyörii sadan ja viidensadan jenin välillä sisältäen 1-4 palaa.

Herkkusettiä pukkaa.

Monesti olen kaiten­-zushin ovista kulkenut, mutta tämä paikka oli poikkeuksellisesti valjastanut modernin tietotekniikan käyttöönsä. Vanhanaikaisen liukuhihnan lisäksi jokaisessa pöydässä oli kosketusnäyttö, josta saattoi tilata haluamansa palan. Hetken vartoomisen jälkeen erillistä junarataa pyyhälsi sushi-express kuljettaen juuri tilattua lautasta. Tällaisen manööverin etu, oli sitten kyseessä sähköinen tai verbaalinen tilaus, on annoksen tuoreuden varmistaminen. Herra ties kuinka kauan muut pökäleet ovat pyörineet karusellissa!

Tilaa yltä tai nappaa alta. Toimii.

Sushista on pikku hiljaa muodostunut itselle ykkössafka. Vaikka ruokavariaatioiden määrä täällä on hengästyttävä, niin sushi on kaikessa yksinkertaisuudessaan monipuolista, terveellistä, hyvää ja sitä on helppo lappoa vain tarvittava määrä tuulensuojaan ilman, että lautaselle jää keko ylijäämää tai mahaan kurniva nälkä. Lisäksi kaiten-zushi on tavoittanut sen pikaruokailun ytimen, johon mäkit ja muut heset eivät koskaan yllä: istu pöytään ja tartu lautaseen.

Hard rockin' Ueno

Vapaapäivästä huolimatta lensin huomista työpäivää silmällä pitäen Tokioon. Tuntui, kun tapaisi vanhan tuttavan. Eipä siinä, että murto-osakaan tästä järisyttävästä metropolista olisi hallussa, mutta niiden muutamien kaupungissa vietettyjen viikkojen aikana osa sydämestä on jäänyt tänne betoniviidakkoon. Tokio sykkii niin uskomattomalla pulssilla, että siitä ei saa otetetta millään. Sen sijaan, se nappaa otteen ihmisestä, sulloo kaikki aistit täyteen silpettä, lyö Las Vegasin kokoisella neonvalolla päähän ja palauttaa kierrätykseen...

Majailen Uenossa, absoluuttisesta ytimestä nelisen kilometriä pohjoiseen. Kävin dallailemassa pikkukujilla haistelemassa ruoan käryjä ja katselemassa iltameininkiä. Totesin samalla valitettavasti, että niin paljon kuin Sapporosta pidänkin, viihtyisät sapuskakorttelit sieltä puuttuvat. Tai sitten en ole löytänyt niitä.

Uenon kujilla.

Huolimatta autenttisista ruokakojuista minulla oli muut kujeet mielessä: Uenon rautatieasemalla majailee Hard Rock Cafe. Mikäs japanilaisessa ruoassa, terveellistä ja hyvää, mutta mies tarvitsee kuukausittaisen purilaisen. Se olikin sitten parasta shittiä aikoihin, muhkea burgeri ja kunnon ranet. Miinuksena musiikki, joka ei todellakaan ollut kovaa kiveä vaan pehmeää saippuaa. Tosin kasarimusiikkivideot seivasivat. Hitto, arvostan!

Salvation!

Kyseiseinen paikka herätti mukavia muistoja viime kesältä, kun viaton perjantai-hampurilainen Roppongin Hard Rock Cafessa muuttui oluthuuruiseksi karaokeillaksi. Iskin tarinaa viereisen pöydän jenkkipariskunnan kanssa, päätettiin siirtyä legendaariseen Cavern Clubiin katsomaan Beatles-coverbändiä, josta irkkupubiin parille, josta yökerhoon, josta karaokekoppiin sata lasissa koko ajan. Jösses mikä setti.

PS. Jos joku muuten tietää Sapporossa hyvän burgerimestan, niin saa kertoa. Mäkkiä ja lokaaleja ketjuja ei lasketa. Ei sitä aina voi tulla tänne kunnon mätölle.

Edellistä parempi laskupäivä

Piti säälistä vaan antaa Kokusaille toinenkin mahdollisuus. Tällä kertaa ilman ennakko-odotuksia, ihan vaan seikkailumielellä ja leikkimielellä mestoille siis. Koko yön pyryttänyt lumi enteili kyllä hyvää.

No niinhän se maistuikin paikoitellen ihan makialle, kun Kielletyssä Metsässä pölähti lumet naamalle parissakin käännöksessä. Ilmeisesti lokaalit eivät juuri kielloista perusta, ja narun ali solahdettiin kaseikkoon useamman kerran. Tiedustelulaskun jälkeen pistin vähän tervettä uteliaisuutta ja pikkaisen rohkeutta peliin, niin sain muutaman aika hengästyttävän siivun. Metsikkö on tiheämpää ja maasto hieman jyrkempää kuin mihin Nisekossa oli tottunut, mutta se antoi vain mahdollisuuden treenata vauhdin hallintaa ja rivakoita käännöksiä luonnollisessa ympäristössä. Osasin varoa myös petollisia joenuomia...

Kielletty Metsä alla gondolihissin.

Kyllä Kokusain voi ottaa uudestaankin haltuun, edellyttää tietysti jonkinasteista dumppia. Jäi vielä skinnailut huipulle tekemättä. Ensi viikonloppuna lisää töitä suksille eri paikassa ja sitä seuraavana taas toisessa paikassa. Stay tuned.