Uusi tuttavuus aamiaispöydässä

Dekopon. Olin lukenut siitä kertovan artikkelin The Japan Timesista. Pakkohan sitä oli maistaa, kun väittivät sen olevan makein sitrushedelmä ever. Kyseinen esine on syntynyt siittämällä ristiin muutamaa paikallista appelsiini- ja mandariinilajiketta, tuloksena lokaaliin ilmastoon sopiva maukas vitamiinipommi.

Kuten kuvasta näkee, hedelmän tunnistaa epäilyttävän näköisestä ulokkeesta (deko = epätasainen). Empiirinen tutkimus osoitti plussia appelsiiniin verrattuna olevan kolme: kapine kuoriutui todella vaivattomasti, siinä ei ollut siemeniä ja maku oli todellakin makea, appelsiini +2, sanoisin, Tuomaksen makeusasteikolla.

Että näin hedelmäpainotteisesti täältä Sapporosta tänään. Nisekossa on keskiasemalla nollakeli ja myrskytuulet puhaltelevat, joten tein raskaan päätöksen jäädä paikalleni. Huomenna on luvassa työmatkaa Sveitsiin, jolloin taas laskusäät olisivat paremmat, uutta luntakin kenties... Tähdet ovat selvästi väärässä asennossa. Mieltä lääkitsee kuitenkin tieto, että perjantaisen paluun jälkeen luovitaan Nisekoon erään tokiolaistuneen suomalaisvahvistuksen kanssa. Ehkä olisi aika tanssia pienet lumisadetanssit, hä?

Junassa on hauska matkustaa, osa II

Päätin tehdä jatko-osan huippusuositulle kassa- magneetille "Hauskoja vimpaimia rautatieyhtiön lehdessä" yleisön pyynnöstä huolimatta, koska JR on suuressa viisaudessaan julkaissut uuden myyntikatalogin, täynnä toinen toistaan tarpeellisempia esineitä. Ohessa parhaat, olkaa hyvä ja nauttikaa!

Elektroninen soiva karhupumppu? Ei vaan, tällä voit laulaa luikauttaa yöllä ilman, että naapurisi vetää sinua kuokkaan. Sopii myös krapulaisille karaokestaroille, ns. paluuliikenteen voi ohjata kuppiin.

Aikuisten tutti, johon voit vaikka painaa ääniraudan kiinni. Miksi en itse keksinyt tätä?

Vain yksi kysymys: miksi sitä korvaa pitää väijyä iltapuvussa ja täydessä meikissä?

Bird killer, vaatimattomasti. Pakastin täyteen närhiä, sano!

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun

Piti siivota puuteria viikonloppuna, niin. Eipä tarvinnut, kun tuuli sen siivosi pois meidän puolestamme. Oli loppuna muutakin, onneksi.

Junailin Rubeshibeen lauantaisena iltapäivänä. George-boy oli vastassa, lounastelun jälkeen shoppailtiin tarpeellisia asioita sadan jenin kaupassa ja supermarketissa - illalla oli tarkoitus tavata muita alueen englanninopettajia, säätäjiä ja hamppareita. Molskahdettiin vielä onseniin, ja tuumittiin, että mitäköhän sunnuntaina. Kovaa tuulta olisi luvassa, Kurodaken gondolihissin kanssa saattoi olla niin ja näin.

Porukkaa valui kämpille seitsemän aikaan, mm. paikallinen maanviljelijä perheineen. Viiskymppinen sälli, kova poika haikkaamaan ja snoukkaamaan. Oli rakentanut mailleen pienen snowparkin reileineen ja bokseineen. Puhui kaupan päälle kohtuullista englantiakin.

Ryhmä rämä

Muutaman oluen jälkeen maisteri G keksi kaivaa esiin Pohjois-Korealaisen laatuviinin, sen mustikanmakuisen. Pullon sisällön väri muistutti kuravettä. Haju oli tyrmäävä, maku alkuun teollisuusalkoholimainen, häivähdys despootin terävyyttä, jonka jälkeen kommunistisen mallivaltion marjatalouden sadon kukkeus peitti alleen nälänhädän pikantin sivumaun. Jos ei aivan kiljua, niin sukulaisjuomaa kuitenkin. Selvittiin kaikki hengissä.

The stuff that made Kim Jong ill...

Aamulla selvisi, että Kurodaken hissi oli kuin olikin kiinni. Siispä kohteeksi valikoitui jo tutuksi käynyt Kitadaisetsu. Sielläkin puhalteli arktinen tuuli, kolmesta hissistä kaksi toimi, joista toinen suljettiin yhden nousun jälkeen. Mepä poijjaat emme lannistuneet, vaan kiinnitettiin laudat reppuihin, skinit suksiin ja suunnattiin punoittavat nenämme kohti huippua.

Kitadaisetsu

Arviolta 400 verttimetrin jälkeen huippu häämötti piiskaavan lumimyrskyn lävitse. Matkalla oli kaaduttu tuulen voimasta muutamaan otteeseen, siitä huolimatta hikoiltu ja välillä pidetty taukoa hissiaseman alla. Topissa viima oli brutaali, se vei ison miehen lähes mukanaan. Alhaalla väittivät tuulen olevan puuskissa noin 25 m/s, eli myrskylukemissa. Hanskasta paljastettu käsi jäätyi n. heti. Taiteiltiin laskuvälineet mitenkuten jalkaan, todennäköisesti jonkun töppyrän suojassa. Ei siellä mitään nähnyt, vaikka aurinkokin koetti kuikkia pilvenraosta. Alaspäin vievä suunta oli vielä selkäytimessä, toiveissa pehmeä lasku - kukaan ei ollut toppiin ennen meitä uskaltautunut.

Läpi tuulen ja tuiskun

Mitään puuterilaskua saatu. Tuulen pakkaamaa. Harhaisissa laskelmissa metsän suojissa olisi pitänyt olla tuulenkasaamaa pehmyttä, mutta ei. Tulipa kuitenkin urheiltua.

Koko hoito päätettiin tämän autenttisen alppityylisen resortin onsenissa. Ulkoaltaan näkymistä papukaijamerkki.

Perjantai-illan apatiaa

Viikko on kääritty nätisti pakettiin ja viety roskikseen, koska piti raivata tilaa viikonlopulle. Perjantaisen konttorirottailun päälle pikku punttissessiot ja kylvyt, jonka jälkeen hiukovaa vatsaa täyttämään.

Jehna. Onkin perjantai-ilta, ja lokaaleilla on porukassa hauskaa. Kaikki ravintolat täynnä iloitsevia seurueita. Minä, yksin. En sovi kalustukseen. Pilaisin muidenkin illan, todennäköisesti mököttäisin ainoana neljän ihmisen looshissa, levittäisin apatiaa lähimmäisiin. Tilaisin ehkä oluen ja terävän, tuplana. Ja toisen samanlaisen, kolmannen. Kohta olisin jo alasti, laulaisin murheellisten laulujen maata. Kusisin jonkun sushiin.

Ei, ei näin. Menin siis Hotto Mottoon, tilasin jo tutuksi käyneen setin (390 jeniä, valmis minuutissa) ja kotona sotku naamaan Uriah Heepin soidessa. Burp.

Onneksi tämä tästä, huomenna tutun Georgen vieraaksi Rubeshibeen. Missio: puuterin siivoaminen Kurodake-vuorelta, sitä nimittäin tumppaa sinne parhaillaan. Ko. töppyrällä on vain yksi hissi (toivottavasti toiminnassa, tuulta on taas luvassa), joka vie uskomattomille pelipaikoille. Vertikaaliakin kiitettävät 880 m. Sitä ennen täytyy vain sietää reilun neljän tunnin junamatka, mutta kärsitään, kärsitään. Kirkkaampi kruunu saadaan...

Osuvat kaupannimet

Välimallin juttu välipäivään: pari kauppaa osunut silmään, ihan vaan nimen perusteella. Säväyttivät niin, että piti oikein kaivaa kamera laukusta.

Nerokasta! Osuvaa! Tosin, kuinkakohan moni lokaali ymmärtää nimen syvällisen merkityksen?

Oma suosikki. Vastakohta hard-onille, kenties?

Matkalla makujen ihmeellisessä maailmassa

Sunnuntain piti olla perussetti: lentäen perille, pikainen illallinen ja nukkumaan, jotta aamulla valppaana töissä. Totuus olikin toinen...

Perille kun saavuin, niin kollega oli vastassa tuntemattoman hampuusin kanssa. Oli kuulemma tutustunut viikkoa aikaisemmin tähän baarityöntekijään, joka oli todellakin kuskannut prostituoituja työkseen, eli ajohommat olivat hanskassa. Hypättiin kaverin autoon (joka toimi mm. hänen kotinaan, sen myös huomasi) ja ajeltiin hotellille. Matkalla käytiin ihmeellisiä keskusteluja.

Check-inin jälkeen etsittiin kaupungilta toinen kollega. Hän oli tavannut pari kaveriaan ja vietti railakasta iltaa eräänlaisessa ravintolamaisessa kojussa, johon mahtui kokonaista kahdeksan maksavaa asiakasta. Täytettiin paikka kerralla. Eteen nama biirut ja mielenkiintoista mättöä, mm. hevosenlihasushia ja valaspekonia. Tunnelma kopissa kohosi, lasit tyhjenivät vain täyttyäkseen uudestaan, muutaman sankarin silmät alkoivat jo harittaa. Eipä tuo mikään ihme ollut, sakea oli korkattu jo useampi pullo. Puolenyön jälkeen toikkaroiden nukkumaan koko sakki, hyvänen aika, aamullahan olisi työpäivä!

Maanantai-iltana toimeliaan työpäivän päätteeksi korjattiin oloa uudessa ravintolassa. Tällä kertaa lautasella nökötti peukalon kokoisia kokonaisia mustekaloja keitettynä sekä kanan about kaikki osat tikuissa grillattuna, enemmän tai vähemmän siis: yhdessä vartaassa kanaa medium raw. Ilmoitin, että in Finland we have this thing called salmonella, ja porukat vastasivat, että ei olla Suomessa enää, nämä kanat on kasvatettu raakana syötäviksi. Vaikka hyvää olikin, niin jotain periaatteellisen vastenmielistä raa'assa kananlihassa. Se on jämpti.

Jos tänä iltana jotain perinteisempää, vaikka pallokalaa ja tonnikalan silmiä.

EDIT: juu, tota, tänä iltana lautasella mm. hoyaa (meriananas?) ja supponia (kilpikonna).

EDIT EDIT: oli itse asiassa todella hauska ilta. Syötiin pienessä perinteisessä raflassa, meidän lisäksi paikalla oli yksi asiakas. Omistajapariskunta oli todella sympaattinen, loihti uskomattomia herkkuja pääasiassa merenelävistä. Itseä säväytti ihan simppeli kylmäsavulohi. Tuli kotisuomi mieleen.

Annupurin bäkkärillä

Polkaisin mopon aikaisin lauantai-aamuna käyntiin ja ajelin auringonpaisteisessa pikkupakkasessa Nisekoon. Matka Annupurin keskukseen taittui kahdessa tunnissa, joka lienee allekirjoittaneen uusi ennätys. Aamuruuhkia ei tarvinnut väistellä.

Tuuppasin perillä heti ylös asti, kun sattui kerrankin ko. keskuksessa huippuhissikin olevan toiminnassa. Ylhäällä heti portista ulos offareille, tai sisään, riippuen katsantokannasta. Muutaman kymmenen metrin ylöspäin könyäminen palkittiin kivan kokoisella bowlilla, jossa oli vielä koskematonta linjaa vedettäväksi. Matkaan, veli hopea! Lumi oli hyvää, joskaan ei sitä A-luokan pyydaa, tuulella lienee ollut osuutta asiaan. Nautittavaa menoa silti, vaihtelua metsässä puikkelehtimiselle, sai vetää isoa kurvia.

Yksinäinen lautailija Annupurin offarilla

Lounaan jälkeen muodostui päätös kiivetä töppyrän huipulle asti, luonnollisesti, kun oli saatu reidet taas parin viikon toimettomuuden jäljiltä lämpimiksi. Viimeisen hissin asemalla sukset reppuun kiinni, tarmokas ote sauvoista ja tuulenpieksemää korppuista jyrkkää mäkeä ylös. Hikihän siinä tuli, vaikka ensimmäiselle huipulle oli vaivaiset parisataa metriä vertikaalia. En ole näköjään elämäni kunnossa... Varsinaiselle Annupurin huipulle (1308 m), jolta aukeaa kaikki neljä varsinaista Nisekon keskusta, piti vielä taivaltaa kolmisensataa metriä harjannetta.

Näkymää matkalla huipulle

Huippu häämöttää

Topissa oli porukkaa pienen pienen lumenkuorruttaman taukomajan ympärillä, ei juuri muuta. Annoin kameran laulaa hetken ennen alaspäin suuntautuvan liikkeen pähkimistä. Olin itse asiassa jo vaaninut matkalla sopivaa reittiä, parhaimmalta näytti Annupurin backbowl, lounaaseen osoittava seinä. 600 m vertikaalia, vielä tilaa omille jäljille. Lumivyöryvaara oli pieni, uutta lunta ei ollut paljon, senkin tuuli oli pakannut.

Pari lautailijaa tiputtaa backbowlia

Voin sanoa, että hymynkare pysyi naamalla koko laskun ajan. Perässä tuli pari hiihtelijää, muuten sain laskea ison bowlin yksinäni, isoa käännöstä auringonpaisteessa, sopivan pehmeässä lumessa. Laskun päätti luonnon muovaama halfpipe, jota sai sujutella kurvaillen reilun kilometrin ennen rinteisiin ilmestymistä. Hitto, jos olisi ollut aikaa toiseen laskuun. Koko settiin meni reilu tunti, ja ylin offariportti oli jo suljettu.

Olis sinne vielä parit jäljet mahtunu...

Kuten Kipparikvartetti lauloi aikanaan: siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana...