Kylkiäinen

Välimallin huomio: ruokakaupassa oli lavatolkulla olutsixpäkkejä (jos tarkkoja ollaan, niin happoshua, ei olutta as we know it). Kunkin paketin kylkeen oli liiskattu houkutteleva kylkiäinen. Ostamatta jäi kuitenkin tällä kertaa, illan naposteltavat oli jo poimittu hyllyistä.

Eikä happoshu edes iske hienostuneeseen olutmakuhermooni.

Mikä lie kalmari.

Kesän palasia

Hyvää päivää, konnichiwa, arvoisat lukijani ja tervetuloa takaisin ihmeellisten Japanin-tarinoiden maailmaan. Kirjoittaja itse oli hetken kotosuomessa ja piti luovaa taukoa manaten sateista suvea, mutta nyt blogissa jälleen luvassa paikallisten mystisten tapojen ihmettelyä, raskaan työn kiroja, oman erinomaisuuden korostamista ja tyhjän mälväämistä.

Ennen sukeltamista Nipponin tummiin vesiin tarjoilen tuon viimeisiään vetelevän Suomen kesän palasia, nätisti kuvakollaashina. Olkaapa hyvät.

Tyyni.

Kesäsää.

Menköön valkeus.

The Kesäauto.

Heijastus.

Kurmee.

VAB.

Nimi.

Little Miss Midsummer.

Musiikkia Suomen suvessa

Groovemmalla kädellä soitetun musiikin diggarille Sapporo ei tarjoa juuri muuta kuin haaleaa kättä. Toki HMV:stä saa kiekkoa suomiheviä myöten ja iTunes toimii vaikka lentokentän loungessa, mutta livevetojen todistajaksi ei kylillä pääse yhtä usein kuin Suomessa. Tosin Simon & Garfunkel astelee Sapporo Domen lauteille heinäkuussa, mutta Suomesta käsin keikasta on paha nauttia. Kesän suurin pettymys...

Pettymystä täytyi lievittää parilla aktilla Helsingissä. Viime viikolla työkaveri tarjosi lippua AC/DC:n keikalle. Bändi ei ole koskaan ollut suurin suosikkini, vaikka The Razor's Edgen kasetti nuohosikin Walkmania aikoinaan. Kuitenkin tämä soitin- ja lauluyhtye on aina ollut must-see listalla, legenda muiden joukossa. Ja olihan se rahan arvoista huomata, että maailmassa todellakin on muuttumattomia asioita: Angus Youngin kouluasuinen lavakarisma, Brian Johnsonin kärinä ja rytmisektion pauhaava groove. Niistä on peruskalliot tehty.

Eilen tuli todistettua sydäntä astetta lähempänä oleva rytmiryhmä. Faith No Moren keikan skippaaminen 90-luvulla on ollut pienen elämäni suurimpia harmin aiheita, joten nappasin tarjoutuneen uuden mahdollisuuden kuin nälkäinen ahvena madon. Keikka oli alusta loppuun silkkaa parhautta; pitkän tauon jälkeen kasattu bändi soitti kuin nuori ja nälkäinen tulokas Kaisaniemen auringonpaisteessa. Pääosassa oli kuitenkin Pattonin Miken ääni, joka oli hunajaa ja piikkilankaa ja kaikkea siltä väliltä - mies antoi aivan uskomattoman äänenkäytön oppitunnin. Tämä nelikymppinen veijari kietoi koko yleisön kävelykeppinsä ympärille ja nautti siitä selvästi itsekin. Keikka napsahti helposti allekirjoittaneen top kymppiin.

Niin, ja kyseisten keikkojen välissä minusta tuli suloisen tyttövauvan isä.

Ne pienet erot

Ensimmäinen ajatus oli, että on se pieni, Helsinki-Vantaa, keskellä metsää. Vähän ihmisiä. Valoisaa ja kylmää samaan aikaan. Hakaniemen pysäkillä tutut juopot jäivät ratikasta. Ikkunoista näkyi töhrittyjä seiniä, tulvineita roskiksia, nukkavieruja ihmisiä. Pukuja päällä vain keskustassa. Autot vanhoja. Samat hunajamarinoidut roiskeet ja ultrakevyet viipaleet joka marketissa.

Mutta torstaina, kiertäessäni auringonpaisteessa Kaivopuiston rantabulevardia tajusin, että tää on just mun stadi. Siihen kuuluu tagit seinissä, humput julkisissa, lokinpaska torikiveyksellä, vanha Corolla rundilla, olut muovituopista terassilla, lötkö lihapiirakka aamuyöstä grillillä. Fiilis, johon ei sushilla päästä.

Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, vai onko...?

Tänään, juuri päivää ennen maastapoistumista posti toi kirjeen, joka sai minut rakastamaan Japania yhä enemmän. Hallituksen pitkään lupailema ylimääräinen kulutusraha kotitalouksille, 12,000 jeniä per aikuinen ja 20,000 per lapsonen, on viimein saavuttanut erään ns. end userin, Sapporossa lymyilevän suomalaisen hampuusin. Raha on tilillänne pian, kuului ystävällinen viesti. Kiitos. Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, mutta tämä osuu aika pirun lähelle.

Kyseinen akti kertoo Japanin taloustilanteesta aika paljon - elvyttämistä hoidetaan todella radikaalein keinoin. Hieno juttu, perheet kaupoille ja rahaa kiertoon, mutta pelkona on, että massit siirtyvät vain pankkitileille homehtumaan. Itse aion tehdä niinkuin jokaisen kunnon talouselvyttäjän kuuluu - tuhlata jenit Kallion kuppiloissa!

Lähtötunnelmissa radalla

Lauantaina iski taas se kuumottava hampurilaisnälkä. Käytiin Londonin kanssa (herra Kanadasta) testaamassa US of A -henkinen burgerijointti, joka osoittautuikin herkulliseksi kokemukseksi. Alkuvuonna vaikuttanut hätä hampparipaikan löytämisestä on selvästi tyyntynyt.

Hampurilaisen päälle kun maistuu olut, niin lähdimme koluamaan kulmakunnan kuppiloita. Useaan otteeseen silmään pistänyt Sapporon keskustan ehkä ränsistynein rakennuskompleksi pitää sisällään viisi baaria, joista kekseliäästi nimetty Gaijin-bar imaisi sisuksiinsa kolmikoksi laajentuneen porukkamme. Ehkä kurjin murju ikinä, tuli ihan Kallion räkälät mieleen ja koti-ikävä. Koinsyömä kauriinpää vaikutti seinällä. Ennen kuin kukaan ehti edes nama biirua huutaa, paukkui sulake ja koko kämppä meni pimeäksi. Ei hätää, uutta tilalle ja valoa kansalle. Nautimme yhdet maltaiset ja turisimme paikan ranskalaisen omistajan kanssa.

Heti naapurissa olikin mielenkiintoinen ilmestys, seitsemän (7) henkeä vetävä baari, tyylikäs kuin mikä, loistava viskivalikoima, rentoa bluesia rämisi taustalla. Alan harrastaja huomasi välittömästi seinällä rekvisiitaksi (!) hankitun Gibsonin akustinen skeban vuosimallia 40-luvun loppu. Kun yhteistä kieltä baarimikon kanssa ei ollut, niin otettiin musiikki avuksi. Vedettiin viskitumujen lomassa pienet 12-bar blues -sessiot, allekirjoittanut kitaran varressa ja omistaja huuliharpussa.

Jo ovelta käy selväksi, että ei olla isossa paikassa

Se muuten soi nätisti, kitaravanhus

Viimeisen pubin antia. 300 jeniä on karkeasti 2,2 nykyrahaa. Ei kallis.

Syy moiseen kierrokseen oli viimeisen viikonlopun fiilistelyt. Kotosuomi kutsuu tiistaina, edessä on hieman töitä, riemuisa kesäloma ja jännittävää draamaa elämän eri osa-alueilla. Lukijoiden harmiksi, muutamien riemuksi blogin päivitykset harvenevat entisestään. Ennen kuin kukaan ehtii henkseleitään seinään heittää, niin totean palaavani Sapporoon elokuun puolessavälissä, noin. Silloin luonnollisesti jatkuvat tarinat ihmeellisestä, mutta mielenkiintoisesta elämästä Japanissa. Näihin tunnelmiin.

Nähdään Suomessa.

Tonnin illallinen

Raskaan torstaisen työpäivän päätteeksi repäisimme työkaverin kanssa elämän kerralla risaiseksi. Menimme mereneläviin erikoistuneeseen ravintolaan Yonagossa ja tilasimme tonnin illallissetit.

Tarjottimella oli tempuraa, sashimia, mustekalaa, miso-keittoa simpukoilla höystettynä, chawanmushia, tsukemonoa, jälkiruokahedelmää ja tietysti kulhollinen riisiä. Ruokajuomaksi vihreää teetä. Koko hoito maksoi tasan tuhat jeniä. Nykyrahassa se tekee noin 7,5 euroa. Äkkinäinen voisi sanoa edulliseksi. Minä sanon, että hinnasta viis, jos ruokaa on riittävästi ja se on hyvää.