Reissumiehen päiväkirjasta osa 1

Avaan päivien piristykseksi uuden ala-allegorian blogiini, otteita reissumiehen päiväkirjasta. Tarkoituksena on jakaa uskomattomia sattumuksia, hienoja hetkiä ja jäätäviä pettymyksiä työmatkojen varrelta. Niitähän riittää.

Pistäydyimme asiakasvisiitin päälle Valkoisen Ketun onsenissa Enassa. Se vasta verraton paikka olikin! Olimme ainoat asiakkaat, rouvan valmistellessa kylpyä naputtelimme tatamihuoneessa viimeiset raportit menemään. Kiitos modernin teknologian, töiltä ei pääse karkuun edes onsenissa...

Rikintuoksuisen suihkun kautta tulikuumaan onseniin solahtaminen oli taas parhautta. Itse allas oli pieni, kerrostalon kokoisen kiven kainalossa höyryävä pulju. Alempana virtasi joki, sade ropisi katokseen. Keho ja mieli lepäsi. Onsenin vesi oli parasta a-luokkaa - kirkasta, kuumaa, mineraalintuoksuista lievällä rikin jälkimaulla. Vesissä on eroja.

Lotraamisen jälkeen myöhäinen lounas, ankeriasta riisipedillä. Näitä työpäiviä lisää.

Luistelufanitusta

Tänään toimistolla lounaan päätteeksi katseltiin lähetystä Vancouverista, suorana. Miesten lyhyen matkan pikaluistelu. Suomen toivo Poutala oli ensimmäisen kierroksen jälkeen ykkösenä. Toisella kierroksella pöydän ääressä oli jännittynyt tunnelma. Japanilaisjohdossa mentiin jonkin aikaa, teekuppeja kilisteltiin. Korean poika kiilasi kärkeen. Viimeisenä parina oli Poutala ja Kato-san. Suomi - Japani maaottelu. Titaanien taisto. Poutala räpisteli kaarteessa, tippui vauhdista, jäi viidenneksi. Pettymys ja riemu saman pöydän ääressä. Mutta ei niin sietämätön, kuin Suomi - Ruotsi -peleissä. Itse asiassa, Japanin tuplamitali tuntui ihan hyvältä.

Väliajalla näytettiin kannustuskuvaa livenä luistelustaran entisestä koulusta, työpaikasta (siltä se näytti, neukkarissa tuolit rivissä ja väki firman kledjuissa hihkumassa) sekä todennäköisesti paikallisesta ompeluseurasta. Kaikki aivan pähkinöinä, viirit liehuivat ja pillit soivat, mummot unelmavävyn kuva silmissään. Vaikea kuvitella, että Poutalan rykäisyn ajaksi kaikki Suomen koululaiset kokoontuisivat jumppasaliin katsomaan suoritusta screeniltä ja loput kansasta Sports Academyyn mölisemään ja läiskimään toisiaan selkään virttyneet Leijonat 1995 -paidat päällä...

Talven hallinta

Ulkona satelee lunta jo entisestään vaikuttavan lumivaipan päälle. Se pistää miettimään, että miksi nimeltämainitsemattomassa Suomessa, varsinkin etelä-sellaisessa kärsitään lumen ja pakkasen aiheuttamista ongelmista, kun se talvi ei varsinaisesti ole mikään harvinainen ilmiö ko. leveysaseilla? Välillä uutisia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on Välimeren valtio, jonka lumisateet lamauttavat täysin. Autot ajelevat ojaan kuin itsestään, lumet jäävät kadunvarsiin ja kansalaisille jaetaan pelastusviranomaisten toimesta hätäohjeita. VR:n kädettömyys on vertaansa vailla; poikkeuksellinen talvi, my ass... Täällä talvi on aina poikkeuksellinen, silti junat kulkevat ajallaan.

Sapporo saa maailman miljoonakaupungeista eniten lunta niskaansa. Vuotuinen lumikertymä on keskimäärin viitisen metriä ja maksimi lumensyvyys metrin. Nastarenkaat on kielletty. Suolausta ei juuri käytetä. Miten täällä pidetään kadut auki ja julkinen liikenne ajallaan pyörimässä, miksi kenenkään ei tarvitse huutaa talkkaria, poliisia, armeijaa tai Anjaa apuun? Talvikunnossapidon budjetti on suhteessa samaa luokkaa Helsingin kanssa, joten raha tai sen puute ei voi olla selitys. Leveät kadut ja kadunvarsipysäköinnin puute on Sapporossa eduksi, mutta lapioitava pinta-ala on reilusti suurempi.

En aio käydä tässä sen tarkemmin vertailemaan kaupunkien talvikunnossapidon toimintasuunnitelmia tai analysoimaan eri lumensiirtomenetelmien tehokkuutta. Tulkoon vaikka Helsingin rakennusvirasto opintomatkalle katsomaan miten homma hoidetaan. Sen kuitenkin sanon, että talkoohenkeä ja oma-aloitteisuutta paikallisista löytyy roppakaupalla enemmän kuin helsinkiläisistä. Lumisateen jälkeen ihmiset purkautuvat kaduille, kauppiaat ja yrittäjän lapioivat kilpaa liikkeidensä edustoja. Kaveri kertoi nähneensä Nisekon matkallaan koko kylän lumenluontitouhuissa. Tunnin rehkiminen on pieni hinta siitä, että saadaan kadut ajokuntoon ja jalkakäytävät puhtaiksi. Ruikutus pyllyyn ja kola käteen!

Mizuno no sawa

Tavan hiihtopummit, lautalissut ja kyykkääjätkin Nisekon kupeilla ovat kieli pitkällä odotelleet uuden alueen avautumista suurelle yleisölle. Mizuno no sawa -kurun laskukuntoa on seurattu usean vuoden ajan, paikalla on häärinyt lauma lumivyöryeksperttejä pommeineen ja monimutkaisine tutkimusvälineineen samalla kun lipeväkieliset lobbaajat ovat maanitelleet Kutchanin kaupunginisiä antamaan armollisen suostumuksensa hankkeeseen. Alue tunnetaan nimittäin lumivyöryistään, joissa on muutama onneton sielu menehtynytkin. Lupa oli tiukassa.

Alue on viimein avattu. Minäkin tahdoin kokea, miltä tuntuisi laskea tätä salaperäistä neitseellistä kurua. Osallistuin eräänä kauniina talviaamuna 2000 jenillä lyhyelle pakolliselle luennolle alueen vaaroista, jonka japaniksi kuunneltuani sain lupalapun. Lupa ei kuitenkaan taannut vapaata pääsyä mäkeen, vaan mestoille piti ja pitää edelleen hiihdellä oppaan seurassa, opasta seuraten. Nöyrryin ja suostuin ehtoihin. Jonossa hiihtelimme Niseko Villagen gondolihissin yläaseman alapuolelle kuin köyhän talon porsaat. Sitten opas ilmoitti, että tuli vapaa, antaa mennä. Ja minähän menin. Aurinko paistoi, uutta lunta oli polviin. Nauratti. Ensin koskematon hissilinja, josta tiukka kurvi oikealle harvaan metsään kohti kurun pohjaa. Harvoin sitä pääsee vielä aamukymmenenkin jälkeen tikkaamaan koskematonta palstaa heti hissiasemalta!

Kiina on Kiina

Olin viikon internet-sensuurissa. Kiina, tuo pikkuruinen kapitalistinen valtio kaukana Aasiassa oli viisaudessaan päättänyt rajoittaa verkkoa hieman lisää sitten viime kerran. Nyt listalla oli Youtuben lisäksi Facebook ja Blogspot. Iik, en siis so not yhtään tiänny mitä kaiffarit duunas!!!11!!!

Matka alkoi oivasti Kiinan tapaan; heti Shanghain lentokentän parkkipaikalla oli rinki pyörimässä, kaksi bisnesmiestä otti yhteen huudon säestämänä. Kiinan kielen taitoni on vielä niin heikoissa kantimissa, että skisman syy ei selvinnyt, mutta komea päähänlyöntikilpailu siitä oli kehkeytynyt. Läski tummui, mobiilipuhelimet lentelivät ja puvuntakinliepeet lepattivat, kunnes lentokentän turvallisuusviranomainen katsoi asiakseen hoitaa tuomarinvirkaa.

Muuten työmatkaksi ristitty reissu sujui puuduttavasti. Säilytin henkeni usean taksimatkan ajan, ei turvavöitä, ei aina oikealla kaistalla, ei rajoitusten mukaan. Söin mitä sattui. Pelasin kiinalaisia juomapelejä. Ostin piraatti-DVD -levyjä. Potkiskelin Porsche-liikkeessä Panameran renkaita. Hätistin Shanghaissa kymmenittäin sutenöörejä tiehensä. Paluumatkalla lentokentän turvallisuustarkastuksessa edelläolevan kaverin putkikassista löytyi Uzin replika, se oli heti siinä päällimmäisenä. Alkoi hirvittävä riita, saako sen viedä koneeseen vai ei. Minä vain taustalla myhäilin, että Kiina on Kiina.

Death by mochi

Uuden vuoden viettoon liittyy Japanissa paljon perinteitä. Posti tukkeutuu uuden vuoden postikorteista, lapsille jaetaan rahaa kivoissa pikku kuorissa, laulu ja leikki raikaa, haikut ja rengat syntyvät kuin itsestään. Vuodenvaihteen ympärillä syödään hyvin, erityisesti mochi-riisikakku on suosiossa. Maukkaan ulkokuoren alla piilee kuitenkin tunteeton tappaja.

Mochi valmistetaan pauhimalla tarkoitukseen valittu, liotettu ja keitetty riisi atomeiksi ja muovaamalla siitä kakkusia. Lopputulos on koostumukseltaan purukumin ja sulaneen juuston ristisiitos, tahmea, venyvä ja sitkeä kappale. Siitä tehdään karkkeja, sitä paistetaan tulella ja dipataan soijaan, sitä lisätään keittoihin, olenpa maistanut mochia myös okonomiyakissa ja yakitorina pekoniin kääräistynä.

Mochin paha taipumus, liikaa haukattuna, on tukehduttaa syöjänsä. Joka vuodenvaihde etenkin vanhuksia kärrätään kymmenittäin sairaalaan mochin perkele henkitorvessansa. Osa heistä palaa normaaliin elämään, osa siirtyy autuaammille mochinsyöntimaille. Kuten suomalaisen Juhannuksen jälkeen lehdet ilmoittavat kuolinluvut - kuinka monta hukkunutta, kuinka monta liikenteessä - paikalliset aviisit ilmoittavat MDT:n eli mochi death tollin uuden vuoden avajaisiksi. Makaaberi hupi on veikata luku etukäteen.

2010 MDT ei ole vielä selvinnyt googlettamalla. Yleensä uutiset ilmoitetaan paikallisesti, joten kokonaisluvun ynnääminen vaatisi viitseliäisyyttä ja japanin kielen taitoa. Varmaa on, että Chiban prefektuurissa vietiin kymmenen ahmijaa sairaalaan, kaksi kuoli. Asakassa kuoli yksi vanhus mochin tukehduttamana, Saitamassa kaksi. Seuraan tilannetta edelleen.

Mikä eteen, miten välttää salakavala mochi-kuolema? Lähteet antavat kolme nyrkkisääntöä: syö mochisi pieninä palasina. Pureskele. Älä syö yksin. Olet hengissä.

Alppinistin vieroitusoireet

Vapaalaskuhommissa on se nurja puoli, että mikään ei riitä. Aina jää kaipaamaan lisää. Entisaikaan viikon rinnereissun jälkeen sekä jalat että mies oli hapoilla, olo oli lähinnä helpottunut, kun jätti sen kurjan töppyrän taakseen. Nyt lähtöpäivänä tuntuu kuin ihminen raastettaisiin syleilystä, joka ei ole hellä, vaan maanisen rutistava. Ei se, kuinka hyvät laskut on saanut, vaan se, mitä jäi laskematta. Käyttämätön puuteripotentiaali.

Mieli, sielu, sydän, whatever, jäi Nisekoon neljän päivän eeppisen pyydan pöllyttelyn jälkeen. Lunta tuli vuodenvaihteen molemmin puolin enemmän kuin mitä olen ikinä kokenut, hanki oli syvä ja ja sen syli pehmeä.

Todistuskappale A: allekirjoittaneen auto kahden ja puolen vuorokauden jälkeen. Oli hauskaa kaapia se esille.

Ensimmäisenä päivänä jo muutaman laskun jälkeen naama oli kuin hangon keksillä, omat syvät linjat löytyivät nelosportin takaa Hanazonossa. Toisena päivänä törmäsin suomalaisporukkaan, jonka kanssa saatiin reissun himmeimmät metsäpätkät reidensyvyisessä hötössä. Viimeisenä päivänä lumimyrsky sulki vuoren, mutta illalla tuulen hellittäessä gondolihissi pyörähti liikkeelle. Toissajouluiseen tapaan kiirehdin ylös, hiihtelin pimeässä metsässä tutulle aukolle ja kas - pilvet katosivat, Kutchanin kylän valot tuikkivat alhaalla ja metsä kylpi täysikuun valossa. Näkyvyys oli parempi kuin kertaakaan koko reissun aikana. Suksien edessä aukesi koskematon tuoreen lumen peittämä metsä.

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että lasku oli legendaarinen.

Hauskaa uutta vuotta.