Riivauksen jälkeen sillataan

Työviikon päätteeksi mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin pieni illallisen poikanen ja tieto siitä, että la-su akselilla otetaan Niseko haltuun suomalaisvoimin.

Maata kierrettiin ristiin rastiin maanantaista lähtien. Pomokin kunnioitti Japania läsnäolollaan, ja parhaani tein viihdyttääkseni Hänen Korkeuttaan. Onnistuneiden (?) visiittien jälkeen palkittiin koko jengi nautinnollisella Genghis Khanilla Sapporo Bier Gartenissa, eli arvokkaan vanhassa, turistikohteisessa paikallisessa panimossa. Homman nimi oli jo tuttu syöjajuoniinpaljonkuinjaksat (menussa vaatimattomasti Viking Set).

Ikää pidennetiin pari vuotta, kun muisteltiin tuopposen ääressä niitä pisneksen hunaja-aikoja, jolloin ei oltu köyhiä eikä kipeitä... Kaikkea sitä tuli nähtyä ja tehtyä. Toista se on nyt, tiukat ajat ja etc ja jne, eikä kellään ole hauskaa. All work and no play makes Jack a dull boy... Sitä vältetään kuitenkin huomenna mäessä.

Viidelläkymmenellä kilometrillä on merkitystä

Ajeltiin tunnettua väylää välillä Shikokuchuo - Kochi. Kuuluisaksi sen tekee useat tunnelit ja siirtyminen sisämeren (Hiuchi-nada) rannalta Tyynen Valtameren vastaavalle. Ero ilmastoissa on nimittäin käsin kosketeltava, vaikka eroa on viitisenkymmentä kilometriä. Onhan näitä toisaalta muuallakin vuoristoisilla alueilla. Tämä käyköön siis esimerkistä.

Sisämeren rannalla apeaa ja synkkää. Loskaa ja sumua. Pelkoa ja inhoa.

Läpi kymmenien tunneleiden ...

... auringon paisteeseen ...

... palmupuiden katveeseen. Pois apeus!

Moiwassa puuteria siivoamassa

Perjantaina alle saatu menopeli piti korkata tänään. Aamu valkeni kellon kilkatukseen tuskaisen aikaisin, edellisillan myöhään venähtänyt elokuva japanilaisen single-malt viskin kera tuntui silmäluomien takana väsyneenä vetelyytenä. Naputin torkkunappia kuin vanha Singeri, mutta herätyskello ei antanut periksi. Hyvä niin, kuten myöhemmin tulisin toteamaan.

Mikäpä olisi luonnollisempi koeajo kuin reilun sadan kilometrin siivu Nisekoon Moiwan hiihtokeskukseen. Ajoin auton ulos parkkikarusellista (josta joskus lisää) ja otin konttorin haltuun n. kymmenessä sekunnissa; navigaattoriin puhelinnumeron perusteella kohde ja matkaan. Liikenne soljui valitettavan hitaasti, mutta autossa groovaavasti pauhaava Spiritual Beggars piti kuskin kuumenemisen kurissa.

Yotei-san, vaikka talvisin ujo onkin, näyttäytyi komiasti matkalla.

Perillä satoi lunta, mikä lienee ollut varsin toivottua perjantaisen vesisateen (sic) jälkeen. Paikka oli hiljainen, kuten huhut olivat kertoneet - enemmän koskemattomia metsäpätkiä minulle! Epäonnekkaasti gogglet hajosivat käsiin jo lipputiskillä, ja suunnitelma B kariutui heti alkumetreillä. Aurinkolaseilla ei vaan pysty vetämään tuiskussa.

Nisekon alla väijyvä vulkaaninen raivo purkautuu höyrynä maankamarasta. Seurauksena halkeamia lumipeitteessä. Hätäisesti vältin.

Silmiä pyyhkiessä kuulin tuttua murretta, takaa lähestyi reipas suomalaiskolmikko. Puomi alas ja pakolliset lätinät, kuka, mistä ja miksi. Kaikilla tuntui olevan nälkä, joten täräytettiin lounaalle. Lounaspaikasta löytyi goggletkin vuokralle. Päivä alkoi tosiaankin näyttää hyvältä.

Trio oli jo tutustunut Moiwan offareihin, joten seurasin johtajaa mahtaville pelipaikoille. Virnettä ei saatu naamalta millään, kun tikattiin metsässä mahtavia siivuja parhaimmillaan puoleen reiteen ulottuvassa hötössä. Viimeinen lasku kruunasi päivän: löydettiin koskematon leveä harvahko metsäkaistale. Kaukaa hissiasemalta kuului Louis Armstrongin Wonderful World (Moiwassa ei J-Pop juuri soi, kiitos siitäkin), lumituisku väistyi kuin tilauksesta auringon tieltä ja puuterikenttä kimmelsi lankkujen alla. Ja aamulla harkitsin kahdesti lähdenkö, hä!

Kyllä tätä mielummin tekee kuin istuu konttorilla.

Takaisin päin lähdin varma tieto taskussa: Moiwaan voi julkein mielin tulla uudestaan pilaamaan koskemattomat offarit. Reippaimmat voivat haikata ylähissiasemalta vielä parisataa metriä verttiä kivannäköisen bowlin yläpuolelle. Se jäi odottelemaan seuraavaa kertaa.

Liikenteestä mielenkiintoinen havainto: nopeusrajoitukset nelikaistaisillakin maanteillä 40 - 60 km/h. En tiedä, ovatko kyseessä talvirajoitukset, mutta ne tuntuivat naurettavan alhaisilta suhteessa teiden kuntoon, eikä niitä kaikki nöyristelleetkään. Mieleen palautui Pohjois-Ruotsin polanteiset kapeat rännit, joissa sai painella satasta...

Lintuperspektiivistä

Japani on melko pitkälti vuoristoinen maa (75 - 80 % pinta-alasta on vuoristoa, kvg). Tämän tosiasian havaitsee useimmiten lentokoneen ikkunasta, kuten eräänä aamuna tällä viikolla. Aamusumu peitti laaksoja matkalla jostain jonnekin, ja kun digipokkari sattui olemaan käsillä, niin räpsin akun tyhjäksi alaspäin.

Hop, two, three, four

Ajeltiin vuokrahevosella kaikessa rauhassa työkaverin kanssa kohti asiakkaan piilopaikkaa, kun radiosta alkoi soida klassisvivahteinen pianon pimputus. Sen päälle ponnekas miesääni antoi japaninkielisiä komentoja ja toistoja (selvisi minulle jopa ilman kielitaitoa). Työkaverini, kanssani samanikäinen koltiainen, kertoi lakonisesti, ehkä hiven katkeruutta äänessään, että kyseinen jollotus oli hyvinkin tuttu. Saman kappaleen tahtiin vuosia sitten oli jumpattu koulussa.

Eikä kyseessä ollut mikään leppoisa jumppakärpänen kesken koulupäivän, vaan kyykytykseen piti osallistua kesälomalla. Joka arkipäivä aamukahdeksasta alkaen parin viikon ajan. Sen päälle luonnollisesti yksityistunteja ja muita vapaaehtoisen pakollisia harrasteita.

Kyykytys ja pänttääminen olisi vielä ymmärrettävää, jos se tapahtuisi lukuvuonna, mutta kesälomalla? Lomalla, herran tähden! Tieto oli omiaan herättämään kipeitä kysymyksiä, joihin oli vaikea löytää vastausta. Jos lapsosten pitää mennä lomilla lukemaan lisää pärjätäkseen, niin itse kouluhan ei hoida asiaansa, right? Vai menikö se niin, että lahjattomat treenaa?

Blaupunkt käännettiin asennolle iPod ja The Doors paukkui soimaan. Tuli heti parempi olo, molemmille.

Toimistotyön mielekkyydestä

Toimistomme sijaitsee pienen metsäplantaasin / luonnonpuiston laidalla, joten näkymät ikkunasta ovat suurkaupungin mittakaavassa vähintäänkin metsäisiä. Mukavaa, mutta kun ulkona dumppaa ja oksille kerääntyvän lumen määrän ja laadun näkee reaaliajassa. Kuten nyt, arviolta 20 cm uutta tavaraa.

Päivän yleisökysymys: arvatkaapa riivaako se? Auttaako keskittymään työhön?

Kaikkien oikein vastanneiden kesken arvotaan lumipesut.

Olen nähnyt yakuza-sedän kylvyssä, ihanaa!

Rankan työviikon päälle oli luonnollista tempaista rankka retki Rubeshiben kylään. Asetelmat olivat mielenkiintoiset: en tuntenut matkaseuraa (suomalaisneito), en isäntää (brittinuorukainen), enkä paikkaakaan. Kuitenkin viikonlopuksi kaavailtu mystinen ohjelma oli omiaan herättämään matkahalut - skimbaamista, onsenia ja biirua.

Siirtyminen pieneen Rubeshiben kylään, jossa hostimme toimi apulaisopettajana, sujui muitta mutkitta ja neljän tunnin junassa kökkimisen jälkeen päästiin heti asiaan, ramen-nuudelien kautta pienelle haikille lähitöppyrälle. Vaikka mäki ei ollut kummonen laskea, niin tulipa tarkistettua maisemat ja ennen kaikkea testattua uudet randositeet. Haikilta oli mukava solahtaa onsenin lämpöön.

Viikonloppuseuraa

Lokaaleilla oli onsenissa ihmeteltävää, sillä kolmen gaijinin lisäksi kylvyssä itseään kuurasi peljoittava yakuza. Ko. alastoman mafioson tunnistaa suuresta tatuoinnista, joka yleensä peittää koko selän. Onsenissa lojumisen jälkeen oli aika siirtyä ohjelmistossa mielenkiintoiseen aiheeseen, toisin sanoen röpöttelyyn Kitamin kaupungissa.

Tehtävänä oli suorittaa surullisenkuuluisa, mutta kunnianhimoinen nomihodai eli juo niin paljon kuin jaksat -tyyppinen ratkaisu. Niin tehtiin, olut virtasi ja ruokaa lapottiin parempiin suihin. Kuin varkain ryhmä rämä siirtyi itsensä täyttäneenä yökerhoon luikauttamaan todella taidokasta karaokea jumalan armosta (huolimatta). Suosio oli kieltämättä raivoisa, muutamaa innokkaimpaa fania joutui hätistelemään väkivalloin pois. Kuinka monta kertaa siirryttiin pöydän äärestä taas karaokehuoneeseen, sitä ei kukaan muista, kuten ei laulettuja laulujakaan. Vedettiinkö englanniksi, suomeksi vai japaniksi? Tiedä häntä, mutta kämpille selvittiin lopulta nerokkaan kännikuskipalvelun avulla.

Lokaalit starat

Taidolla ja tunteella

Sunnuntaina Kitadaisetsun (?) hiihtokeskukseen tuotu kevyt kohmelo parannettiin raikkaalla pakkasilmalla, auringolla, siivujen vetämisellä pehmeässä lumessa ja, myönnettäköön, ns. keittolounaalla. Paikalle saapui retkiltään myös tosissaan oleva randoporukka, parikymmentä keski-iän ohittanutta paikallista, viimeisen päälle olevat kamat iskussa.

Keväämmällä kenties haikaten ylös?

Pikaisen after-ski onsenin jälkeen oli aika sanoa hostillemme Georgelle goodbye, kun oli ensin vannottu pyhät valat suorittaa parit randoamiset myöhemmin keväällä, ja aloittaa lähes loputtomalta tuntuva paluumatka erinäisissä kiskopeleissä. Illan ainoaksi kotityöksi jäikin henkinen valmistautuminen maanantai-aamuiseen muuttokuorman saapumiseen.

Kiitos kaikille mukanaolleille!