Kiina on Kiina

Olin viikon internet-sensuurissa. Kiina, tuo pikkuruinen kapitalistinen valtio kaukana Aasiassa oli viisaudessaan päättänyt rajoittaa verkkoa hieman lisää sitten viime kerran. Nyt listalla oli Youtuben lisäksi Facebook ja Blogspot. Iik, en siis so not yhtään tiänny mitä kaiffarit duunas!!!11!!!

Matka alkoi oivasti Kiinan tapaan; heti Shanghain lentokentän parkkipaikalla oli rinki pyörimässä, kaksi bisnesmiestä otti yhteen huudon säestämänä. Kiinan kielen taitoni on vielä niin heikoissa kantimissa, että skisman syy ei selvinnyt, mutta komea päähänlyöntikilpailu siitä oli kehkeytynyt. Läski tummui, mobiilipuhelimet lentelivät ja puvuntakinliepeet lepattivat, kunnes lentokentän turvallisuusviranomainen katsoi asiakseen hoitaa tuomarinvirkaa.

Muuten työmatkaksi ristitty reissu sujui puuduttavasti. Säilytin henkeni usean taksimatkan ajan, ei turvavöitä, ei aina oikealla kaistalla, ei rajoitusten mukaan. Söin mitä sattui. Pelasin kiinalaisia juomapelejä. Ostin piraatti-DVD -levyjä. Potkiskelin Porsche-liikkeessä Panameran renkaita. Hätistin Shanghaissa kymmenittäin sutenöörejä tiehensä. Paluumatkalla lentokentän turvallisuustarkastuksessa edelläolevan kaverin putkikassista löytyi Uzin replika, se oli heti siinä päällimmäisenä. Alkoi hirvittävä riita, saako sen viedä koneeseen vai ei. Minä vain taustalla myhäilin, että Kiina on Kiina.

Death by mochi

Uuden vuoden viettoon liittyy Japanissa paljon perinteitä. Posti tukkeutuu uuden vuoden postikorteista, lapsille jaetaan rahaa kivoissa pikku kuorissa, laulu ja leikki raikaa, haikut ja rengat syntyvät kuin itsestään. Vuodenvaihteen ympärillä syödään hyvin, erityisesti mochi-riisikakku on suosiossa. Maukkaan ulkokuoren alla piilee kuitenkin tunteeton tappaja.

Mochi valmistetaan pauhimalla tarkoitukseen valittu, liotettu ja keitetty riisi atomeiksi ja muovaamalla siitä kakkusia. Lopputulos on koostumukseltaan purukumin ja sulaneen juuston ristisiitos, tahmea, venyvä ja sitkeä kappale. Siitä tehdään karkkeja, sitä paistetaan tulella ja dipataan soijaan, sitä lisätään keittoihin, olenpa maistanut mochia myös okonomiyakissa ja yakitorina pekoniin kääräistynä.

Mochin paha taipumus, liikaa haukattuna, on tukehduttaa syöjänsä. Joka vuodenvaihde etenkin vanhuksia kärrätään kymmenittäin sairaalaan mochin perkele henkitorvessansa. Osa heistä palaa normaaliin elämään, osa siirtyy autuaammille mochinsyöntimaille. Kuten suomalaisen Juhannuksen jälkeen lehdet ilmoittavat kuolinluvut - kuinka monta hukkunutta, kuinka monta liikenteessä - paikalliset aviisit ilmoittavat MDT:n eli mochi death tollin uuden vuoden avajaisiksi. Makaaberi hupi on veikata luku etukäteen.

2010 MDT ei ole vielä selvinnyt googlettamalla. Yleensä uutiset ilmoitetaan paikallisesti, joten kokonaisluvun ynnääminen vaatisi viitseliäisyyttä ja japanin kielen taitoa. Varmaa on, että Chiban prefektuurissa vietiin kymmenen ahmijaa sairaalaan, kaksi kuoli. Asakassa kuoli yksi vanhus mochin tukehduttamana, Saitamassa kaksi. Seuraan tilannetta edelleen.

Mikä eteen, miten välttää salakavala mochi-kuolema? Lähteet antavat kolme nyrkkisääntöä: syö mochisi pieninä palasina. Pureskele. Älä syö yksin. Olet hengissä.

Alppinistin vieroitusoireet

Vapaalaskuhommissa on se nurja puoli, että mikään ei riitä. Aina jää kaipaamaan lisää. Entisaikaan viikon rinnereissun jälkeen sekä jalat että mies oli hapoilla, olo oli lähinnä helpottunut, kun jätti sen kurjan töppyrän taakseen. Nyt lähtöpäivänä tuntuu kuin ihminen raastettaisiin syleilystä, joka ei ole hellä, vaan maanisen rutistava. Ei se, kuinka hyvät laskut on saanut, vaan se, mitä jäi laskematta. Käyttämätön puuteripotentiaali.

Mieli, sielu, sydän, whatever, jäi Nisekoon neljän päivän eeppisen pyydan pöllyttelyn jälkeen. Lunta tuli vuodenvaihteen molemmin puolin enemmän kuin mitä olen ikinä kokenut, hanki oli syvä ja ja sen syli pehmeä.

Todistuskappale A: allekirjoittaneen auto kahden ja puolen vuorokauden jälkeen. Oli hauskaa kaapia se esille.

Ensimmäisenä päivänä jo muutaman laskun jälkeen naama oli kuin hangon keksillä, omat syvät linjat löytyivät nelosportin takaa Hanazonossa. Toisena päivänä törmäsin suomalaisporukkaan, jonka kanssa saatiin reissun himmeimmät metsäpätkät reidensyvyisessä hötössä. Viimeisenä päivänä lumimyrsky sulki vuoren, mutta illalla tuulen hellittäessä gondolihissi pyörähti liikkeelle. Toissajouluiseen tapaan kiirehdin ylös, hiihtelin pimeässä metsässä tutulle aukolle ja kas - pilvet katosivat, Kutchanin kylän valot tuikkivat alhaalla ja metsä kylpi täysikuun valossa. Näkyvyys oli parempi kuin kertaakaan koko reissun aikana. Suksien edessä aukesi koskematon tuoreen lumen peittämä metsä.

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että lasku oli legendaarinen.

Hauskaa uutta vuotta.

Rinne vain eksperteille...?

Pistäydyttiin sunnuntaina lumisateisen sään innoittamina lähikeskukseen. Sapporo Teine on oikeastaan kaksi keskusta, Olympia ja Highland, joista ensimmäinen ratsastaa olympiahistorialla - mäeltä löytyy mm. aikoinaan olympiatulta loimottanut torni - ja toinen on jyrkkyytensä puolesta vakavammin otettava. Näitä kahta yhdistää pitkä laskettelurinnettä imitoiva murtsikkalatu.

Välillä, vaikkakin harvoin täytyy kiitosten sijaan jakaa risuja itselle. Miksi en jo viime kautena vaivautunut paikalle, kun kyseessä on huiman puolen tunnin matkan päässä oleva keskus, jonka huippu on kilometrissä, jonka profiili haastaa helposti Nisekon takamaastot ja jossa suhtaudutaan hövelisti ns. narujen alta livahtamiseen? Kiusallisia kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta.

Onneksi visiitti tuli tehtyä nyt. Tiukan aikataulun vuoksi tilaisuus jäi lyhyeksi, mutta paikan potentiaali kävi selväksi. Pari laskua tikkasin jyrkähköllä "hoidetulla offarilla", joka oli laskettu kumpareille, mutta jonka sivuista sain parit mehevät siivut. Sen jälkeen tuntui oikealta ratkaisulta livahtaa narujen ali vanhalle hissilinjalle hakemaan ne omat pehmeät pöllyävät kivat. Linjan takana häämötti vielä pari metsäistä kurua ottajaansa, ensi kerralla sitten. Keskus saa minulta varauksettoman arvostuksen siitä, että vapaa meneminen offareille sallitaan; jos jotain sattuu, niin artisti maksaa.

Säälittävä otos hissilinjasta kännyn kameralla. Kuten aina alhaalta otetuissa kuvissa, jyrkkyyttä on mahdotonta hahmottaa. En koskaan opi.

Hieman ihmetytti paikallisen hiihtokerhon toiminta. Katselin jo hissistä, kuinka vaahtosammuttimen kokoiset natiaiset kaatuilevat "experts only" -kyltillä varustetussa jyrkässä metsäpukkelikossa. Mukana kaksi hiihdonopettajaa. Paikalle päästyäni pienet tenavat olivat pitkin pituuttaan koko kaistan leveydeltä vanhempien koululaisten sidesteppaillessa alas. Laskin toisen opettajan luo tarkoituksenani avautua lyhyesti järjenkäytöstä, kun huomasin että kaveri on yksijalkainen. En saanut hämmästykseltäni sanaa suustani. Että näin Sapporossa, yksijalkainen hiihdonopettaja vie viisivuotiaat offarille.

Practical Engrish part II

Joulumielen riehaannuttamana jaan muutaman muistikortille tallentuneen engrish-elämyksen kanssanne, arvon blogissa viihtyvät. どうぞ！

Melkein, melkein, mutta ei ihan... Kahvia ja hiekkanoitia.

Japanissa Claptonkin on pelkkä...

Juu, eiku määkin vaan tän yhden pöllin vetäsen

Nainen ei erehdy!

Lunta tulvillaan, on raikas laskusää...

Kauden avauksen jälkeen lumitilanne Nisekossa muuttui radikaalisti. Kuten todettua, viime reissun lähtötohinoissa alkoi myös lumisade, joka jatkui ankarana neljä päivää muuttaen Annupurin siksi puuteritaivaaksi, jona se legendoissa tunnetaan. Raportit paikalta muuttuivat viikon aikana aina vaan mehukkaammiksi, kunnes joku totesi jumalien pian tulevan lihaksi vain päästäkseen iloittelemaan vuorelle. Minä, normaalia suuremmalla laskujärjellä varustettu kaveri, en vaan pystynyt Niskekon kutsua vastustamaan. Oli päästävä kokemaan se metrinen lumikertymä itse.

Suuntasin siis perheenjäsenten armoitetulla luvalla Nisekoon viime lauantaina. Päivä alkoi aurinkoisena, mutta Nisekon vieressä olevaa Kutchanin kylää lähestyttäessä taivas tummui ja aukesi päästäen lastin valkeaa vielä entistä lunta kolaavien paikallisten niskaan. Minua ei harmittanut.

Koska tapani mukaan pääsin liikkeelle varsin myöhään, parin ensimmäisen laskun perusteella parhaat mansikat oli jo poimittu. Kuitenkin jo siinä vaiheessa kävi ilmi, että lunta oli aivan mystinen määrä. Puuterilumesta käytän termiä ”liikaa” äärimmäisen suurella varauksella, mutta välillä sitä oli niin mörkönä, että ottaen huomioon Nisekon loivahkon kokonaisprofiilin siitä oli oma haittansa. Tuli jopa mieleen paikan ilkeämielinen lempinimi ”Flatseko”, kun jälleen kerran vauhti pysähtyi kuin seinään lumen kertyessä vyötärölle asti...

Joka tapauksessa, face shotit olivat sinä eeppisenä lauantaina herkässä. Väkeä ei ollut vielä laumoiksi asti, joten omaa hauskaa sai pitää muutamilla mehustelupaikoilla. Jos kauden avaus ei osunut säiden osalta nappiin, nyt napsahti kelit niin kohdilleen, että kypärä tärisi. Viiden tunnin lipun hiipuessa loppuun lumisade vain jatkui, vaivoin sain repäistyä itseni irti puuterilumen syleilystä. Tätä lisää!

Kotiseutu tutuksi, osa 47

Suoritan harvinaisen toimenpiteen. Aion nimittäin syödä sanani, ainakin jossain määrin ja osan niistä. Päinvastoin kuin aikaisemmin väitin, Sapporossa on yksi mielenkiintoinen nähtävyys: Okurayaman mäkihyppyareena. Enkä tarkoita itse mäkeä (joka oli iltavalaistuksessa kieltämättä näyttävä), koska Lahdessakin niitä on kolme. Tarkoitan areenan yhteydessä olevaa talviurheilumuseota, jossa pyörähdimme vieraiden kanssa tässä eräänä koleana iltana.

Sananen mäestä: se rakennettiin jo 30-luvulla, mutta täyteen mittaansa se nousi vuoden '72 talviolympialaisiin. Mäen K-piste on 120 m ja mäkiennätys hulppeat 145 m. Mäkeä tiiraillessa mieltä lämmitti ajatus siitä, kuinka monet suomalaiset mäkikotkat ovat lähtölavalta katselleet Sapporon kaupunkikuvaa, Nykäsen Mattikin!

Vaivaisella 500 jenillä olisi päässyt kokemaan saman tunnelman, tuolihissillä taivaaseen, mutta kylmyys riivasi meitä vilupettereitä. Siirrän kokemuksen tuonnemmaksi.

Itse museo oli todella vaikuttava. Framilla oli talvilajien historiaa ja nykypäivää kahdessa kerroksessa, ilman kotikutoisuuden häivääkään! Erityismaininta annettava muutamasta talvilajisimulaattorista, joissa mattimeikäläinen sai maistaa urheilun huippujen arkipäivää: jääkiekko, hiihto, kelkkailu ja mäkihyppy. Harmiksemme mäkihyppysimulaattori oli huollossa. En ole varma ko. härvelin toimintaperiaatteesta, mutta laitteen koon perusteella arvelisin kyseessä olevan muutakin kuin tuulen suhinaa korvakuulokkeista...

Mäkihyppysimulaattori

Haamuhanska liikahtaa maalivahtisimulaattorissa

Entisajan randokamaa. Ei gore-texiä, ei ripstoppia, ei titaania, ei vibramia... Skinitkin hylkeenkarvaa!