Still lost in translation

Ensimmäinen jälkeenpäin ajateltuna todenmakuinen kurkistus Japaniin oli elokuva "Lost in Translation". Siinä Bill Murrayn esittämä virkaheitto näyttelijä tekee lyhyen matkan Tokioon poseeratakseen Suntoryn viskimainoksessa - for good times, make it a Suntory time - ja törmää siinä samassa onnettomasti vastanaineeseen jenkkityttöön ja länsimaalaiselle täysin vieraaseen kulttuuriin. Yhdessä tuo ryhmä rämä sukeltaa Tokion sykkeeseen kuvattuna tavalla, joka todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa saa minut haikailemaan suurkaupungin hikiseen karaokekoppiin pienessä pöhinässä sekalaisen seurakunnan kera.

Elokuvan symboliikkaa en ole jaksanut uusillakaan katselukerroilla ruotia, lähinnä se on avannut tälle rajaseudun pojalle ajoittaisen fiilistelyikkunan pääkaupungin pössikseen. Yksi kohtaus on kuitenkin jäänyt mielen syvempiin sopukoihin: kohtaus studiolla, jossa ohjaaja veisaa pitkän saarnan pöllähtäneelle Murrayn esittämälle Bobille ja tulkki tiivistää koko avautumisen yhteen lauseeseen: he wants you to turn and look in camera, okay. Siinä on allekirjoittaneen kaksi vuotta Japanissa. Valtava määrä puhetta, kuvia, kulttuuria, tapoja ja historiaa soljuu ohi niin, että siitä saa kiinni jonkin ylimalkaisen kappaleen tai että joku tarjoaa tilanteesta vain pikaisen yhteenvedon. Loppu, ehkä merkittävin osa, jää jonnekin käännöksen ulkopuolelle. Käsinkosketeltavinta tämä on luonnollisesti ollut työelämässä asiakastapaamisissa, joissa olen aina joutunut turvautumaan tulkkiin. Se oli myös komennuksen vaikeimmin sulateltava osa.

Ulkopuolisen tarkkailijan osa on kuitenkin ollut käsittämättömän mielenkiintoinen ja virikkeellinen; ruokakulttuuri (josta voisin paasata loputtomasti), maan monimuotoisuus, ihmisten ystävällisyys sekä pieteetti oman kulttuurin ja tapojen vaalimisessa tarjosivat jatkuvia ihmetyksen aiheita. Moni on kysellyt, että menikö hujauksessa, varmasti kaksi vuotta tuntui lyhyeltä. Vaan ei tuntunut. Vajaaseen seitsemäänsataan päivään mahtui hurjasti kokemuksia, jotka saivat ajan tuntumaan ainakin siltä kahdelta vuodelta. Ellei pidemmältäkin.

Suomeen paluusta on nyt viikko aikaa. Japanin perään en ehtinyt itkemään enkä Suomeen tottumaan, tuoreet haasteet eteläisellä pallonpuoliskolla pakottivat uudestaan helsinkivantaalle. Tätä kirjoittaessa silmissä uudet maisemat ja suussa uudet maut Afrikan kuumuudessa, mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että haikeus itään ei jossain vaiheessa iskisi. Tilannetta helpottaa tieto siitä, että työn puolesta Japaniinkin pääsee silloin tällöin uudestaan.

Täytyy lähteä, että voi palata kotiin.

Nyt Suomi on koti.

Tämä lienee viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitos ja kumarrus niin itselle kuin lukijoille. Ehkä tapaamme kyberavaruudessa uudestaan...

Sayonara!

Kyykkypyöräilijät

Vaikka aika käy vähiin, niin kyllä nimittäin vielä niin hitosti ottaa pattiin, kun joka paikassa näkee näitä kyykkypyöräilijöitä.

Toki eiväthän he välittömästi minua riivaa, eivät tule silmille, eivätkä aja päälle (ainakaan tarkotuksella), mutta vannoutuneena pyöräilijänä raivostuttaa ihmisten haluttomuus / kyvyttömyys / piittaamattomuus kiinnittää edes vähän huomiota ergonomiseen ja tehokkaaseen pyöräilyasentoon. Onko se nyt niin hankalaa tarttua jakariin tai kehoittaa fillarihuollossa nostamaan sitä penkkiä edes hiukan? Muutamaan kertaan olen nähnyt onnettoman yrityksen lähteä liikkeelle tasaisella maalla, kun jalkojen pitäisi suorittaa syväkyykkyä vaihteettomalla jopolla. Siinä nousee tie pystyyn, ja ukko pyörän selästä taluttamaan menopeliään. Jos jostain löytyisi alamäki, niin pääsisi taas matkaan. Ei VOI olla miellyttävää etenemistä!

Minkä nuorena oppii...

Aikain saatossa olen kuitenkin pystynyt ottamaan ilmiöön viileän analyyttisen asenteen. Etenkin Sapporossa ruutuasemakaava ja liikennevalojen käsittämätön määrä pakottavat pyöräilijän seisahtumaan kolmen korttelin välein. Kyykkyasennosta saa näppärästi molemmat jalat maahan, ilman että tasapaino kärsii. Tosin tämä päätelmä ei vitutusta poista lainkaan, vaan kanavoi sen täkäläiseen liikennesuunnitteluun. Voi jessus näitä liikennevaloja!

Vaatehtimot

Jos lähtee pukua sovittelemaan, kannattaa tulla Japaniin (paitsi jos omaa pitkät raajat, kuten allekirjoittanut). Valikoima on mykistävä, palveleehan se pääasiassa pukuihin verhoutuvaa urbaania työläiskansaa. Sama pätee tietysti kauluspaitoihin, solmioihin ja kenkiin. Hyllyissä on nimittäin enemmän kangasta kuin Etolassa.

Täällä on muutama iso ketju, joka on erikoistunut edullisiin, suhteellisen hyvälaatuisiin tuotteisiin. Toinen on mielikuvituksettomasti nimetty The Suit Company, toinen on

Aijai, nyt antaa kielipoliisi leiman tuhmuuspassiin!

PS. lukekaapa oikeanpuoleisin, @:lla alkava kolumni ylhäältä alas...

Yotei-zania huiputtamassa

Jo ensimmäisestä Japanin reissusta lähtien olen katsellut Yotei-zania sillä silmällä, että joskohan tuo töppyrä taipuisi. Kaltaiselleni Nisekon kävijälle tilaisuuksia on tullut useita, mutta koskaan en ole itseäni vuoren juurelta löytänyt. Tajusin vihdoin ajan vähyyden (aiheesta myöhemmin lisää), tartuin reppua viilekkeestä, kutsuin kaverin noususeuraksi ja suuntasin perjantai-iltana Nisekoon. Suunnitelma oli simppeli: aamulla ylöspäin niin kauan kun polkua riittää, sitten takaisin alas kunnes törmätään lähtöpisteeseen.

Vuori oli aamusella vielä näkyvissä koko komeudessaan, mutta peittyi harmaisiin nuttuihin pian aamiaisen jälkeen. Polun alkupää löytyi helposti leirintäalueelta, joka olisi tarjonnut komeat fasiliteetit telttahommiin. Melkein harmitti, että valittiin tissiposkina se hotelli...

Suurin osa matkasta saatiin liukastella lehtien ja mudan kuorruttamalla poluntapaisella, jonka virkaa toimitti välillä sulavesien muodostama ura vuorenkupeessa. Paikka paikoin koko mies meni nelivedolle, kun puunjuuret ja kivet muodostivat jyrkälle polulle esteitä. Huolimatta alkavasta sinkistä syksyn värit näkyivät maisemassa mukavasti.

Polku kulki läpi loppumattomien sasakenttien. Kookkaampi flora muuttui ensin käppyräiseksi ja katosi lopulta kokonaan. Samalla katosi myös näkyvyys ja napakka puhuri alkoi paukuttaa housunlahkeita. Huipun läheisyydessä oli jo melkoinen holotna.

Kraaterin reunalla tilanne oli todella sumuinen. Kyltit opastivat jonnekin harmauteen huipun suuntaan; onneksi kiviin maalatut valkeat läiskät helpottivat viimeistä taivalta. Varsinainen toppi löytyi puolen tunnin kivikkoisella harjanteella könyämisen jälkeen. Toinen joukkueesta kadotti jyrkällä tasapainonsakin aiheuttaen koko seurueelle harmaita hiuksia, mutta uhkaavasta tilanteesta selvittiin onneksi naarmuilla. Kohtaaminen huippumerkin kanssa 1898 m korkeudessa oli lyhyt mutta kylmä.

Paluumatkalle päästiin pakollisen kraaterinkierron jälkeen. Kierros suoritettiin sokkona aistit turruttavassa tuulessa ja sinkissä - mitään havaintoa kraaterista ei valitettavasti saatu. Alas tampattiin juuri ennen hämärää. Urakkaan meni kokonaisuudessaan aikaa kahdeksan tuntia.

Koko rahan arvoinen syysretki.

Pikkuiselle nätti paita

Sattuneesta syystä tulee joskus käyskenneltyä lastenvaatekaupoissa. Tämä herkkä vaaleanpunainen paita kokoa 80 pisti silmään!

Marimokkori

Sapporossa, etenkin matkamuistomyymälöiden välittömässä läheisyydessä näkee usein vihreän isopäisen piirroshahmon, jonka miehusta pullistelee epäilyttävästi. Lentokentällä menin ja ostin kännykkäriipukseksi (kuuluu tapoihin täällä, siispä vinoilut pyllyyn) kyseisen figuurin. Valikoima oli laaja, hahmo esittelee eri asuissaan Hokkaidon erikoisuuksia. Oma kaveri mainostaa Abashirin historiallista vankilaa, Meiji-kauden alussa poliittisille vangeille rakennettua rangaistuslaitosta. Pallo jalassa on helppo hymyillä.

Aivan, mutta mikä ihmeen juttu tämä taas on? Työkaverit avuliaasti kertoivat, että hahmo tunnetaan nimellä Marimokkori. Nimi sisältää sanaleikin, joka selittää pullistelevan etumuksen: marimo on harvinainen pallomainen merilevälaji, joka elää vain muutamissa pohjoisissa makean veden altaissa, Hokkaidolla Akan-järvessä; mokkori taasen on slangisana erektiolle. Marimo + mokkori = marimokkori. Get it?

Jepjep. Jälleen kerran selitys tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Shaken, not stirred

Menipä sekin sitten vihdoin, maanjäristysneitsyys. Vietiin pahaa-aavistamattomalta insinööriltä konttorilla iltapäiväkahvin aikaan:

Magnitude
5.8
Date-Time
Monday, September 13, 2010 at 05:47:49 UTC
Monday, September 13, 2010 at 02:47:49 PM at epicenter
Time of Earthquake in other Time Zones
Location ,
41.523°N, 142.037°E
Depth
59.5 km (37.0 miles)
Region
HOKKAIDO, JAPAN REGION
Distances
110 km (70 miles) ESE of Hakodate, Hokkaido, Japan
120 km (75 miles) NNE of Hachinohe, Honshu, Japan
130 km (80 miles) SSE of Tomakomai, Hokkaido, Japan
680 km (420 miles) NNE of TOKYO, Japan
Location Uncertainty
horizontal +/- 13 km (8.1 miles); depth +/- 7 km (4.3 miles)
Parameters
NST=377, Nph=386, Dmin=108 km, Rmss=0.98 sec, Gp= 36°,M-type=teleseismic moment magnitude (Mw), Version=6
Source
USGS NEIC (WDCS-D)
Event ID
us2010bdb1

Ei varsinaisesti tullut tarvetta singahtaa oviaukkoon tai kätkeytyä pöydän alle. Toivottavasti ei ensi kerrallakaan...

Reissumiehen päiväkirjasta - Ultramies

Japanilaiset tunnetusti rakastavat elokuvia ja TV-sarjoja, joissa seikkailee supersankari, superhirviö tai superrobotti. Tämä johtunee kabuki- ja bunrakuteatterin perinteestä; näyttävistä tappeluista ja animoiduista nukkehahmoista. Genren tunnetuin hahmo on luonnollisesti Godzilla, joka toi 50-luvun koteihin julmaan kumiasuun sonnustautuneen näyttelijän tekemässä tuhojaan studioon rakennetussa miniatyyritokiossa.

Tapasin Fukushiman lentokentällä erään tunnetun supersankarin, Ultramiehen. Nebula M78 -planeetalta kotoisin oleva kaveri ei ole mikään marjanpoimija: pituutta nelisenkymmentä metriä, painoa 35 tonnia (varsin sopusuhtainen kaveri, painoindeksi kohdillaan), nostaa helposti tankkilaivan ja hyppää vaikka minkä rakennuksen yli. Aserepertuaarissakaan ei ole valittamista. Ultramies voi valita useista erilaisista säteistä, psykokineesistä, halvaannuttamisesta, ultralyönneistä ja ultrapotkuista kuhunkin tarpeeseen sopivimman. Lisäksi etuliite Ultra- oikeuttaa totaaliseen supersankarimaailman dominoimiseen. Kaiken maailman super-, metalli-, ja eläinmiehet: leave the hall!

Itse asiassa lentokentällä oli vastassa Ultramiehen typistetty kolmimetrinen versio. Rakennuksesta löytyy useampikin teemaan sopiva dioraama esittämässä Ultramiestä kumppaneineen kamppailemassa ulkoavaruuden syövereistä tulleiden mörköjen ja pahisten kanssa - kunnianosoitus kaupungista kotoisin olleelle Eiji Tsuburayalle, erikoistehoste-ekspertille Ultramiehen ja Godzillan takana.

Ajokorttiepisodi part II - the setback & part III - the salvation

Joku saattaa muistaa taannoisen ajokorttiepisodin. Silloin otti rankasti pattiin, kun en onnistunut vaihtamaan suomalaista ajokorttiani japanilaiseen vastaavaan, syystä että muoviläpyskästä oli lohjennut (informaatiota sisältämätön) pala vasemmasta ylänurkasta. Uhkasin ajaa loppuajan ilman korttia.

Luettuani kaikesta infernaalisesta paskasta, jota ajokortitta ajamisesta täällä saattaa seurata päätin kuitenkin kohdata viranomaisen uudestaan. Suomesta olin jo saanut uuden EU-mallin kortin.

Tarvittavat dokumentit muassani menin ajokorttikonttorille Sapporon laitamille. Työkaveri oli mukana tulkin ominaisuudessa. Tällä kertaa pääsin jo uudelle levelille, odottelimme pari tuntia päätöstä. Se oli kielteinen. Syynä vääränlainen käännös ajokortista (tai oikeammin ajokorttiotteesta), jota ei väittelynkään jälkeen hyväksytty. Otin hillityn stoalaisen asenteen, jonka omaksumista helpotti jo yksi koettu karvas pettymys ja suuntasin siltä seisomalta JAF:n (nipponin automobiiliyhdistys) konttorille käännöstyötä varten. Se onnistui yllätyksekseni odottaessa.

Seuraavalla viikolla marssin urheasti uudestaan ajokorttikonttorille. Kohtaisin arkkiviholliseni, flunssanaamariin sonnustautuneen obasanin yksin, ilman taustavoimia tuossa puisevassa 60-luvun virastomiljöössä. Ennenkuin täti ehti kieltosanaa lausua ammuin paperit siistiin riviin tiskille. Täti nielaisi. Dokumentit olivat oikeat ja moitteettomassa kunnossa. Hän tiesi, että en perääntyisi. Viranomaisen peli oli menetetty.

"Needless to say,

The beast was stunned.

Whip-crack went her rumpy tail,

And the beast was done.

She asked me:

Be you angel?

And I said nay,

I am but a man"

Parissa tunnissa kortti oli kourassa. Suomessa siihen meni muuten neljä viikkoa. Jotain vikaa systeemissä? Haloo!

Reissumiehen päiväkirjasta - liikuntakeskusten aatelia

Akitassa on melkoinen liikuntakeskus. Toiminnasta tai liikuntamahdollisuuksista en niin tiedä, mutta ulkomuodoltaan komistus singahtaa suoraan wow-arkkitehtuurin sarjaan. Möhkäle on kuin jostain cyberhistoriasta, ajasta jolloin gladiaattorit ja avaruusteknologia paiskasivat kättä. Hieman rappeutumaan päässyt teollisuusromanttinen julkisivu tekisi siitä oivan loppunäyttämön vaikkapa uuteen Mad Max -elokuvaan. Voi myös hyvin kuvitella, että arkkitehti ja herra Hayao Miyazaki ovat nähneet samoja painajaisia.

Rakennuksen kupolikatto, se vasta onkin ihmetyksen aihe. Titaanilevyistä tehty. Tämän insinöörin sormet eivät riitä laskemaan niitä miljoonia, mitä se on tullut maksamaan - voi olla, että eipä moni kaupunginisäkään niitä jenejä miettinyt. Kaupungin talous kuulemma notkuu edelleen tämän 15 vuotta sitten rakennetun ylpeyden takia...

Ei meillä Laurinlahdessa vaan höntsätty tuommoisen hallin pihalla.

Ylinopeudesta sakotetaan

Jaahas, niin se lyhyt Suomen kesä taas vierähti. Käytän tilaisuuden hyväkseni ja kiitän ilmoja, joita piteli, ruokia, jotka lihottivat, olutta, joka pöhötti, mökki-sauna-järvi -comboa, Tuskan paisketta ja tietenkin hyvää huonoa seuraa. Risut liian lyhyelle ajalle, matkalaukkuelämälle, satunnaisille töiden riivauksille ja lentäville pistäville siivekkäille.

Vajaan viikon Tokion nautiskelun jälkeen alkoi arjen rullaus kohti vääjäämätöntä Japanin syksyä. Maa muistutti omaperäisyydestään heti aamukahveilla, kun työkaveri kertoi keväisten ylinopeussakkojen (olin matkalla mukana, yllätyksekseni liikkuvan edustaja oli harmaantuva herrasmies, joka kohteliaasti ojensi rikkeen tehnyttä, pamppuun ei tartuttu) kylkiäisistä. Hän lähtisi kuuntelemaan muutaman tunnin saarnan liikennekurista, jonka jälkeen hän saisi jakaa kadunkulmassa liikenneturvallisuudesta valistavia pamfletteja. Eräänlainen sofistikoitunut häpeärangaistus, siis.

Härmään

Blogi jäänee telakalle hetkeksi, syynä tänäpäiväinen siirtyminen Suomen salomaille. Hieman lomaa, hieman töitä, saunaa, lihaa, olutta ja heviä - siinä blogistin kesän resepti.

Aion myös karsia massiivista kuvakokoelmaa, joka kovalevyllä pullistelee jo yli äyräiden. Jos silmään hauskoja otoksia sattuu, niin lupaan jakaa riemun teidänkin kanssanne, arvon lukijat.

Mutta mutta, pakkaushommat jatkuvat, joten se on soromnoo. For now.

Shōchū

Edellisessä postauksessa mainostin kumamotolaisen ravintolan palkinneen meidät shochu-kupposilla. Kyseinen myrkky vaatinee oman juttunsa, eikä vähiten sen takia, että eilinen ilta vierähti suosikki-izakayassa kaverin kanssa useammankin shochu-mukin siivittämänä.

Japani on jakautunut kahtia, mitä alkoholijuomiin tulee. Pohjoinen nauttii tsukemononsa mielummin saken saattelemana, kun taas etelässä, etenkin Kyushun saarella vannotaan shochun nimeen. Shochu (lausutaan shoochuu), kuten sakekin, on väritön liemi, mutta se on sakea väkevämpää. Se on valmistettu tislaamalla riisistä, ohrasta tai japanilaisesta bataatista, kun taas sake valmistetaan käymisprosessiin tukeutuen. Maku vaihtelee raaka-aineen mukaan: riisinen ja etenkin ohrainen on pehmeää ja helposti imaistavaa, kun taas bataatti tuo muassaan tiukan grappamaisen bukeen ja maun. Maininnan arvoinen on myös awamori, okinawalainen pitkästä riisistä tislattu herkku.

Shochu voidaan nauttia sellaisenaan, on the rocks (jota itse preferoin) sekä kuuman tahi kylmän veden kanssa. Oolongteen kanssa siitä tulee oolong hai, soodan ja limunaatin kanssa chuuhai. Summa summarum: shochu ei ole turhan väkevää, se soljuu alas helposti ruoan kera eikä sillä ole oluen pöhöttävää vaikutusta.

Ihana juoma.

Reissumiehen päiväkirjasta - käännöspalkkio

Kyushun saaren Kumamoto on hevosistaan tunnettu. Aikoinaan polttomoottorin korvatessa kauramoottorin kävivät nuo jylhät eläimet tarpeettomiksi, jolloin alueen useilla hevosfarmareilla oli edessään hyödykkeensä uudiskäytön löytäminen. Tie ratkaisuun kävi, kuinkas ollakaan, vatsan kautta. Nyt hevosia tapaa alueen useissa ravintoloissa.

Niin mekin vietimme iltaa izakayassa nauttien hevosta niin raakana kuin paistettunakin. Kyseessä on todella maukas liha, josta sitruunan ja valkosipulin siivittämänä löytyy hienoviritteisiä vivahteita.

Tavallisuudesta poiketen kyyppari kantoi pöytään myös englanninkielisen menun. Koska seurueemme muut jäsenet lukivat mielummin paikallisia koukkukirjaimia, ei lappuseen kiinnitetty huomiota, ennen kuin tarjoilija pyysi seurueen australialaisvahvistusta tarkistamaan käännöksen oikeellisuuden. Tehtävä tarjosi niin helppoja korjauksia (spaghetti tasted by pollock) kuin haastavia pähkinöitäkin (small fried fish burned a holy fire incarcerated in soy), mutta Aussi suoriutui tehtävästä kunnialla, jonka johdosta ravintola palkitsi seurueen muutamilla shochu-kupposilla.

Laiska ja saamaton

Olen ollut laiska ja saamaton. Blogi on jäänyt päivittämättä. Kotivaimo on kuin huomaamatta ottanut vastuun perheen tapahtumien kommentoinnista. Itse olen jäänyt paitsioon, tai jättäytynyt. Eikä mitään niin super-päräyttävää ole sattunut, että se olisi välittömästi pitänyt kyberavaruuteen lähettää. Varastossa on toki pikkuhauskoja jutunaiheita. Aloitan kuitenkin helpolla välimallin jutulla. Halpaa huumoriahan nämä ovat, nämä engrishit. Silvuplee!

Sakepoliisi? Ymmärrän!

Olinkin menossa ulos päivävaatteissa, hyvä kun varoittivat...

"Hän" viittaa tässä desinfiointipulloon. Pulloa voi ilmeisesti käyttää kätenä tilanteissa, joissa ei viitsi omalla sikainfluenssan saastuttamalla kouralla kosketella ympäristöä.

Melonille hintaa

1,5 miljoonaa jeniä on kiva summa rahaa. Nykykurssilla se tekee noin 13000 euroa. Summalla saa täällä esimerkiksi neljä vuotta vanhan, 30000 km ajetun Toyota Camryn 2.4 l koneella, nelivedolla ja automaattilootalla. Sillä saa myös perinteisessä hedelmähuutokaupassa kauden ensimmäisen meloniparin.

Kyseessä oleva meloni ei ole mikään perusarbuusi, vaan Yubari-meloni, joka kasvaa Hokkaidolla. Meloni muistuttaa cantaloupemelonia, mutta on täyteläisempi niin makunsa kuin muotonsa puolesta. Saavuttaakseen uskomattoman 1,5 miljoonan jenin hinnan muodon täytyy olla virheettömän pyöreä, pinnan sileä ja koon sopusuhtainen. Onko 1,5 miljoonaa jeniä kahdesta melonista paljon vai vähän? Ei sille hedelmäkauppiaalle, joka kuulat huusi. Aikoo kuulemma laittaa parin kauppaansa näytille ennen kuin joutuvat ns. parempiin suihin. Itse asiassa pari lähti suhteellisen halvalla, vuoden 2008 ensimmäinen melonipari lohkesi 2,5 miljoonan jenin hintaan...

Reissumiehen päiväkirjasta - Isoveli muistuttaa

Reissussa Shikokun saarella, aamun varhainen hetki hotellihuoneessa. Ulkona räsähtää kovaääninen päälle. Rähmäisissä heräämistiloissa luulen kyseessä olevan kaupungin hälytysjärjestelmän testauksen, mutta että seitsemältä aamulla... Metallinen miesääni posottaa hetken jotain ja vaikenee. Mistä moinen?

Myöhemmin työkaveri kertoi, että kaupungin isä toivottaa näin joka aamu asukkailleen hyvää huomenta ja kehottaa ahkeraan työntekoon, koululaiset kouluun tms. holhoavaa paasausta. Illalla sama toistuu yhdeksältä, silloin Isoveli mm. muistuttaa, että kaikkien kilttien lapsosten on aika mennä kotiin.

En oikeastaan edes hätkähtänyt. Japani on holhousvaltioiden aatelia, jossa yksilö on nolla ja yhteisö sata. On kaikkien edun mukaista, että aamulla työmiehet menevät reippaasti sorvin ääreen ja lapset ovat illallisaikaan kotona. Iltaisin ei lättähattujen parane pyöriä kartsalla, siitä ei tykkää kukaan. Ei kai ketään haittaa, jos tästä muistutetaan päivittäin myös kaupungin kovaäänisjärjestelmän kautta?

Tuhkamuna

Huolimatta otsikon kieltämättä vihjailevasta asusta, en aio puuttua erään nimeltämainitsemattoman islantilaisen tulivuoren aktiviteetteihin vaan kertoa ihan rehellisesti tuhkamunasta. Tunnetaan myös nimellä sadan vuoden muna.

Sattuipa eräänä iltana Osakassa tällainen herkku eteen.

Kyseessä on muinainen kiinalainen ruokalaji, syntynyt ihmisen tarpeesta säilöä ruoka-aineksia myöhempää nauttimista varten. Ammoiset ihmiset hautasivat hädissään raakoja linnunmunia emäksiseen saveen huomatakseen, että ne säilyivät pitkän aikaa samalla kypsyen, mutta muuttaen ulkomuotonsa melko vastenmieliseksi. Tapa kehittyi aikojen saatossa; perinteisesti muna piilotetaan tuhkan, poltetun kalkin ja suolan seokseen ja annetaan hautua kolmisen vuotta. Moderni keittiökemisti on löytänyt tapoja lyhentää suhteellisen pitkää valmistusaikaa kalsiumhydroksidin ja soodan avulla.

Menemättä sen pidemmälle pH:n nousun aiheuttamaan proteiiniketjujen katkeamiseen, nautitaan tämä rikin- ja ammoniakinkatkuinen pala vaikkapa soijan kera. Nam.

Mokkamaa

En muista olenko aikaisemmin maininnut (näitä runoja on kirjoitettu puoltoista vuotta, ei voi välttää kierrätystä, throw me a freakin' bone here), mutta Japani on todellinen kahvinystävän paratiisi. Tilastot osoittavat Japanin olevan kahvinkulutuksessa paljon ykkös-Suomea jäljessä, mutta ottaen huomioon maan sitkeän teeluonteen mokan suosio on hämmentävä. Vaikka sivuuttaisi joka nurkalla vaanivat ketjukahvilat, starbucksit ja doutorit ja mitäniitänyton, niin kahvihampaan kolotuksen saa poistettua pienissä kahvilahelmissä. Niissä pavut jauhetaan tunteella ja kahvikupin valmistus on taidetta japanilaisella pieteetillä. Luulen, että parhaan kaffekupillisen ikinä olen juonut Japanissa, sifonisellaisen tietysti.

Kahviaiheinen kauppa Kappabashi-dorilla

Kiireistä kansaa on muistettu muutamalla nerokkaalla helpotuksella. Juoma-automaateissa on aina valikoimissa setti kuumia tölkkikahveja, joiden maku ei suoranaisesti makuhermoja hivele, mutta jotka ajavat asiansa hätätilanteessa. Vähemmän äkkinäiselle kahvinystävälle on tarjolla kertakäyttöinen annosyksikkö, eräänlainen minikokoinen suodatinpussi, joka leväytetään auki kupin päälle ja lorotellaan kuumaa vettä purujen niskaan.

Toimistolla suositaan edellämainittuja annospusseja. Kahvinystävää riivaa kyseisen tilapäisratkaisun käyttäminen toistuvasti, joten tänään loistavan soba-lounaan jälkeen nimeltämainitsemattomassa ketjukahvilassa istuessa heräsi työkavereiden kesken kollektiivinen halu parantaa kahvikokemusta myös konttorilla. Kahvilassa sattui olemaan myynnissä muutama kahvinkeitinmalli, joten hetken konsultaation jälkeen päätimme sijoittaa tämän italialaismerkin aparaattiin. Avulias barista keitti kupit kahdella eri keittimellä, testiryhmä maistoi tuotoksen ja arvioi kalliimman keittimen paremmaksi. Se kainalossa palasimme hymyssä suin takaisin sorvin ääreen.

Hiihtojournalisti ilman krediittiä

Uusimmassa Skimbaajassa on allekirjoittaneen juttu Japanin Haute Routesta, vaan ei nimeä... Päätoimittajalla käynyt ns. pieni fiba. Nimi onkin varmaan ensi numerossa "korjauksia" -otsakkeen alla. Sitä ei kuitenkaan kannata hankkia, vaan jo tämä kyseinen maaliskuun numero. Kuvia on reissulta parempiakin, kunnon karttaa eivät saaneet toimituksessa aikaiseksi, mutta onneksi juttu itsessään on silkkaa sanan mittelöä, ylitsevuotavaa paatosta ja veretseisauttavaa draamaa. Suosittelen vaikka vessalukemiseksi.